”Puolan varhaisten vaiheiden tuntemus auttaa näkemään sen, miksi Puola nykyäänkin pyrkii alueellisesti vahvaksi toimijaksi itäisessä Keski-Euroopassa, ja miksi maalla on joskus niin erilainen käsitys eurooppalaisuudesta ja sen arvoista.”
Alustus! Puola näyttäytyy tänä päivänä vanhoillisena, yksinomaan katolisena maana, joka toteuttaa kansallismielistä politiikkaansa juntturoimalla Euroopan unionin periaatteita vastaan. Usein Puolan asemoitumista selitetään maan menneisyydellä – tosin vain lähimenneisyydellä 1945 jälkeisessä Euroopassa. Puolan ja itäisen Keski-Euroopan historia on kuitenkin moninaisempi kuin mitä nopea vilkaisu nykypäivän olosuhteisiin antaa ymmärtää.
Monen mielessä kaikki, mikä jollain tapaa liittyy Puolan tai itäisen Keski-Euroopan historiaan tarkoittaa auttamattomasti Itä-Eurooppaa ja jotain, mikä on meitä jäljessä. Euroopan mentaalinen jako itään ja länteen – tai että Puola kuuluisi näistä juuri itään – on kuitenkin ensisijaisesti 1900-luvun tapahtumien seurausta. Uuden ajan alussa näin ei suinkaan ollut, päinvastoin: 1500-luvulla Puola-Liettua oli eurooppalainen suurvalta ja merkittävä tekijä maanosamme tapahtumissa.
Puola-Liettuan yhteisvalta (1385/1569–1795) oli uuden ajan alun eurooppalainen suurvalta, joka yhdisti valtioliitoksi Puolan kuningaskunnan ja Liettuan suuriruhtinaskunnan sekä alueita Liivinmaalta ja Preussista. Valtakunta ulottui Itämereltä nykyisen Valko-Venäjän ja Ukrainan alueille saakka. Valtakuntaa vuosina 1385–1572 hallinnut Jagiełło-dynastia hallitsi Puola-Liettuan lisäksi hetkellisesti myös Unkaria ja Böömiä, sekä solmi avioliittoja eurooppalaisten ruhtinassukujen kanssa.
Vuonna 1569 Puolan ja Liettuan välillä solmittiin poliittinen unioni, joka yhdisti valtakuntien säätykokoukset kansalliseksi parlamentiksi (sejm). Lisäksi unionisopimus sääti, että vastaisuudessa valtakunnan aatelisto yhdessä valitsisi maalleen hallitsijan. Tämä Lublinin unionina tunnettu sopimus synnytti valtioliiton, joka tunnettiin nimellä Res publica, Yhteisvalta (puol. Rzeczpospolita, liet. Respublika). Tämä valtakunta säilyi aina 1700-luvun lopulle saakka, jolloin se jaettiin Venäjän, Preussin ja Itävallan kesken.
Vanhemmassa tutkimuskirjallisuudessa niin Puolassa kuin maailmalla puhuttiin Yhteisvallasta pitkään vain ”Puolana”. Puolalainen historiantutkimus – päästyään viimein eroon Yhteisvallan historian puolalaistamisesta – yleistyi käyttämään 1960-luvulta lähtien valtioliitosta termiä Rzeczpospolita obojga narodów (”molempien kansojen yhteisvalta”).
Uudemmassa tutkimuksessa on noussut esiin kysymys, riittääkö Yhteisvallan kaksi kansaa vai pitäisikö niitä mainita kolme – puolalaiset, liettualaiset ja ukrainalaiset – ja onko sekin lopulta liian vähän, kun otetaan huomioon myös muut valtakunnassa eläneet kansanryhmät: saksalaiset, juutalaiset, armenialaiset, tataarit, karaimijuutalaiset ja romanit sekä erilaiset siirtolaisjoukot (muun muassa italialaiset ja skotit).
Valtakuntaa hallittiin niin sanotun aateliston demokratian (noble democracy, demokracja szlachecka) mukaisesti. Puola-Liettuassa aatelisto muodosti säädyn, joka kattoi kahdeksasta kymmeneen prosenttia koko valtakunnan väestöstä. Tämä on huomattavasti suurempi joukko kuin tyypillinen aatelissääty muualla Euroopassa (yleensä noin kaksi prosenttia väestöstä). Aatelissäädyn miehillä oli oikeus osallistua poliittiseen päätöksentekoon. Näyttävimpiä poliittisen elämän tapahtumia olivat kuninkaanvaalit, joissa tuhatlukuinen aatelisto otti osaa vaaliin kampanjoimalla ja äänestäen omaa ehdokastaan. Voidaankin kysyä, missä määrin tämä oli eurooppalaisen kehityksen ”ulkopuolella” tai sitä jäljessä.
Uuden ajan alussa, 1500- ja 1600-luvuilla, Puola-Liettuan aateliston erityisoikeudet tarkoittivat myös uskonnonvapautta. Nykytilanteesta katsottuna tämä seikka Puolan historiassa voi yllättää monet. Uskonnonvapaudella oli kuitenkin vahvat kannattajansa erityisesti itäisessä Keski-Euroopassa. Reformaation ja uskonsotien aikakaudella Puolan eteläpuolella sijaitseva Transilvanian ruhtinaskunta oli ensimmäinen eurooppalainen valta, joka julisti uskonnonvapauden 1500-luvun puolivälissä. Tästä huolimatta monelle meistä tulee Transilvanian nimen kuullessaan ensimmäisenä mieleen vampyyrit. Puola-Liettuan yhteisvalta seurasi uskonnollisissa kysymyksissä pian Transilvanian perässä ja julisti maahan uskonnonvapauden 1573.
Uskonnonvapaus ei sellaisenaan ollut kaikkien aikalaisten mieleen, mutta nykytermein ilmaistuna monikulttuurinen ja -etninen yhteiskunta loi haasteen, miten voitaisiin parhaiten säilyttää yhteiskuntarauha sisäisistä eriävyyksistä huolimatta. Puola-Liettuan aatelisto piti tätä järjestystä erityisen ansiokkaana ja esitteli uskonsotien repimälle Ranskalle suunnitelman rauhansopimuksesta, joka olisi päättänyt vihollisuudet sikäläisten katolisten ja hugenottien välillä. Esitys rauhasta ei kuitenkaan ranskalaisille kelvannut ja Ranskan uskonsodat jatkuivat vielä seuraavat 25 vuotta, päättyen Nantesin ediktiin 1598.
1600-luvun kuluessa käsitys yhden kirkon yhdistävästä voimasta yhteiskuntarauhan takeena pääsi Puolassakin voitolle. Tässä kehityksessä Puola-Liettua seurasi nyt muuta Eurooppaa. Vastakkainasettelu eri uskontojen välillä kärjistyi erityisesti, koska Puola-Liettuan ulkoiset viholliset edustivat muita uskontokuntia kuin katolisuutta: protestanttinen Ruotsi, ortodoksinen Venäjä ja islaminuskoinen Osmanien valtakunta uhmasivat kukin Puola-Liettuan yhteisvaltaa.
Puolalaisessa historiallisessa muistissa on säilynyt vahvana käsitys Puolasta kristikunnan ja eurooppalaisuuden suojamuurina toisaalta tulevia uhkia vastaan. Perinteiset uhat ovat nousseet erityisesti islamilaisesta Osmanien valtakunnasta tai Venäjältä – jälkimmäisen kohdalla myös bolševismin muodossa. Puolalaiset niin menneisyydessä kuin nykyään ovat aina kokeneet olevansa osa (läntistä) Eurooppaa. Silti näkemykset siitä, millaisesta Euroopasta on kyse, vaihtelevat: onko Puola osa monikulttuurista, avointa ja demokraattista Eurooppaa, vai onko se osa Eurooppaa nimenomaan katolisen perinteensä ja itää vastaan suuntautuvan puolustustehtävänsä kautta?
Myytti Puolasta kristikunnan tai Euroopan suojamuurina – antemurale christianitatis – muodostui jo myöhäiskeskiajalla ja on uusiutunut historian saatossa. Sosialismin aikana nimenomaan katolinen kirkko tarjosi suojaa puolalaisten ahdistetulle kansalliselle identiteetille. Silti myös antemurale christianitatis on myytti ja yksinkertaistettu tulkinta Puolan menneisyydestä: erityisesti 1500-luvulla Puola-Liettua pyrki rauhaan osmanien kanssa ja käsitys ideologisesta vihollisesta oli jossain muualla. Puola-Liettuan protestanttien katsannoissa vihollinen saattoi löytyä vaikkapa Roomasta.
Historiallisten unioneiden tai komposiittivaltioiden näkökulma on korostunut viime aikoina uuden ajan alun historiantutkimuksessa. Samoin on Puola-Liettuan unionin kohdalla, mitä unionin seuraajavaltiot (tai ainakin Puola ja Liettua) ovat käyttäneet hyväkseen oman historiansa markkinoinnissa: Puola-Liettuan unioni nähdään ”ensimmäisenä Euroopan unionina”, jolloin vanhasta Euroopan kummajaisesta tehdään eurooppalaisempi kuin sen läntiset, kansallisvaltiokehitystä seuranneet, mallimaat. Itäisessä Keski-Euroopassa ylirajainen tai -kansallinen (transnational) historiantutkimus onkin otettu akateemisissa piireissä ilolla vastaan erityisesti siksi, koska alueen kansat – tai niiden tutkijat – ovat aina kohdanneet vaikeuksia sovittaa historiaansa yhteen perinteisen valtionmuodostusmallin kanssa.
…
Minulta kysytään usein, miksi tutkin Puolan historiaa. Mikäli tutkisin esimerkiksi Ranskan, Saksan tai Britannian historiaa, se olisi helpommin miellettävissä osaksi Euroopan historiaa ja yhteistä menneisyyttämme. Samoin Venäjä-tutkimuksen merkitys on aina ymmärretty maassamme. Puolan ja itäisen Keski-Euroopan tutkimus voi kuitenkin rikastuttaa käsitystämme Euroopasta ja eurooppalaisuudesta.
Menneisyyden ja sen erilaisten vaiheiden tunteminen auttaa meitä ymmärtämään myös nykypäivän ilmiöitä – sekä haastamaan yksinkertaistavia tulkintoja jonkin maan tai kansan historiasta. Erityisesti uuden ajan alku tarjoaa useita vaihtoehtoisia näkökulmia puolalaiseen historiaan. Puolan varhaisten vaiheiden tuntemus auttaa näkemään sen, miksi Puola nykyäänkin pyrkii alueellisesti vahvaksi toimijaksi itäisessä Keski-Euroopassa, ja miksi maalla on joskus niin erilainen käsitys eurooppalaisuudesta ja sen arvoista. Nämä eri näkemykset löytyvät myös nyky-Puolan sisältä, ei vain maan suhteissa Euroopan unioniin.
Ennen kaikkea Puolalla on yhteinen menneisyytensä, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa meille tärkeässä Itämeren piirissä. Miten tämän alueen ja sen kehityksen tarkastelu olisi vähemmän merkityksellistä? Eurooppalaisuus on lopulta hyvin monimuotoista ja näyttäytyy erilaisena riippuen siitä, mistä kulmasta sitä katsotaan. Puolalainen runoilija ja satiirikko Stanisław Jerzy Lec (1909–1966) on todennut: ”Meitäkin sanotaan lännessä idäksi, idässä länneksi.”
