Alustus! Historia on täynnä varmoja asioita, jotka eivät itse asiassa olekaan niin varmoja kun katsotaan vähän tarkemmin. Lopulliseksi todetussa tulkinnassa on usein monta kohtaa, jotka tarkemmin tutkimalla näyttävätkin toiselta kuin mitä on laajalla rintamalla aikaisemmin esitetty. Hyvä esimerkki tästä on kysymys ensimmäisestä suomalaisesta iskelmästä.
Jos katsotte aihetta käsitteleviä kirjoja, varsin yhteneväisesti kerrotaan, että ensimmäisiä suomalaisia iskelmiä olivat 1928–1929 levytetyt ja helsinkiläisen Suomi Jazz Orkesterin soittamat kappaleet Puuseppä, Asfalttikukka ja Emma – viimeinen tosin tehtiin samojen, nykyisin sanottaisiin studiomuusikoiden toimesta kokoonpanonimellä Suomi Tanssiorkesteri. Harva tietää, että Emman etiketissä oli kappaleella alaotsikkokin. Se oli ”Surkea rakkaustarina.”
Varsinkin Emma, jonka soitti salonkiorkesterikokoonpano, kuulostaa edelleen ihan hyvältä. Tuo toukokuussa 1929 tehty esitys on julkaistu ties kuinka monella “oi niitä aikoja -tyyppisellä” kokoelmalevyllä. ”Oi muistatkos Emma, sen kuutamoillan,” veisaa kappaleessa tenori Ture Ara (alkuaan Åberg, 1903–1979).
Puuseppä ja Asfalttikukka ovat vähän rosoisempia esityksiä, sillä niissä soittaa kokoonpano, joka Suomessa ymmärrettiin tuolloin moderniksi tanssiorkesteriksi: sousafoni, rumpali ja banjo muodostivat rytmiryhmän, jonka päälle soittivat viulisti, pari haitaristia ja saksofonisti. Puusepässä esityksen kruunaa laulusolisti, mahdollisesti haitaristi Robert Konno, joka tamperelaisittain laulaa pariin otteeseen kertosäkeen ”Jos elää, kualla tahrotaan, puus-sep-pää silloin tarvitaan…”
Jos Emma ei olekaan ensimmäinen suomalainen iskelmä?
Yli puoli vuotta aikaisemmin Yhdysvalloissa, tarkemmin sanottuna 17.12.1927 New Yorkissa, oli levytetty levy, joka löytyy yhä tänä päivänä melko lyhyellä etsinnällä sellaisista antikvariaateista, jotka savikiekkoja myyvät. Tämä viittaa siihen, että levyä on myyty tuolloin paljon. Kyseinen levy on itse asiassa yleisempi kuin Emma tai Asfalttikukka, Puusepästä puhumattakaan.
Kyseessä on amerikansuomalaisen haitaristi Antti Kosolan säveltämä ja laulaja Leo Kaupin sanoittama Meren aallot. Se on haikea valssijollotus, jonka pohjatonta mollia säestävät ”ihan ite oon opetellu” -tyylillä soittava saksofonisti sekä niinikään pelimannipohjalta soittavat viulisti ja haitaristi. Esityksen kruunaa Kaupin (oik. Kauppinen 1900–1938) ”äänellään se Liemolakin laulaa” -tyyppinen lauluesitys.
Kymiläissyntyinen Kauppi oli merimies. Hänellä on myös hallussaan erikoinen epiteetti, hän nimittäin on ensimmäinen levylle laulanut vuoden 1918 sodan punakaartilainen. Kauppi pakeni aina Yhdysvaltoihin saakka sisällissodan jälkimainigeissa ja saavutti amerikansuomalaisten keskuudessa mainetta kuplettilaulajana. 1930-luvun pulavuosina Kauppi muutti monien muiden amerikansuomalaisten tavoin Neuvosto-Karjalaan, jonne hänen matkansa Stalinin puhdistuksissa päättyikin.
Kauppi levytti 1920-luvulla noin kolmekymmentä laulua. Meren aallot oli Kaupin suurin menestyslevy. Levyä myytiin paljon Suomessa jo 1920-luvun lopulla, koska muuan Niilo E. Saarikko, myöhempi levytuottaja, rahtasi levyjä gramofonimusiikista innostuneeseen Suomeen. Ja niitähän tänne mahtui; 1929 Suomessa myytiin 1,2 miljoonaa levyä, paljon ulkomaista musiikkia, mutta paljon Puuseppää, Emmaa ja Meren aaltoja. Ajallisesti Meren aallot on näistä vanhin ja suosionsa perusteella todennäköisesti samalla ensimmäinen suomalainen iskelmä.
Todennäköisesti siksi, ettei tarkkaa tietoa yksittäisten levyjen myyntimäärästä ole olemassa, koska tuon ajan levy-yhtiöiden ja kauppojen arkistot on hävitetty. Koska levyt olivat kaikki tuontitavaraa, niiden kokonaistuonti kuitenkin tiedetään tuontitilastojen perusteella.
Se mikä on ollut suosituin levy, on siis melko muistinvarainen käsitys, ja tuota muistia ovat ruokkineet kotimaiset levytuottajat ahkerasti omien tuotteidensa uusintapainoksilla ja uudelleenlämmityksillä. Kun tieto aikakauden suosituista levyistä on kirjattu kerran, se toistuu kirjasta ja tietolähteestä toiseen, varsinkin, jos asiaan ei sen tarkemmin kukaan ole syventynyt.
On toki selvää, että Emma, Puuseppä ja Asfalttikukka olivat kaikki aikansa suosittuja levyjä; olisiko muisti kuitenkin valikoiva, sillä Meren aaltojen on, edelleen olemassa olevien levyjen valtavasta määrästä päätellen, täytynyt soida paljon senkin.
Jotakin levyn suosiosta kertoo sekin, että Meren aallot levytettiin ainoana amerikansuomalaisena kappaleena Suomessakin tuoreeltaan, ja sen tekijä, Kosola oli pitkään ainoa ”ulkomaalainen” Teoston jäsen juuri tämän sävellyksen ja sen saavuttaman suosion perusteella.
Miksi Meren aallot on suosittuna levynä sitten kuitenkin jäänyt kaikkien muistelmien ulkopuolelle? Miksi se ei ole yhteisessä muistissamme?
Kun alkuperäislevytys ei ollut suomalaisten levytuottajien tekemä, se ei noussut esiin suomalaisissa uudelleenjulkaisuissa. Vaikka amerikansuomalaisia levyjä tuotiin paljon Suomeen, ne tulivat uudelleen tunnetuiksi vasta 1960-luvun lopulla Love Recordsin julkaistaessa Hiski Salomaan ja hänen aikalaistensa levytyksiä kaksi LP-levyllistä.
On kai myös luvallista sanoa, että esitys on aika kehno: siinä ei ole sellaisia nostalgian aineksia, joita Emmassa on kuultavissa. Vaikka kappale oli aikanaan suosittu, se jäi aikansa lapseksi ja unohdettiin nopeasti. Se ei poista silti sitä tosiasiaa, että kappale oli suosittu ja ilman muuta ensimmäinen – tai yksi ensimmäisistä suomalaisista iskelmistä.
Ehkä Meren aallot on “liian suomalainen” ollakseen iskelmäkaanoniin sopiva klassikko. Se on Yksinäisen, Viikonloppuisän ja kaikkien vastaavien umpimelankolisten suomalaisten iskelmien kantaäiti. Iskelmän historiasta sitä ei siis sovi unohtaa, vaikka emme sitä säilyttäisikään yhteisessä muistissamme.
Kuunnelkaa vaikka:
