“Vaikka joskus kaunokirjallisuus mielletään tosielämästä erilliseksi alueeksi, se ei sitä suinkaan ole, vaan kaunokirjallisuus on keskeinen inhimillinen tapa jäsentää ja rakentaa maailmaa ja ymmärrystämme siitä.”
Alusta! julkaisee professori Kivistön juhlaluennon 7.12.2016.
Alustus! Yhä useammin nyky-yhteiskunnassa vaikuttaa siltä, että aiemmin itsessään merkityksellisinä pidetyt elämän alueet nähdään välineellisinä suhteessa johonkin muuhun – esimerkiksi taloudellisesti tuottavaan työhön ja siten viime kädessä rahaan. Myös tiedon arvoa punnitaan arkipuheessakin rahan ja talouden käsittein. Suosittu tiedon metafora on esimerkiksi se, että tieto nähdään pääomana. Periaatteessa tiedon ja koulutuksen näkeminen pääomana, joka on itsessään arvokasta omaisuutta, on toki myönteinen sivistysmyötämielinen ymmärrys tiedon luonteesta. Mutta toisaalta tiedon näkeminen pääomana antaa ymmärtää, että tieto on myös hyödykkeen kaltainen tuote, johon voidaan investoida rahaa ja jolta voidaan vastaavasti odottaa tuottoja. Tiedon pääomaa hankitaan, kartutetaan, ja se on sijoitus tulevaisuuteen. Tiedon näkeminen pääomana muuttaa tiedon kauppatavaraksi, joka voidaan omistaa, jota voidaan mitata, hallita ja arvottaa rahallisesti. Aikanaan tietoon sijoitettujen investointien odotetaan tuottavan jotain; kun investoidaan tietoon, tietoa voidaan investoida edelleen johonkin muuhun. Tämä kaikki korostaa tiedon instrumentaalista arvoa.
Samalla tavalla instrumentaalisesti puhutaan nykypäivänä herkästi myös kirjallisuudesta. Kirjallisuuden arvo nähdään esimerkiksi siinä, että lukeminen edistää terveyttä ja pidentää elinikää. Helsingin Sanomissa uutisoitiin 26.10.2016 hyvinvointi-palstalla yhdysvaltalaiseen tutkimukseen nojaten lukemisen hyödyistä terveydelle ja esiteltiin viisi tapaa, joilla kirja edistää hyvinvointia. Yksi näistä on stressin aleneminen. Tutkimusten mukaan kirjallisuuden lukeminen alentaa stressiä jopa 68 prosenttia ja vähentää siten sydän- ja verisuonisairauksia. Toisen uutisen mukaan pelkkä kirjan sivujen kääntely saa aikaan saman suotuisan, rauhoittavan vaikutuksen. Chicagossa lukijatutkimuksessa seurattiin lukemisen vaikutuksia dementian puhkeamiseen, ja koehenkilöiden kuoleman jälkeen heidän aivonsa tutkittiin; lukemista ja kirjoittamista harrastaneiden aivoissa todettiin olevan vähemmän rappeumia. Lisäksi tutkimustulokset kertoivat, että lukeminen helpottaa nukahtamista, parantaa sosiaalisia taitoja (minkä huomaa siitä, että me kirjallisuudentutkijat olemme niin tavattoman mukavaa ja helppoa väkeä) sekä kartuttaa sanavarastoa ja siten lisää älyä, jota tarvitsemme elämässä.
Jälleen 24.11.2016 saimme lukea Helsingin Sanomista kirjallisuuden hyödyistä: uutisen mukaan runokieli sytyttää aivot, monitulkintaisen runouden lukeminen lisää aktiivisuutta aivojen oikealla puoliskolla, ja runous voi päihittää oman elämän käsittelyssä itseapuoppaat. Lukemisen vaikutuksia on myös verrattu uutisoinnissa ja lukijatutkimuksissa urheilijan mielikuvaharjoituksiin, joissa visualisointi tehostaa suoritusta. Runouden lukeminen yhdistyy mediassa myös hiljentymiseen, lämpimään kynttilän valoon ja tunnelmointiin, omasta itsestä huolehtimiseen, hyvänä pitämiseen, itsemyötätuntoon, tietoiseen hyväksyvään läsnäoloon ja hemmotteluun. Lyhyesti sanoen: kirjallisuus on valjastettu elämänhallinnan, onnellisuuden tavoittelun ja mindfulness-puheen palvelukseen.
Kirjallisuuden ja lukemisen merkityksen kytkeminen elämänhallintaan, henkilökohtaiseen hyvinvointiin ja sen tutkimukseen on oireellista ajallemme, jossa erilaiset instrumentalisoivat diskurssit ovat vallitsevia. Kirjallisuus ja lukeminen nähdään sudokujen ja ristisanatehtävien kaltaisena aivoja stimuloivana harjoituksena ja merkityksellisenä siksi, että se valmentaa lukijaa jotain hyödyllisempää tehtävää, työsuoritusta, henkistä kasvua tai elämänhallintaa kohti. Vaikuttaa siltä, että ero kaunokirjallisuuden ja itseapukirjojen tai palapelien välillä on katoamassa.
Samalla logiikalla tarkastellaan helposti kirjallisuudentutkimusta ja ylipäätään humanistisia tiedonaloja. Onko käynyt niin, että meistä kirjallisuudentutkijoista ja tulkitsemisen ammattilaisista on salavihkaa tullut elämänmuutoksen ammattilaisia, onnellisuusvalmentajia ja liikunnanopettajia, vaikka tuo kouluaine oli monille meistä varmaankin peruskoulun vähemmän kohottavia kokemusalueita? On kuitenkin paikallaan pohtia kirjallisuuden, lukemisen ja näiden tutkimisen merkitystä ja hyötyjä etenkin nyt, kun on selvästi käynnissä jonkinlainen lukemisen murros. Keitä me palvelemme? Mitä hyötyä meistä on? Miten me edistämme hyvinvointia tai elämänhallintaa? Mitä kirjallisuudentutkijat tuottavat onnellisuuden tuotantoketjuun?
Antiikin aikaisen runokokoelman eli Kreikkalaisen antologian sanoin: eivät paljon mitään. Pentti Saarikosken suomennoksen mukaan kirjallisuudentutkijat eivät ole hääviä porukkaa: he ovat toisten runoudella ratsastajia, piikkipäärynöitä, hyttysiä, juurienpenkojia ja runouden luteita.
Yhdysvaltalainen modernisti Ezra Pound näki kirjallisuuden asiantuntijan roolin hieman valoisammin. Hän kirjoitti teoksessaan Lukemisen aakkoset:
Maallikko saattaa esittää yleistyksen joka ’pitää paikkansa’, mutta hänen suustaan tai kynästään lähteneenä se ei ole kovinkaan pätevä. Hän ei TIEDÄ mitä sanoo. Hän ei toisin sanoen tiedä eikä tarkoita läheskään niin paljon kuin asiaan perehtynyt tietäisi tai tarkoittaisi. (Pound 1977, 23.)
Tähän toteamukseen sisältyy nähdäkseni myös ajatus kirjallisuudentutkimuksen merkityksestä. Kirjallisuudentutkijan kompetenssi sisältää asiantuntijuutta, joka liittyy kielen ja kirjallisuuden luonteeseen ja koulutettuun tietoisuuteen siitä, mitä puhuntamme sisältävät, mitä tulemme tarkoittamattamme sanoneeksi rivien välissä tai itse riveillä, millaisia sepitteitä tulemme käyttäneeksi piirtäessämme kuvaa vaikkapa omasta elämästämme tai hahmottaessamme maailmassa tapahtuvia muutoksia. Kaikessa tässä käytämme perinteisiä tarinoita, juonikaavoiltaan konventionaalisia kertomuksia, kuluneita kielikuvia.
Kirjallisuudentutkija on se taho, joka pystyy osoittamaan ajattelumme konventionaalisuuden ja näyttämään meille oman kielellisen toimijuutemme rajat, sen että kieli puhuu meissä, kuten joskus takavuosina sanottiin. Kirjallisuudentutkija muistuttaa siitä, miten toivotonta on yrittää antaa yksilöllisiä merkityksiä sanoille niiden traditionaalisuuden vuoksi; kuten jotkut filosofit (Simon Critchley, Stanley Cavell) ovat Samuel Beckettin absurdeja draamoja tutkiessaan todenneet, meidän on mahdotonta tarkoittaa vain sitä, mitä tahdomme, ja mahdotonta olla tarkoittamatta sitä, mitä joudumme konventionaalisia sanoja käyttämällä tarkoittamaan. Sanat kantavat aiempia merkityksiä mukanaan, ja emme kykene tarkoittamaan niillä tahtomme mukaisesti vain jotain tiettyä asiaa. Tätä on myös kutsuttu merkityksen totalitarismiksi.
Kuten kirjallisuustieteen tutkinto-ohjelman viralliset kuvaukset ja tavoitteet kertovat, tutkinto-ohjelmasta valmistuu kirjallisuuden ja muiden tekstien analysoinnin ja tulkitsemisen ammattilaisia, jotka pystyvät hahmottamaan kriittisesti alati tekstualisoituvan maailman kerronnallisia rakenteita. Tampereella on tehty yleisessä kirjallisuustieteessä sitten Pekka Tammen aikojen erityisesti vahvaa kertomus- ja tekstiteoreettista tutkimusta, joka on medioituvassa maailmassa kasvamassa kaunokirjallisten tekstien sisäisten rakenteiden analyysistä avarammin yhteiskuntaa halkovien tekstien ja merkityksenmuodostumisen käytänteiden tutkimiseen. Kertomus- ja tekstiteorian ohella Tampereella tutkitaan esimerkiksi dystopiaa, ihmisen luontosuhdetta ja ekokritiikkiä.
Väitöskirjoja tehdään ajankohtaisista lajeista, kuten apokalyptisestä fiktiosta ja fantasiakirjallisuudesta. Graduun tähtäävät opiskelijat tutkivat seminaarissani esimerkiksi aamurutiinien kerrontaa videoblogeissa, lukemisen muutoksia digiloikan aikakaudella, digimediaa lasten kuvakirjoissa, novellistiikan syvyyttä ja narratiivista identiteettiä. Aiheet ovat vahvasti kiinnittyneitä nyky-yhteiskuntaan ja sitä tiheästi punoviin kertomuksiin, joissa törkeinkin teos voi olla tehty taitavasti. Tämä kehitys on tarpeen, sillä kirjallisuudentutkimus on joidenkin mielestä hieman sisäänpäin kääntynyt tieteenala. Sellainen se ehkä onkin, jos se keskustelee yksinomaan oman alansa tutkimusperinteen tai teoreetikoiden kanssa tai keskittyy yksinomaan teoksen sisäisen esteettisen kokonaisuuden analyysiin. Kirjallisuudentutkimuksen on katsottava tieteenalojen rajojen yli ja maailmaan.
On tärkeää pitää käsitys kirjallisuudesta mahdollisimman avarana – itse asiassa juuri käsitys siitä, mitä kirjallisuus oikeastaan on, voi olla yksi alan peruskysymyksistä. Tämän ei tarvitse tarkoittaa kaunokirjallisuuden syrjäytymistä tutkimuskohteena. Vaikka joskus kaunokirjallisuus mielletään tosielämästä erilliseksi alueeksi, se ei sitä suinkaan ole, vaan kaunokirjallisuus on keskeinen inhimillinen tapa jäsentää ja rakentaa maailmaa ja ymmärrystämme siitä. Otan yhden esimerkin omasta viimeaikaisesta tutkimuksestani. Yhteisartikkelissa, joka on otsikoitu nimellä ”Kärsimyksen todellisuus”, kirjoitamme, että kirjallisuudentutkimuksen ja filosofian voidaan odottaa osallistuvan ihmiselämään olennaisesti kuuluvan haavoittuvuuden, epävarmuuden ja rajallisuuden ymmärtämiseen niin yksilö-eettisellä kuin yhteiskunnallis-poliittisellakin tasolla. Kaunokirjallisuutta lukemalla ja kirjoittamalla ihmiset pyrkivät tulemaan toimeen kontingenssinsa kanssa ja muistuttamaan siitä, että esimerkiksi kärsimys on ihmiselämän todellinen ilmiö eikä vähemmän todellinen kuin esimerkiksi positiivisen diskurssin suosimat kukoistus, innostus, voimaantuminen tai – oma kestosuosikkini – pöhinä.
Kirjallisuus ei pyri ratkaisemaan kärsimyksen ongelmaa, se ei vapauta meitä siitä eikä asetu instrumentaaliseen arvoon, mutta se voi auttaa meitä tunnistamaan ja tunnustamaan kärsimyksen todellisuuden ja muistuttaa siitä eettisestä velvoitteesta, että kärsimystä ei tule välineellistää näkemällä se välttämättömänä tai tarkoituksenmukaisena osana jossain rationaalisessa kokonaisjärjestyksessä. Esimerkiksi absurdin kirjallisuuden antinarratiivisuus palvelee sellaisen inhimillisen kokemuksen kuvausta, jossa maailma ei näyttäydy tarkoituksenmukaisena, järjestäytyneenä tai eteenpäin kulkevana, vaan kaikessa mielettömyydessään.
Kirjallisuus voi vaalia syvän ajattelun edellytyksiä, ja muun muassa siksi se on tärkeää. Kielen köyhtyminen oli vaara, josta George Orwell tunnetusti varoitti dystopiassaan Vuonna 1984, eikä tuo varoitus ole käynyt epäajankohtaiseksi. Syvien, monimutkaisten kokonaisuuksien hahmottamisen tärkeys ja rikkaan kielen vaaliminen on aivan keskeistä humanistisessa toiminnassa ja inhimillisessä kulttuurissa. Kirjallisuus voi suojella meitä kielen köyhtymiseltä ja sitä kautta ajattelun yksioikoistumiselta ja ajatusalueen kapenemiselta. Kirjallisuus voi mahdollistaa sen, että on ylipäätään mahdollista ajatella syvempiä ajatuksia. Jos meillä ei olisi kirjallisuutta, meillä ei olisi myöskään merkityksellistä kieltä. Moniääninen ja moniarvoinen kirjallisuus voi vaalia asioiden monimutkaisuuden ja monitahoisuuden ymmärrystä. (Ja vastaavasti, jos jonkin – vanhoja kategorioita käyttääksemme – kansakunnan kirjallisuus alkaa riutua, myös itse kansakunta surkastuu ja rappeutuu, kuten Pound sanoi.)
Näkisin kirjallisuuden analyysin olevan merkityksellisintä silloin, kun sen avulla voidaan sanoa jotain yleispätevämpää elämästä ja sen ongelmista, lähestyä edellä mainittua ihmiselämään kuuluvan rajallisuuden ja haavoittuvuuden kokemusta ja sen ymmärtämistä. Kirjallisuus voi myös muistuttaa meitä perustavien asioiden käsittelyn tärkeydestä silloin, kun olemme uupumassa kuivan hallintokielen, rakenteellisen kehittämisen, tutkijanidentiteettimme kauppaamisen tai muiden, tieteen tekemisen kannalta aivan toissijaisten ja näennäisten tehtävien parissa. On asioita, jotka ovat itsessään merkityksellisiä ja välineellistä arvoa perustavampia. Nähdäkseni kirjallisuus kuuluu niihin. Taideteoksella ei ole päämäärää, koska se on itse päämäärä, sanoi Jean-Paul Sartre.
Kirjallisuus voi moniarvoisuuden lisäksi vaalia avoimuutta, jota pidän yhtenä keskeisenä kirjallisuuden piirteenä. Avoimuudella tarkoitan yhtäältä sitä, että kirjallisuus, ainakin hyvä kirjallisuus, on luonteeltaan sellaista, että se mahdollistaa monia tulkintoja eikä tule koskaan valmiiksi. Voimme aina katsoa samaa teosta uudestaan tuoreesta näkökulmasta, lukea teokseen useita erilaisia teemoja, ymmärtää eri tavalla sen metaforista kieltä. Avoimuus ei ole vain hyvän teoksen mahdollistamaa tulkinnan avoimuutta, vaan se tarkoittaa myös sitä, että kirjallisuus voi olla aluetta, joka ei suoraan palvele mitään ideologiaa eikä lukitse merkitystä johonkin tiettyyn asentoon. Tämä on arvokasta sinänsä, sillä meillä on liian vähän sellaisia alueita, joissa merkitysten vapaus ja rikkaus voivat toteutua.
Kirjallisuus itsessään puhuu ilmiönä kapeuttavaa hyötydiskurssia vastaan, ja tämä on mahdollista siksi, että kirjallisuuden maailma on avoin ja kieli niin rikasta, että sen merkitykset eivät ole ennalta määrättyjä tai yksiselitteisiä. Kirjallisuus mahdollistaa sen, että voimme käyttää kieltä muuhunkin kuin vain alkeelliseen arkikäyttöön tai muuhun toisteiseen performatiivisuuteen, jossa kielen sanojen on oltava mahdollisimman konventionaalisia ja toistettavia, jotta esimerkiksi niiden avulla välitetyt käskyt menisivät perille. Kirjallisuudessa tapaamme sanoja, joista emme välttämättä tiedä, mitä niiden avulla tehdä. Samoin sanoja, joilla voimme päivittäisten askareiden neuvottelun sijasta käsitellä vaikkapa totuutta.
Ezra Poundin sanoin kirjallisuus on merkityksellä ladattua kieltä, siis kieltä joka on ladattu mahdollisimman täyteen ja tiheään merkitystä. Tämä tapahtuu esimerkiksi vetoamalla mielikuvitukseen tai synnyttämällä tunnelatauksia ja mielleyhtymiä. Pound toteaa:
Ja hyvä kirjoittaja valitsee sanansa niiden ’merkityksen’ mukaan, mutta tuo merkitys ei ole vakiintunut, täsmällinen kuten hevosen tai sotilaan siirto shakkilaudalla. Sanan merkitykseen liittyy juuria ja mielleyhtymiä. – – – Numeroilla ja keksintöjä ilmaisevilla sanoilla on jäykät, täsmälliset merkitykset. Toisin sanoen sellaiset merkitykset, jotka vaikuttavat voimakkaammin kuin sanan ’assosiaatiot’.
Polkupyörällä on nykyään täsmällinen merkitys.
Mutta tandem eli ’kahdelle tehty polkupyörä’ luultavasti heijastaa lukijan mieleen kuvan jostain menneestä vuosikymmenestä. (Pound 1977, 33–34.)
Kirjallisuus siis vaalii kieltä, joka ei ole merkitykseltään täsmällistä tai ikuista, vaan alati muuttuvaa ja avointa. Kirjallisuus vaalii rikkaamman ajattelun mahdollisuutta ja tämä sisältää ajatuksen siitä, että koko ajan on kirjoitettava uudestaan ja uudestaan; kirjallisuus ei tule koskaan valmiiksi vaan se avaa meille väylän katsoa maailmaa yhä uusista näkökulmista ja, toisin kuin sudokut, se ei tarjoa vain yhtä mahdollista oikeaa vastausta, yhtä oikeaa riviä. Kuten Sartre sanoi teoksessaan Mitä kirjallisuus on?, kirjailijan tehtävänä ei ole niinkään ”henkisen palvominen” kuin ”henkiseksi tekeminen, eli yhä uudelleen ja uudelleen käsittelyn alaiseksi ottaminen”. Kirjallisuuden avulla voimme siis yrittää määritellä muuttuvaa tilannettamme, nähdä itsemme ja nähdä tilanteemme, joka ei koskaan pysy samana. Samalla kirjallisuus ei tarjoa myöskään lottovoittoa onnellisuuteen, vaan tietynlaista epämukavuutta ja muistutuksen siitä, että joudumme jatkuvasti etsimään oikeita vastauksia ja rakentamaan elämäntarinaamme tai ainakin eettistä ajatteluamme uudestaan ja uudestaan varmuutta tai perustaa löytämättä.
Tämä kaikki ilmentää myös tieteen tekemistä: René Descartes sanoi, että hänen tutkimusmetodinsa muistutti arkkitehdin tapaa etsiä lujaa perustaa rakennukselleen hiekkakerroksen alta, ja hän heitti kaiken epävarman pois, kuin hiekan. Mutta ehkä pysyvää perustaa ei ole, ehkä on vain jatkuvasti liikuttava eteenpäin välttääkseen vajoamisen hiekkaan.
Tässä mielessä Franz Kafkan romaani Oikeusjuttu on osuva kuvaus ihmisen osasta maailmassa. Romaanihan kuvaa sitä, miten päähenkilö Josef K. pyrkii selvittämään hämärän oikeusprosessinsa perusteita oman tapauksensa selittämiseksi, mutta mitään selkeää rikosta tai syytöstä ei tunnu etsimälläkään löytyvän. Josef K. toteaa jo teoksen alkusivuilla, että hän ei tunne lainkaan erehtymättömäksi kutsuttua lakia, jonka perusteella häntä syytetään. Teos näyttää inhimillisen syyllisyyden kokemuksen yksilön sokeasta perspektiivistä sekä valottaa samalla jumalalliseksikin kutsutun oikeuden luonnetta. On ajateltu, että teoksen kuvaama oikeusprosessi heijastaa jumalallista oikeutta, jonka syitä emme tunne vaikka pyrimme niitä inhimillisinä olentoina etsimään, ymmärtämään ja tarvittaessa keksimään.
Josef K. taas, joka uskoo syyttömyyteensä, voidaan nähdä inhimillisen syyllisyyden kuvana ja perimmiltään syyllisenä juuri sen vuoksi, että hän jyrkästi kiistää syyllisyytensä ja henkilökohtaisen vastuunsa. Kafkan teosta luonnehtii kirjallisuudelle ominainen avoimuus ja päättymätön merkityksen etsintä, joka on luonteeltaan paitsi kerronnallista myös eettistä, sillä tuonpuoleisten merkkien puuttuminen, se fakta että ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tai yksinkertaista selitystä asioihin, pakottaa ihmiset etsimään eettistä elämää. Näin toimii myös kirjallisuus, joka jättää useita tulkinnallisia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja auki, jättää meidän epämukavuuden tilaan.
Professorin tehtävässä minulle on tärkeää samantapainen avoimuus ja akateeminen vapaus. Akateeminen vapaus ei tarkoita vain sitä, että saa itse tutkia mitä haluaa, vaan ennemmin sitä, että tarjoaa muille mahdollisuuksia akateemiseen vapauteen. Ei tule määrätä ennalta normatiivista metodia, jolla uskotaan saavutettavan relevanteinta tietoa, eikä pakottaa toimintaa ennalta valittuun kaavaan, sillä tutkittava aineisto määrää, mitkä seikat ovat teoksessa mielenkiintomme kohteina. On tärkeämpää antaa muille tilaa kuin täyttää sitä itse tai puhua kuin seisoisi vesiputouksen äärellä. Kirjallisuus ei ole akateemiselle työlle lainkaan huono ohjenuora: tulkinnallisessa avoimuudessaan kirjallisuus voi opettaa meille jotain avoimuuden luonteesta. On hyvä lukea kirjallisuutta, joka nöyryyttää lukijaansa ja pakottaa tämän luopumaan normatiivisuudesta ja helpoista selityksistä. Kaiken kaikkiaan kirjallisuuden merkitys on paljon perustavampi kuin instrumentalisoivissa käsityksissä kirjallisuuden arvosta tai yksipuolisissa metodologioissa oletetaan.
Lähteitä
Kivistö, Sari & Sami Pihlström, Kantian Antitheodicy: Philosophical and Literary Varieties (Basingstoke: Palgrave Macmillan, 2016).
Pihlström, Sami & Sari Kivistö, ”Kärsimyksen todellisuus: filosofian ja kirjallisuudentutkimuksen voimin teodikeoiden tuolle puolen.” Vartija: ihminen, uskonto, yhteiskunta. Vol. 128:1, 2016, 4–14.
Pound, Ezra, Lukemisen aakkoset, suom. Hannu Launonen ja Lassi Saastamoinen (Helsinki: Otava, 1967).
Saarikoski, Pentti, Jalkapolku: Runoja kreikkalaisesta antologiasta (Helsinki: Otava, 1977).
Sartre, Jean-Paul, Mitä kirjallisuus on? Esseitä II, suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen (Helsinki: Otava, 1967).
