Alustus! Tiedemaailma tuottaa jatkuvasti yhä uhkaavampia raportteja ja ennustuksia siitä, että ihmisen aiheuttama ympäristötuho on luultua voimakkaampaa, sen vaikutukset tuhoisampia ja eteneminen nopeampaa. Nämä tulokset ovat laajasti myös poliitikkojen tiedossa, ja niin kansallisesti kuin kansainvälisesti on tehty paljon työtä ympäristötuhon välttämiseksi. Ympäristön hyvinvointi on ollut pitkään myös kansalaisjärjestöjen ja yritysten agendalla. Kuitenkin ongelmat vain pahenevat ja käytännön vastatoimet näyttävät mitättömiltä niiden rinnalla. Miksi kansainvälisen yhteisön, yritysten ja kansalaisjärjestöjen yhteistyö ei tunnu saavan aikaan kuin korkeintaan ympäristötuhoa hidastavia vaikutuksia?
Ongelmaa voidaan lähestyä, ja sitä on lähestytty monesta lähtökohdasta, joista voi johtaa lukuisia vastauksia. Käytän lähtökohtanani marxilaista kapitalismikritiikkiä löytääkseni ympäristötuhon alkusyyt ja päästäkseni niistä ratkaisuehdotuksiin. Ensin pohdin talouden peruskysymyksiä ja minimiehtoja ympäristön kannalta kestävälle yhteiskunnalle. Sen jälkeen mietin onko löydettävissä talouden mittareita tai päätöksentekojärjestelmää, jotka erityisesti tukisivat ympäristön kannalta kestävää lopputulosta yhteiskunnan organisoinnin ja talouden suunnittelussa.
Talouden perusta ja ideologia – kasvuajattelun moottorit
Ympäristöongelman kategorian alle on niputettu valtava joukko erilaisia haitalliseksi koettuja, yleensä ihmisen aiheuttamia ilmiöitä aina tehtaan hajuhaitoista ilmastonmuutokseen ja massasukupuuttoihin. Silti seurattaessa ongelmien syy–seurausketjuja tarpeeksi pitkälle, on lähes aina löydettävissä yksi syyllinen: voiton tavoittelu ja sen vaatima talouskasvu. Öljyä käytetään, koska se ylläpitää talouden rattaita, vaikka seurauksien tiedetään olevan katastrofaalisia. Vesistöille haitallisten lannoitteiden käyttöä lisätään, vaikka ruokaa riittää ylijäämäksi asti, koska yksittäisen viljelijän on turvattava voiton saanti. Ilmansaasteita ja melua aiheuttavien autojen käyttöä pyritään lisäämään mainonnalla, koska autotehtailijan on saatava voittonsa, ja niin edelleen.
Kapitalistinen talousjärjestelmä vaatii jatkuvaa kasvua. Jos kasvu loppuu tai edes hidastuu, talous ajautuu kriisiin, josta ei nousta, ennen kun kasvu saadaan jatkumaan. Kapitalistit joutuvat etsimään voittojaan aina vain uusilta alueilta, ja ympäristötuhot ovat tällöin vääjäämättömiä. Oli materiaalinen tuotanto kuinka vihreää tahansa, tämä vain hidastaa maapallon kantokyvyn rajan vastaantuloa. Kapitalismin ylläpitämiseksi kaikki keinot, joilla voidaan tuottaa voittoa, on lopulta otettava käyttöön, olivat nämä ekosysteemille kuinka tuhoisia tahansa.
Karl Marxin mukaan yhteiskunnan rakenne voidaan jakaa perustaan ja ylärakenteeseen. Perustan muodostavat tuotantovälineet ja tuotantosuhteet. Ne määräävät, muokkaavat ja ylläpitävät ylärakennetta, johon kuuluu ideologia, politiikka, kulttuuri, uskonto, tiede ja niin edelleen. Ylärakenne voi myös muokata alarakennetta, mutta pääasiassa se lähinnä ylläpitää sitä. (Marx 1979, 8-9.) Talouskasvun pakkoon johtavat kapitalismin lait johtuvat talouden perustasta, yksityisomistukseen perustuvista tuotantosuhteista. Äärimmäisen yksinkertaistetusti sanottuna yksityisomistus ajaa yritykset kilpailemaan keskenään voitoista, jolloin tuotantoa ja myyntiä on aina pystyttävä kasvattamaan, jollei halua pudota pelistä. Kapitalistiset tuotantosuhteet täytyy korvata, jos ympäristöä tuhoavasta kasvusta halutaan eroon.
Vaikka perusta olisikin vaihdettu, ylärakenteen ideologia voi yhä ajaa kasvuun perustuvaa taloutta. Näin kävi 1900-luvulla lähes kaikissa reaalisosialismin maissa, mikä johti laajoihin ympäristöongelmiin. Itäsaksassa taloustieteilijänä toimineen Harry Nickin (2001, 192) mukaan vallan keskittäminen oli suuri syy reaalisosialismin maiden kyvyttömyyteen uudistua, tehostaa tuotantoa ja siten päästä talouskasvun tarpeesta eroon. Siinä missä keskusjohto keskittyi imagoaan kohentaviin suurprojekteihin, tuotantolaitosten suhteellinen taloudellinen itsenäisyys olisi Nickin mukaan mahdollistanut tuotannon modernisoinnin ja tehokkuuden parantamisen (emt. 191–192).
Myös tietojenkäsittelyn professori Paul Cockshott ja taloustieteen professori Allin Cottrell esittävät, että saman alan tuotantolaitosten olisi voitava kehittää itsenäisesti tuotantoaan, jotta syntyisi erilaisia teknologioita ja varaa valita niistä ekologisesti paras vaihtoehto (2012, 197–198). On siis olennaista, että ideologisena ohjenuorana on pyrkiä vain riittävään elintasoon ja tasapainoiseen rinnakkaiseloon muun luonnon kanssa. Talous on nähtävä instrumenttina politiikassa määräytyvien tavoitteiden saavuttamisessa, ei itseisarvoisena määräävänä tekijänä. Hegemonian eli hallinnan ja suostunnan saavuttamiseksi käytävä ideologinen ja poliittinen kamppailu tulee olemaan haastavaa, mutta jos priorisoidaan ekosysteemin säilymistä ihmiselle elinkelpoisena, on haaste otettava vastaan.
Mittarit ja demokratia – päätöksentekoa kestävyyden ehdoilla?
Uusliberalistit ovat sitä mieltä, että vain yhteismitallistamalla luonto eli antamalla sille rahallinen arvo, sitä koskevia päätöksiä voidaan tehdä rationaalisesti (Mises 1981, 99 O’Neill 2002, 139, mukaan). Nykyisessä jyrkkien tuloerojen mallissa kysyntää ohjaavat kuitenkin ennen kaikkea rikkaiden mieltymykset (esim. Cockshott & Cottrell 2012, 80). Sen sijaan, jos tuloeroja ei juurikaan olisi ja peruselintaso olisi turvattu kaikille, markkinat kertoisivat ihmisten maksuhalusta. Ei olekaan poissuljettua käyttää markkinoita kapitalismin jälkeen yhtenä keinona kansalaisten mieltymysten selvittämisessä, kuten Cockshott ja Cottrell (2012) esittävät.
Ympäristövaikutuksista rahallinen arvo ei kuitenkaan anna juuri mitään informaatiota. Hinnassa näkyy kyllä jossain määrin luonnonvaran hankintaan liittyviä kustannuksia, mutta rahallinen mitta ei ota mitenkään huomioon ympäristövaikutusten äärettömän moninaista luonnontieteellistä saati eettistä puolta. Ulkoisvaikutukset eivät juurikaan näy markkinahinnassa, sillä yritykset sysäävät toimintansa haitalliset sivuvaikutukset järjestelmällisesti muiden taakaksi. Mikäli näin ei tapahtuisi, ei esimerkiksi öljyn käyttö koskaan olisi ollut kannattavaa, sillä ilmastonmuutoksen hinta olisi aivan liian korkea minkään yksittäisen tahon maksettavaksi. Kapitalismissa käytetään myös uusiutumattomat luonnonvarat aina loppuun riippumatta siitä, onko tilalle löydetty korvaavia materiaaleja (emt. 113).
Ratkaisuksi on ehdotettu markkinahintojen määräytymistä ympäristövaikutuksiin perustuvien mittareiden, kuten ekologisen jalanjäljen perusteella (ks. O’Neill 2002, 139). Tämä voisi merkitä rahan korvaamista kokonaan uudella mittarilla, johon perustuvat markkinat ohjaisivat kuluttajien valintoja. Cockshott ja Cottrell ehdottavat työaikaan perustuvaa laskentaa oikeudenmukaisuussyistä ja talouden suunnittelun helpottamiseksi, mutta he väläyttävät esimerkkinä myös hinnoittelua valmistuksessa käytettävän energian mukaan (2012, 81).
Vaikka uudella hinnoittelutavalla varmasti olisi ohjaavaa vaikutusta, ei se vielä takaisi mitään. Mikäli kuluttajilla olisi varaa, he voisivat silti päättää hankkia epäekologisesti tuotettuja tuotteita. Voidaan kysyä, mihin hintaohjausta tarvittaisiin, jos tuotantosuunnittelussa olisi laskettu ekologiset jalanjäljet esimerkiksi erilaisille tuotantoteknologioille ja osan olisi todettu olevan huonompia kuin toiset? Jos on mahdollista tuottaa jokin asia ekologisemmin niin, että sen hinta laskisi, voidaan yksinkertaisesti jättää huono valmistustapa pois.
Mittoja, kuten ekologista jalanjälkeä tai valmistukseen käytettyä energiaa, voidaan käyttää päätöksenteon tukena. Ei kuitenkaan ole löydettävissä yhtä, kaiken kattavaa mittaa, vaan niitä on laadittava tapauskohtaisesti, tiettyä tarkoitusta varten (Neurath 1973, 263, O’Neill 2002, 140, mukaan). Ympäristöongelmia onkin luonnehdittu pirullisiksi (engl. wicked) niiden ainutlaatuisuuden ja monisyisen luonteen takia: juuri koskaan ei pystytä löytämään tarkkaan optimoitua, selvästi parasta ratkaisua ympäristöongelmille, yritys ja erehdys voivat olla hyvinkin kohtalokas oppimistapa ja löydetyt vastaukset pätevät yleensä vain väliaikaisesti (Norton 2005, 132).
Cocksohottin ja Cottrellin sanoin ”[m]ikä tahansa ei-laadullinen arvio ympäristövaikutuksista on harhaanjohtava.” Toimien ympäristölliset seuraukset on selvitettävä tieteellisesti, jolloin toki voidaan käyttää tutkimukseen vaadittavia määrällisiä mittareita, mutta tieteen tulos ei itsessään sano mitä pitäisi tehdä, vaan se selvitetään poliittisessa taistelussa. (Cockshott & Cottrell 2012, 113.) Sama pätee kaikkeen talouteen: talous on instrumentti erilaisten laadullisten tavoitteiden saavuttamiseksi, ja taloutta ei voi mitata muuten kuin näiden tavoitteiden kautta.
Vaikka luonnontieteet ovatkin tärkeässä roolissa ratkaisuvaihtoehtojen punnitsemisessa, kietoutuvat ympäristökysymykset aina myös yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin kysymyksiin, jolloin tutkimuksen on oltava monitieteistä. Tiede kertoo kuitenkin vain sen, miten asiat ovat, ei sitä, miten niiden pitäisi olla. Jälkimmäinen riippuu täysin ihmisten mielipiteistä. Kapitalistisissa maissa suurin osa taloutta ja ympäristön käyttöä koskevista päätöksistä tehdään yritysten sisällä, sijoittajien ja yritysjohtajien toimesta, jolloin päätösten tärkein arvointikriteeri on voitonteko (ks. Cockshott & Cottrell 2012, 114).
Vaikka jätettäisiin sosiaalinen ja oikeudenmukainen puoli kokonaan pois, on hyviä perusteita sille, että suora demokratia antaisi välineitä myös luonnonsuojeluun. Paikallistason päätöksenteko kannustaa pitämään lähiympäristöstä huolta, kun vaikutukset voi havaita itse ja niistä on vastuussa naapureilleen. Suora demokratia myös kasvattaa ihmisiä kiinnostumaan ja ottamaan selvää maailmasta sekä ottamaan vastuuta, jolloin itsetuhoinen käyttäytyminen on epätodennäköisempää. Luokkaerojen poistuttua päätöksenteko voi pohjautua mahdollisimman tasa-arvoiseen keskusteluun, jolloin ihmisillä olevaa hiljaista tietoa voidaan saada käyttöön (O’Neill 2002, 145).
On epärealistista ajatella, että paikallistasoa laajempia ihmisjoukkoja käsittelevät päätökset voitaisiin tehdä kaikkien asianosaisten kanssa keskustelemalla. Isommista asioista voidaan järjestää sitovia kansanäänestyksiä, mutta silloinkin päätösvaihtoehtoja laatimassa täytyy olla jollain tavalla valittuja edustajia. Valinnassa voidaan soveltaa esimerkiksi asiantuntemukseen, vaaleihin, arpomiseen tai näiden yhdistelmiin perustuvaa valintatapaa. On mahdollista, että jos ihmisillä on kokemusta päätöksenteosta paikallistasolta, he osaavat myös valita keskuudestaan parempia edustajia. Joissain tehtävissä asiantuntemuksen tärkeys korostuu, toisissa on tärkeää edustava otos kansasta, jolloin arpominen on paras valinta (Cockshott & Cottrell 2012, 274, 271).
Demokratiassa, kuten kaikissa muissakin hallintamuodoissa, on riskinä toisten oikeuksia loukkaava, mielivaltainen politiikka. On luultavaa, että esimerkiksi vähemmistöjen, eläinten ja luonnon oikeuksia kannattaa suojata perustuslain kaltaisesti siten, ettei jokapäiväisessä päätöksenteossa voi niitä loukata. Kuinka sitten laaditaan luonnon hyvinvointia edistävät ja oikeudenmukaiset puitteet demokratialle ja talousjärjestelmälle? Mikä takaa, että puitteista tulee järkevät? Ainoa tie lienee poliittinen kamppailu, missä mikään ei takaa kamppailun lopputulosta. On vain yritettävä, jos haluamme säilyttää lajimme sekä muut nykyiset lajit, ja antaa kaikille mahdollisuuden toteuttaa itseään vapaasti mahdollisimman pitkään tällä planeetalla.
Kirjallisuus:
Cockshott, W. Paul & Cottrell, Allin (2012 [1993]). Uusi sosialismi. Suora demokratia ja suunnitelmatalous. Suomennos Joona Laine. Sosialismi.net. Tampere.
Marx, Karl (1979 [1859]). Poliittisen taloustieteen arvostelua. Marx–Engels. Valitut teokset 4. osa, s. 5–185. Kustannusliike Edistys. Moskova.
Mises, Ludvig von (1981). Socialism. Liberty Press. Indianapolis, Indiana.
Neurath, Otto (1973). Empiricism and Sociology. Reidel. Dordrecht, Germany.
Nick, Harry (2001 [1999]). Marxin talousteoria, itäeurooppalaisen sosialismin romahdus ja kestävän kehityksen haasteet. Marx ja ekologia, 179-206. Suomennos Ilona Nykyri. TA-Tieto. Helsinki.
Norton, Bryan G. (2005). Sustainability. A Philosophy of Adaptive Ecosystem Management. University of Chicago Press. Chicago.
O’Neill, John (2002). Socialist Calculation and Environmental Valuation: Money, Markets and Ecology. Science & Society, Vol. 66, No. 1, 137–151.
