Alustus! Otan alustuksessani kantaa 1980-luvun alussa Environmental Ethics -julkaisussa Donald C. Leen käynnistämään keskusteluun. Lee aloitti keskustelun omalla yrityksellään osoittaa marxilaisen teorian käyttökelpoisuus ympäristöetiikalle. Hänen pääargumenttinaan toimii ihmisen ja luonnon välinen ykseys, kun luonto lakkaa olemasta ”toinen” suhteessa ihmiseen vallankumouksen jälkeisessä luokattomassa kommunistisessa yhteiskunnassa ja ihminen tunnistaa itsensä luonnon osaksi, myös toisten ihmisten sekä luonnon riisto ja laiminlyönti lakkaavat.
Pian tämän jälkeen Lee kohtasi kritiikkiä marxilaisen perinteen ulkopuolelta Val Plumwoodin toimesta. Plumwood kritisoi erityisesti Marxin teorian teesiä ”ihmisen ja luonnon ykseydestä”. Hän näkee marxilaisen teorian tarjoavan hyvin epätyydyttävän viitekehyksen ympäristöeettiselle teorianmuodostukselle ja sen takia ympäristöeettisessä teorianmuodostuksessa käytettävät argumentit tulisi ammentaa jostain muusta kuin marxilaisesta viitekehyksestä. Tässä artikkelissa analysoin Plumwoodin esittämiä kriittisiä argumentteja marxilaista teoriaa kohtaan suhteessa ympäristöeettiseen keskusteluun. Pyrin osoittamaan hänen kritiikkinsä keskeisimmiltä kohdiltaan epäosuvaksi.
Ihmisen ja luonnon välinen ykseys?
Karl Marx käsitti ihmisen osana luontoa, lajiolentona, jolle työnteko on ominaista. Työ on se pääasiallinen vuorovaikutussuhde, mikä ihmisen ja luonnon välillä vallitsee. Ihminen lajiolentona sekä inhimillinen kulttuuri on se synteesi, mikä syntyy dialektisessa työprosessissa, missä subjektina toimii ihminen ja objektina materiaalinen luonto.
Marxille ymmärrys luonnon ja ihmisen ykseydestä, ymmärrys ihmisestä luonnon osana ja siitä riippuvaisena on kommunistisen yhteiskunnan ominaisuus. Tässä yhteiskunnan kehitysvaiheessa luonnon ja toisten ihmisten riisto lakkaa, koska riiston kohde ei voi olla yhtä riistäjän kanssa. Riistettävän on välttämättä oltava riistäjästä erillinen objekti, koska kukaan ei tietoisesti halua vahingoittaa itseään. Siksi kommunistinen yhteiskunta työn synteesinä, ihmisen ja luonnon ykseytenä, on Marxin historiallisen materialismin dialektisen kehityksen päätepiste. Mutta johtaako edellä mainittu marxilainen käsitys työprosessin kautta saavutettavasta ihmisen ja luonnon välisestä ykseydestä kaiken ihmisestä riippumattoman luonnon inhimillistämiseen? Plumwood väittää tämän olevan suora seuraus marxilaisen teorian omaksumisesta:
Näkemys ihmisen ja luonnon välisesestä ykseydestä on houkutteleva kanta vain, koska sitä periaatetta mihin tämä ”ykseys” perustuu – luonnon inhimillistäminen – ei ole tuotu julki. Tämän kaltainen ”muokkaamisen kautta toteutettu ykseys” ei ole yhteensovitettavissa muokkaamattoman luonnon, eli erämaan (”koskemattoman luonnon”) säilyttämisen ja kunnioittamisen kanssa. (Plumwood, 1981, 36.)
Tämän kaltainen kanta on virheellinen ja perustuu puutteelliseen Marxin työn käsitteen tulkintaan ja käyttöön. Plumwoodille Marxin työn käsite selvästi kattaa vain käsityön ja (industriaalisen) tehdastyön, jossa muokataan ihmisestä erillistä luontoa kulttuuriesineiksi, eli artefakteiksi. Kuitenkin Hegelin perillisenä Marxille työn käsite kattaa paljon suuremman inhimillisen toiminnan alueen kuin pelkän artefaktien luomisen. Siksi Sean Sayers määrittelee Marxin työn käsitteen ”inhimilliseksi päämääräsuuntautuneeksi toiminnaksi, joka antaa muodon jollekin asialle” (Sayers 2007, 441). Sayersin tulkinta oikeutetusti määrittelee paljon laajemman ja monimuotoisemman inhimillisen toiminnan alueen työksi kuin Plumwoodin vastaava määritelmä:
Kaupankäynnillä, hallintotoimella ja palvelutyöllä ei ole suoraa materiaalista tuotetta; silti sekä Hegel että Marx sisällyttävät tämän kaltaisen työn saman ”muotoa antavan” toiminnan, ja teoreettisen viitekehyksen alle, kuin muutkin työn lajit. (Sayers 2007, 442).
Nämä Sayersin edellä mainitsemat työn muodot siinä mittakaavassa, missä niitä harjoitetaan nykypäivänä, edellyttävät kuitenkin yhteiskunnalta perushyödykkeitä tuottavien tuotantovoimien korkeaa kehityksen astetta. Työ, jolla ei ole suoraa materiaalista tuotetta, ei ole mahdollista, jos yhteiskunnan itsensä uusintamiseen tarvittavia perushyödykkeitä ei pystytä tuottamaan riittävän tehokkaasti. Ihmisen täytyy olla vapautunut luonnon välittömästä paineesta.
Tähän liittyy läheisesti jo edellä mainittu Marxin ihanne kommunistisesta yhteiskunnasta, jossa yhteiskunnallisesti välttämätön työaika olisi lyhennetty minimiin ja tätä kautta luova vapaa-aika maksimoitu. Tietenkin tämä vapaa-aikana suoritettu toiminta olisi Marxin käsityksen mukaan jonkinasteista työtä, koska työnteko on ihmislajille ominaisinta toimintaa. Tämä vapaa-aikana tehty työ on kuitenkin erilaista kuin se, mitä on välttämättä tehtävä itsensä uusintamiseksi. Sen kautta ihmisestä tulee todella ihminen, Marx väittää.
Oikein määriteltynä työn käsite kattaa, kuten olen edellä maininnut, myös kaiken työn millä ei ole suoraa materiaalista tuotetta. Tällainen työ muokkaa ihmistä ja tämän sosiaalisen todellisuuden materiaalista perustaa, mikä selvästi on osa luontoa. Tämä tapahtuu esimerkiksi puheen, ajattelun, havainnoinnin, käsitteellistämisen ja muun sosiaalisen kanssakäymisen välityksellä. Kommunismissa ihmisen ja luonnon ykseys ei tarkoita sitä, että kaikki luonto muunnetaan artefakteiksi. Voimme jakaa työprosessin luonnon kanssa muuttamatta kaikkea luontoa artefakteiksi, esimerkiksi esteettisen havainnoinnin, tutkimuksen tai käsitteellistämisen kautta.
Näin nämä luonnon objektit nousevat inhimillisen kulttuurin sfääriin, ilman niiden materiaalista muuttamista artefakteiksi. Luonto saa vain uuden laadullisen ulottuvuuden ja materiaalinen muutos tapahtuu jo inhimillisen luonnon piirissä. Koska ihmisen ja luonnon välinen ykseys saavutetaan työprosessin synteesinä ja voimme edellä esitettyjen asiantilojen perusteella todeta, ettei työprosessi välttämättä ole luonnon muokkausta artefakteiksi, on sanomattakin selvää, ettei marxilainen käsitys ihmisen ja luonnon ykseydestä johda kaiken luonnon (myös ihmisestä riippumattoman ja koskemattoman luonnon) muuttamiseen artefakteiksi. Plumwoodin kritiikki siis perustuu näiltä osin väärään käsitykseen työn käsitteestä Marxin teoriassa. Tämän väärän käsityksen pohjalta Plumwood esittää artikkelissaan myös muita argumentteja Marxin ihmisen ja luonnon ykseyden teesiä vastaan ja ne osoittautuvat epäosuviksi samasta syystä kuin yllä mainittu kritiikki.
Kapitalismi inhimillisen kehityksen välttämättömänä vaiheena?
Plumwoodin mukaan Maxin teoriassa luonnon hallinta nähdään välttämättömänä, jotta kommunismissa välttämätön työaika voidaan laskea minimiin ja ihminen voi tätä kautta kehittyä todelliseen ihmisyyteen. Tästä johtuen kapitalismi nähdään välttämättömänä vaiheena inhimilliselle kehitykselle. Plumwoodin mielestä tämä oletus on hylättävä. Hänen mielestään ”luonnon hallinta” on ristiriidassa ympäristöeettisen teorian muodostuksen kanssa. Hän implisiittisesti viittaa tällä vaihtoehtoisiin elintapoihin ja luontosuhteisiin, kuten alkuperäiskansojen luonnon kanssa eläminen, sen hallinnan sijaan. Hän myös kyseenalaistaa välttämättömän työajan minimoinnin mahdollistavan vapaan luovan inhimillisen toiminnan kautta saavutettavan ”todellisen ihmisyyden” verrattuna alkuperäiskansojen elintapaan. Tämä on mielenkiintoinen argumentti.
Marxille tämä välttämättömän työajan minimointi oli ennen kaikkea ihmisen koko luovan potentiaalin vapauttamista luonnon välittömän paineen alta ja kapitalistisen tuotantomuodon aiheuttaman ihmisen vieraantumisen ja riiston lopettamista. Hän oli perillä aikansa tehdastyöläisten epäinhimillisistä olosuhteista ja hän katsoi, että ihmisen tulisi vapautua vapaaseen tuottavaan toimintaan välttämättömän työajan minimoinnin kautta. Plumwoodille erityisesti ongelman tuottaa väite kapitalistisen tuotantomuodon välttämättömyydestä, kun huomioimme tämän tuotantomuodon historiallisesti aiheuttamat massiiviset ympäristöongelmat. Miksi emme jo tämän järjestelmän vallitessa voisi toimia toisin?
Joka tapauksessa Plumwood toteaa luonnon hallinnasta seuraavaa:
Kun tämä näkemys ihmisen suhteesta luontoon on hyljätty, suurin osa jäljelle jäävästä teoriasta on hyljättävä sen kanssa. (Plumwood 1981, 40.)
Tämä argumentti perustuu osittain jo edellä esitettyyn kritiikkiin, mutta on selkeästi oma osa-alueensa. Luonnon hallinta Marxilla merkitsee vapautumista luonnon välittömästä paineesta tuotantovoimien kehityksen ansiosta. Ja kun huomioimme Marxin teorian historiallisen kontekstin ja luonteen, yrityksenä selittää yhteiskunnallista kehitystä, väitettä kapitalismin välttämättömyydestä tuotantovoimien kehitykselle sekä ihmisen luovan potentiaalin vapautumiselle voitaisiin jopa kutsua historialliseksi tosiasiaksi. Tästä syystä ei ole mitään perustetta hylätä Marxin teesiä kapitalismin välttämättömyydestä, elämmehän sentään vielä kapitalistisessa yhteiskunnassa.
Kun huomioimme maailman väestönkasvun, voimme varmuudella todeta Plumwoodin implisiittisesti mainitsemien alkuperäiskansojen luonnon kanssa elämiseen paluun mahdottomaksi, jos oletuksena on elämälle välttämättömien perushyödykkeiden turvaaminen kaikille vielä tämän luontoon paluun jälkeen, ellei maailman väkiluku yhtäkkiä jotenkin dramaattisesti romahda. Ajatus ei muutenkaan ole houkutteleva: miksi haluaisimme luopua vapaan ilmaisun kommunistisesta yhteiskunnasta, joka mahdollistuu luonnon hallinnalla ja palaisimme takaisin luonnon välittömän paineen alle, kun kommunistisen yhteiskunnan välttämättömien perustarpeiden tuotanto voi olla paljon tehokkaampaa ja ympäristöystävällisempää, kuin teknologisesti ei niin kehittyneiden yhteisöjen tuotanto?
Tämä luonnon hallinta teknologian avulla ei ole ristiriidassa kulutuksen vähentämisen kanssa. Jos kommunismissa nähdään ympäristöongelmat uhkana ja niihin puuttuminen tarpeellisena, vain todella tarpeellisten käyttöarvojen tuottaminen ja kulutuksen minimointi on mahdollista. Plumwood olettaa myös luonnon hallintaan käytettävän teknologian periytymisen luokattomalle kommunistiselle yhteiskunnalle aiheuttavan sen vallitessa samat ongelmat, kuin kapitalistisen tuotantomuodon vallitessa. Plumwoodin mukaan tämä oppi kapitalismin välttämättömyydestä johtaa kehittyneen kapitalismin ison mittakaavan keskitettyyn ja ympäristöä tuhoavan teknologiaan ja vaihtoehtoisten teknologioiden, epäkeskitetyn, että muiden kulttuurista riippuvaisten vaihtoehtoisten ratkaisujen vähättelyyn. (Plumwood 1981, 41).
Plumwoodilla voi näin sanoessaan olla mielessä Neuvostoliitto reaalisosialistisena esimerkkitapauksena, vaikka hänen artikkelinsa on suora vastaus Leen artikkeliin, missä Lee tekee selkeän erottelun marxilaisen teorian ja reaalisosialismin välille. Muussa tapauksessa edellä mainitut asiat ovat suoraa kritiikkiä kapitalistisessa tuotantomuodossa vallitsevia tuotantovoimia ja tuotantosuhteita kohtaan. Plumwood olettaa niiden determinoivan kommunistista yhteiskuntaa. Mutta Marxille nämä muuttuisivat oleellisesti kommunistisessa yhteiskunnassa. Koska tämä uusi yhteiskunta on synteesi, on se laadullisesti erilainen edelliseen nähden, vaikka perustuukin siihen. Siksi ei ole mitään syytä olettaa kommunistisen yhteiskunnan käyttävän kapitalistisesta tuotantomuodosta perittyä teknologiaansa samalla ympäristöä tuhoavalla tavalla. Tietenkin se on myös mahdollista, mutta voimme toimia toisinkin, jos näemme sen tarpeelliseksi.
Lopuksi
Marxin teesi ihmisen ja luonnon ykseydestä ei selvästikään johda kaiken luonnon muuttamiseen artefakteiksi, kun käsitämme työn käsitteen kattavan myös työn, jolla ei ole suoraa materiaalista tuotetta. Tästä seuraten se ei ole myöskään ympäristöeettisen teoretisoinnin esteenä.
Kun asetamme Marxin teoretisoinnin sille kuuluvaan historialliseen kontekstiin, eivät myöskään teesit kapitalismin ja luonnon hallinnan välttämättömyydestä nouse ongelmallisiksi ympäristöetiikkaa ajatellen. Jos yhteiskunnassa tapahtuu merkittäviä asenteellisia ja rakenteellisia muutoksia, joissa otetaan luonto ja ympäristö huomioon, ei automatisoidun tuotannon tarvitse olla ympäristöä tuhoavaa.
Mikäli keskitymme Marxin monipuoliseen teoreettiseen tuotantoon, jossa hän otti paikoitellen ympäristökysymykset huomioon, taloudellisen diskurssin vallitsevasta asemasta huolimatta, minkään ei pitäisi estää ympäristöeettistä teoretisointia marxilaisen teorian pohjalta.
Lähdeluettelo
Plumwood Val, On Karl Marx as an environmental hero, 1981, teoksessa: Callicott, J. Baird, and Clare Palmer. Environmental philosophy: Critical concepts in the environment (2005): 36-43.
Lee Donald C., On the marxian view of the relationship between man and nature, 1980, teoksessa: Callicott, J. Baird, and Clare Palmer. Environmental philosophy: Critical concepts in the environment (2005): 9-23.
Sayers, Sean. ”The concept of labor: Marx and his critics.” Science & Society (2007): 431-454.
