Kirjasta! Ostettua aikaa: Demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi -kirjan (Vastapaino 2015) mukaan hallitukset Euroopassa ovat käyttäneet tilapäisiä keinoja, jotka ovat työntäneet kapitalismin kriisiä tulevaisuuteen pikemmin kuin estäneet sen syntyä.
Sosiologian emeritusprofessori Wolfgang Streeckin mukaan 1970-luvulla ajan ostamiseksi käytettyjä keinoja olivat palkankorotukset ja ”rahailluusio” hyvinvoinnin lisääntymisestä. Tämä johti inflaatioon ja lopulta valtioiden velkaantumiseen ja julkisten talouksien vakauttamiseen yksityisellä velalla. Tämän seurauksena koko pankkijärjestelmä uhkasi lopulta romahtaa vuonna 2008. Vastoin kaikkia sopimuksia pankit jouduttiin pelastamaan valtioiden tuella, mikä on johtanut talouskuripolitiikkaan myös Suomessa.
Talous- ja finanssikriisin seurauksena hyvinvointivaltiosta on tullut vakauttajavaltio, jonka tehtävänä on leikata julkista sektoria, sosiaalimenoja ja yksityistää julkisia palveluja pitääkseen markkinaväen (saks. Marktvolk) tyytyväisenä. Streeck liittää tämän kehityksen erottamattomasti Euroopan yhdentymiseen ja hyvinvointivaltion rapautumiseen. Sotien jälkeisen yhteiskuntasopimuksen purkautuessa hallitukset ovat ajaneet läpi mitä erilaisempia uudistuksia huolimatta kansalaisten vastustuksesta ja työmarkkinaosapuolten oikeudesta solmia heitä koskevia työehtosopimuksia.
Seurauksena on julkisen talouden kaventaminen; budjettikuri, joka rakentaa ”palomuurin” talouden ja politiikan välille (ks. Polanyi [1944] 2009) sekä menoleikkaukset, jotka kohdistuvat erityisesti heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tuloihin kuten työttömyysetuuksiin. Tuloerot kasvavat ja ristiriidat rikkaiden ja köyhien välillä kärjistyvät; julkiset palvelut eriytyvät, kansalaisten veronmaksuhalu ja -kyky vähenee ja valtion osuus kansantaloudessa kutistuu, Streeck listaa kirjassaan.
Ennen Euroopan Talous- ja rahaliittoa (EMU) kansallisen valuutan ulkoinen devalvaatio oli tavallisesti käytetty keino kansallisen kilpailukyvyn elvyttämiseksi. Streeckin mielestä velkakriisin seurauksena hallitukset ovat pakotettuja julkisen talouden vakauttamiseen eli leikkauksiin kansalaisten toimeentulon turvaamisen sijaan. Kuten Streeck kirjassaan huomauttaa, ulkoinen devalvaatio ei ole enää euroalueella mahdollista.
Vuonna 1939, toisen maailmansodan kynnyksellä, uusliberaali taloustieteilijä Friedrich von Hayek väitti eräässä artikkelissaan, että unioni johtaa väistämättä markkinoiden vapautumiseen yhteiskunnallisen järjestyksen takaamiseksi, sillä monet säätelytoiminnot tapahtuvat kansallisella tasolla eikä niitä voida siirtää sellaisenaan liittovaltion tasolle. Liberalisoitumisen edellytyksenä on ”demokratian irrottaminen taloudesta ja talouden vapauttaminen demokratiasta.” (Streeck 2015, 132–137).
Streeck (emt., 216–234) peräänkuuluttaa kirjassaan nykyistä talous- ja rahaliittoa demokraattisempia instituutioita. Kansallinen valuutta mahdollistaisi ulkoisen devalvaation tasaamalla maiden välisiä eroja kansainvälisessä kilpailussa. Eurooppalaisessa Bretton Woods -järjestelmässä kansalliset valuutat puolestaan liitettäisiin löyhästi yhteen.
Alusta! kysyi professori Streeckiltä hänen arviotaan nykytilanteesta. Onko mitään tehtävissä suhdanteen muuttamiseksi? Voiko EU:sta ja eurosta puhua kriittisesti leimautumatta populistiksi? Voiko yhteiskuntatieteilijä ehdottaa poliittisia ratkaisuja ilman leimautumista utopistiksi?
Saksalaisissa ja yhdysvaltalaisissa huippuyliopistoissa työskennellyt Streeck on maailman tunnetuimpia institutionalisteja ja taloussosiologeja. Matti Kortesoja haastatteli Streeckiä englanniksi. Olli Herranen on suomentanut haastattelun.[1]
Lukija kysyy – kirjoittaja vastaa
Kysymys: Kirjasi mukaan hallitukset ympäri Eurooppaa ovat pakotettuja julkisten talouksien vakauttamisiin, joka tarkoittaa paremminkin leikkauksia kansalaisten hyvinvointiin kuin pyrkimystä heidän hyvinvointinsa turvaamiseen. Tuot myös esille, ettei valuutan ulkoinen devalvaatio ole Euroopan Talous- ja rahaliitossa (EMU) enää mahdollista. Käytännössä tämä tarkoittaa merkittäviä palkkaleikkauksia ja työajan palkatonta pidentämistä, myös Suomessa.
Mitä mieltä olet sisäisestä devalvaatiosta, jolla pakotetaan palkastaan riippuvaiset kansalaiset ja työttömät maksamaan velkaa heidän tulojaan leikkaamalla?
Wolfgang Streeck: Tätä on nyt meneillään kaikkialla. Mistään maailmanhistorian ajasta tai yhdestäkään nykyaikaisesta yhteiskunnasta ei löydy esimerkkiä onnistuneesta sisäisestä devalvaatiosta ilman jonkinlaisen ulkoisen devalvaation tukea. Se ei yksinkertaisesti toimi. Tämä käy ilmi Mark Blythin erinomaisesta kirjasta Austerity (talouskuri), jossa tämä käydään todella yksityiskohtaisesti läpi. Blyth on tosin mielestäni liian optimistinen kasvuhakuisessa keynesiläisyydessään, mutta analysoidessaan sisäistä devalvaatiota hän osuu naulan kantaan.
Joissain tapauksissa valtiolla voi olla rakenteellisista tai vastaavista syistä paineita ulkoisen kilpailukyvyn palauttamiseen, mutta tätä ei voi tehdä vain sisäisillä toimenpiteillä. Politiikan harjoittamisessa on otettava myös valuuttakurssit huomioon, ja tämän Blyth osoittaa hienosti. Toisin sanoen: mielestäni ulkoiseen devalvaatioon sisältyy vakava negatiiviseen kierteeseen joutumisen vaara.
Kysymys: Mainitset kirjassasi “euroa puolustavan liittouman,” joka ”on kirjoittanut eurooppalaisen kriisipolitiikan käsikirjoituksen tähän päivään saakka”. Tällä tarkoitat teknokraatteja ja taloudellista ja poliittista eliittiä, joilla on ”vankkumaton usko Euroopan läpikäyvään hallittavuuteen”. Kuinka tätä Eurooppa-myönteistä ja yhteisvaluutta euroa kannattavaa yhteiskuntainsinöörien liittoumaa voi kritisoida leimautumatta populistiksi?
WS: Ensinnäkin, ketkä ovat populisteja? Sanoin eilen luennollani, että ymmärtääksemme jotain yhteiskunnistamme, on katsottava pitkän aikavälin trendejä ja kehityskulkuja pelkkien pysäytyskuvien sijaan. Pysäytyskuvan perusteella populistit ovat käyttäytymiskyvyttömiä idiootteja. Pidemmästä perspektiivistä käy kuitenkin ilmi, että monissa maissa – ja Suomi tulee tässä geopoliittisen sijaintinsa vuoksi hieman jälkijunassa – on 1980-luvulta lähtien äänestysinto laskenut. Matalat tuloluokat ja muut marginalisoidut ryhmät ovat jättäytyneet täysin politiikan ulkopuolelle. Näin politiikasta on tullut eräänlaista keskiluokan viihdettä, jossa puhutaan homoavioliitoista ja muista ihanista aiheista, mutta samalla eilen puhumani ongelmien perustavanlaatuiset rakenteet rajautuvat sen ulkopuolelle: kuinka valtiot sijoittuvat markkinoille eikä päinvastoin.
Muutaman viime vuoden aikana tämä trendi on kääntynyt ja marginalisoidut ryhmät ovat ryhtymässä taas äänestämään. He eivät kuitenkaan äänestä sosiaalidemokraatteja, koska sosiaalidemokraatit ovat hylänneet heidät. He eivät myöskään käytä poliittisesti korrektia kieltä, koska kukaan ei ole puhutellut heitä poliittisesti. Muiden mielestä näiden epäonnistujien pitäisi vain työskennellä kovemmin ja käydä kouluja. Heitä on siis nöyryytetty kulttuurillisesti ja alistettu taloudellisesti, ja siksi he äänestävät Donald Trumpia ja Perussuomalaisia. Mielestäni yksinkertainen tulkinta, jonka mukaan nämä ihmiset ovat vain fasisteja tai vastaavia, ampuu ohi maalista. Tällöin ei nähdä millaiset kehityskulut näitä ihmisiä tuottavat.
Niin sanottu ”euroa puolustava liittouma” – kovan linjan porukka, joka haluaa rakentaa ties mistä syystä eurooppalaisen ”supervaltion” – käyttää hyväkseen oikean laidan populisteihin kohdistuvaa kulttuurillista ylenkatsettamme saadakseen oikeutuksen projektilleen. Esimerkiksi aina kun Saksassa tuo esille, ettei EU ole kaiken viisauden huipentuma ja että parempiakin järjestelyjä on nähty, kuulee argumentin: sanomalla näin kannatat oikeistopopulistista Vaihtoehto Saksalle -puoluetta (Alternative für Deutschland). Tätä tapahtuu nyt kaikkialla eikä tätä pitäisi sallia. Meidän pitäisi vastustaa tällaista retoriikkaa ankarasti.
Kysymys: Kirjasi “Ostettua aikaa” väitteen mukaan eurooppalaiset valtiot ovat varsin kirjaimellisesti ostaneet aikaa lykätäkseen kriisiä ja estääkseen täydellisen taloudellisen romahduksen. Palkkojen nousu loi illuusion hyvinvoinnista 1970-luvulta alkaen, mikä johti inflaatioon. Tämä aloitti valtiontalouksien kriisin, nostaen valtion velkaantumisen yleiseksi huolenaiheeksi 1990-luvulla, joka puolestaan johti valtiontalouksien vakauttamiseen julkisella velalla. Valtio vältteli vastuutaan kansalaisten hyvinvoinnista ja siirsi vastuun yksityisille markkinatoimijoille.
Voisitko selventää, kuinka nämä tapahtumat johtivat tilanteeseen, jossa koko pankkijärjestelmä uhkasi kaatua vuonna 2008?
WS: Eli kuinka ongelmiksi kääntynyt ratkaisujen sarja liittyy vuoden 2008 kriisiin? Vastaus on, että mahdollistaaksesi lisääntyvän julkisen ja yksityisen velkaantumisen, on rahoitus(finanssi)järjestelmän sääntelyä purettava. Rahoituksessa on kyse riskeistä. Mitä säännellympää rahoitus on, sitä vähemmän pankit voivat ottaa riskejä myöntäessään luottoja. Jotta pankkijärjestelmä voisi laajeta, siis että rahaa olisi riittävästi lainattavaksi, on pankkien yksinkertaisesti annettava luoda lisää rahaa, siis enemmän luottoa.
Tästä seuraa, että koko rahoitusjärjestelmän riskit lisääntyvät. Nykyaikaiset riskien uudelleenjärjestelymekanismit – esimerkiksi kaikenlaiset pankkien välillä tehtävät uudet sopimukset – ovat johtaneet tilanteeseen, jossa kukaan ei enää tiedä minne päin velkapyramidia riskit on piilotettu. Tämä johti vuoden 2008 tapahtumiin. Toisin sanoen: 1980-luvulta eteenpäin (erityisesti Yhdysvalloissa) on purettu rahoitusjärjestelmän sääntelyä, joka on johtanut systeemisten riskien lisääntymiseen.
Kysymys: Mitä mielestäsi tapahtuu, jos aika tiimalasissa todella loppuu?
WS: Tarkoitat siis juuri tällä hetkellä? Ajan ostamisen idea on selkeä. Valtiot käyttävät raha- tai finanssipolitiikkaa, tai toisaalta palkanmuodostusmekanismeja hillitäkseen ristiriitojen leviämistä. Valtioiden täytyy siis tasapainotella pääoman kasvavien tuottovaatimusten ja kansalaisten sosiaaliturvavaatimusten välillä. Nyt elämme maailmassa jossa käytetään ”neljättä salaista asetta”, joka on pankkien rahanluontikyky. En viittaa tällä kuitenkaan yksityisten pankkien kykyyn luoda rahaa, johon ne kyllä pystyvät, vaan keskuspankkeihin.
Kukaan ei tiedä mihin tämä päättyy. Muutamaa ihmistä lukuun ottamatta kukaan ei myöskään tiennyt, että vuoden 2008 romahdus tapahtuisi. Oma näkemykseni vastaa Kansainvälisen järjestelypankin (Bank for International Settlements) – keskuspankkien keskuspankin – näkemystä, jota he ovat tuoneet esille jo vuosia: keskuspankkien taseiden paisuttaminen ostamalla loputtomasti lisää nimikkeitä ei voi jatkua ikuisesti.
Streeck jatkaa piirtämällä ilmaan nousevan käyrän ja naurahtaa:
Aina kun yhteiskuntatieteilijänä näkee tällaisen käyrän, tulee välittömästi mieleen voiko näin jatkua, vai tuleeko jossain vaiheessa pää vetävän käteen? Niihin kokemuksiin perustuen, jotka ovat kasautuneet 1970-luvulta alkaen, sanoisin, että tulee.
Kysymys: Mikä on suhteesi kirjasi alussa esille tulevaan Frankfurtin koulun kriittiseen teoriaan, sekä erityisesti Theodor Adornoon ja kysymykseen ”entä jos mitään positiivista ei ole”? Kirjan lopussa tunnut taas ehdottavan demokraattisempia instituutioita kuin mitä EU on, jolloin kriittisen teorian pessimismin ja ehdottamiesi instituutioiden optimismin välillä on ristiriita. Kuinka selität tämän?
WS: Ymmärrän kyllä mitä ajat takaa. Tämä ei ehkä ole loogisesti johdonmukaista, mutta kuvaa sitä yleistä hämmennyksen tilaa jossa elämme. Yleensä julkisessa keskustelussa intellektuelleilta ja yhteiskuntatieteilijöiltä kysytään, että mitä he ehdottavat pessimisminsä lisäksi. Voimme ensinnäkin rehellisesti sanoa, että tulevaisuus on täysin avoin. Toisekseen, kykeneväisyytemme muokata tulevaa ei ole koskaan teollisten yhteiskuntien historiassa ollut yhtä huono. 1970-luvulla ja aiemmin vallinnut unelma tulevaisuuden demokraattisista sopimusyhteiskunnista on täysin kaatunut.
Vastaus kysymykseen on, ettei minulla ole mitään toimintaohjeita. ”Tavalliset ihmiset” kuitenkin tulkitsevat tämän niin, etten tiedä mistä puhun, koska aina pitää pystyä antamaan joitain käytännön ehdotuksia. Tämän vuoksi päätin kirjani lopussa tehdä niin. En siksi, että uskoisin että ne tulevat toteutumaan, vaan tuodakseni esille, että jos hallituksemme pystyisivät toimimaan rationaalisesti kansalaisiaan kohtaan, ne voisivat suunnitella Euroopan uudelleen.
Kirja on kirjoitettu neljä vuotta sitten, jolloin esitin ennen kuulemattoman ajatuksen euron uudelleenorganisoimisesta vastaamaan keynesiläistä bancor-järjestelmää. Nyt yllätyksekseni on, että on enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka ehdottavat samaa ajatusta, Costas Lapavitsasista aina Oskar Lafontaineen. Tässä mielessä jopa täysin utopistisen projektin ehdottaminen saattaa tällaisessa maailman ajassa ottaa tuulta alleen.
Käsitykseni mukaan hallituksemme eivät tiedä tällä hetkellä lainkaan mitä ne tekevät, eikä niillä ole aavistustakaan, kuinka meneillään olevaa tilannetta pitäisi hoitaa. Ne vain teeskentelevät että niillä on. Hallitusten tällä hetkellä pelaama peli on se, että ne vaativat meiltä teknokraattista ratkaisua tilanteeseen, johon sellaista ei ole. Katso vaikka millä tavalla talous- ja rahaliitto kohtelee Kreikkaa: vuosi vuoden jälkeen Kreikan ongelmien ratkaisuun oli uusi suunnitelma, joista jokainen tuli takaisin, koska ratkaisua ei ole.
Olli Rehn on hyvä esimerkki. Hän on yksi niistä jotka väittävät, että hänellä on aina ratkaisu, mutta jos niitä katsoo tarkemmin, ne ovat täysin tyhjiä puheita – puhdasta teeskentelyä!
Kysymys: Jos nyt katsoo kirjallista historiaasi, vaikuttaa että olet radikaalimpi kuin koskaan. Kuinka itse näet asian?
WS: Kyllä, olin sosiaalidemokraatti, osittain juutalaisten sukujuurieni vuoksi, osittain koska minulla on työväenluokkainen tausta. Minulle kiinnostuminen yhteiskuntatieteistä tarkoitti automaattisesti sosiaalidemokraattisen aatteen omaksumista siinä mielessä, että halusin tehdä jotain konkreettista ja todellista. Käytännössä minulla ei siis ollut suuria ajatuksia luokattomasta yhteiskunnasta, vaan reformistrategioista jotka alkavat ammattiyhdistysliikkeistä, sosiaalidemokraattisista puolueista, poliittisista enemmistöistä ja vastaavista.
Aina 1990-luvulle saakka tutkimukseni käsitteli demokraattisen työväenliikkeen mahdollisuuksia käyttää ideoitaan ja vaatimuksiaan hyväkseen muodostaakseen luokkakompromissia kapitalistisessa yhteiskunnassa. Tämä perustui kaikelle tuotannollisen yhteistyön ja keskitettyjen palkkaratkaisujen väliltä. Vasta 2000-luvulle tultaessa aloin ajatella, että sosiaalidemokraattinen luokkakompromissi on historiaa eikä siihen tultaisi enää koskaan palaamaan. Minulle se tarkoitti tarvetta miettiä tarkemmin työni fundamentaalisia perusteita. Niiden mukaan olin siihen asti ajatellut, että kapitalismi voitaisiin kesyttää perinteisillä, kansallisilla demokraattisilla areenoilla hyvällä politiikalla ja hyvin toimivilla organisaatioilla. Tämän vuoksi ymmärsin suhteellisen myöhään, että on mietittävä koko ongelman juuria, ja juurten miettiminen tarkoittaa radikaalia ajattelua.
Kun John Maynard Keynesiltä kysyttiin miksi hän ehdottaa jotain sellaista, jota hän on aiemmin vastustanut, hän vastasi: kun faktat muuttuvat, minä muutan teoriaani. Mitä te teette, hyvä herra?
Lähteet:
Blyth, Mark (2013). Austerity: The History of a Dangerous Idea. New York, NY: Oxford University Press.
Polanyi, Karl (2009). Suuri murros: Aikakautemme poliittiset ja taloudelliset juuret. Tampere: Vastapaino.
Streeck, Wolfgang (2015). Ostettua aikaa: Demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi. Tampere: Vastapaino.
[1] Vastapaino järjesti ennen Streeckin luentoa keskustelutilaisuuden kapitalismista ja demokratiasta. Osa tilaisuuden esityksistä julkaistaan Poliittinen talous -lehdessä.
