Alustus! ”Perhe ja ystävät ovat suurimpia vaikuttajia”, uutisoi Aamulehti (12.12.2016, A 4) näyttävästi. ”Alma-tutkimus” kysyi ihmisiltä, ”mikä seuraavista vaikuttaa eniten mielipiteisiisi?”, ja tarjosi sellaisia vaihtoehtoja kuin perhe ja ystävät, media, nykyinen hallitus, sosiaalinen media, muita valtioelimiä ja työmarkkinajärjestöjä. Uutinen kertoo, miten Tietoykkönen teki tutkimuksen haastattelemalla 3600 vastaajaa, 300 kustakin vaalipiiristä.
Teknisesti kysely näyttää olevan asiallisesti tehty, mutta viimeistään Aamulehden otsikon sorvaaja on ymmärtänyt kyselyn väärin. Vaikutuksia ei voi tutkia haastattelemalla ihmisiä. Ihmiset eivät kunnolla tiedä, eivätkä välttämättä edes kerro, mikä heihin maailmassa eniten vaikuttaa, pikemminkin he valitsevat vastauksensa kunnollisuuden perusteella. ”Perhe ja ystävät” on tällä hetkellä parempi vastaus kuin media tai puolue.
Haastattelu on niin yleinen aineiston keruun menetelmä, että usein on vaikea saada opiskelijoita ymmärtämään menetelmän rajoja. Haastattelemalla voidaan hyvin saada tietoa vaikkapa siitä, miten suomalaiset suhtautuvat eutanasiaan. Tällainenkin tieto voi olla helposti harhaanjohtavaa näennäistietoa, kuten Antti Eskola (2016, 118) kirjoittaa tuoreessa kirjassaan Vanhuus.
Kun ikääntyneiltä ihmisiltä kysytään, valtaosa kertoo että haluaa mieluummin elää kotonaan kuin missään hoivakodissa tai laitoksessa. Tämä on silti enintään puoli totuutta. ”On nimittäin jätetty kertomatta, millä ehdoin tuo totuus pätee”. Kun ei selviä vessaan tai jääkaapille, kotona elämisen ehdot eivät enää täyty. Vastaajat toisin sanoen ilmaisevat ajatuksen: toivon että olen mahdollisimman pitkään siinä kunnossa, että voin olla kotona. Kun kunto katoaa, toive ei enää ole voimassa. Mielipidekysely ei helposti tunnista tällaisia täsmennyksiä, joten tarvittaisiin vanhuksen omaa puhetta ja vaihtoehtojen käsittelyä laadullisten haastattelujen tapaan.
Silti sen paremmin laadullinen tutkimus kuin suuren otoksen mielipidekyselykään ei paljasta vaikutussuhteita. Itse en esimerkiksi osaisi vastata luotettavasti siihen, mikä vaikuttaa eniten näkemyksiini. ”Perhe ja ystävät” tietysti ovat mukana, koska heitä tulee yleensä kuunneltua suopeammin. Läheiseni eivät kuitenkaan ole poliittisen toiminnan ytimessä tai alkuperäislähteiden äärellä. Politiikan uudet ärsykkeet toisin sanoen tulevat harvoin heiltä.
Politiikan maailmalle ja siinä vaikuttamiselle on ominaista yhteisessä, jaetussa tilassa oleminen (Arendt 2002). Tässä kohtaa vaikuttamisen jäljet mutkistuvat peruuttamattomasti. Me emme ole paikan päällä eduskunnassa, hallituksessa, puoluekokouksissa tai junttapalakokouksissa. Sen mitä tiedämme, tiedämme yleensä median välityksellä. Kuka meihin sitten vaikuttaa?
Kun YLE näyttää pääministeri Juha Sipilän kriisipuhetta suorana lähetyksenä parhaaseen ohjelma-aikaan niin kumpi vaikuttaa minuun enemmän (kielteisesti), pääministerin autoritaarinen puhe vai median lavastus, YLE:n kattaus, jossa poliitikko saa ilmaista mainosaikaa ohjelmansa mainostamiseen? Sama ongelma koskee eduskuntaa, presidenttiä ja osin työmarkkinajärjestöjä. Miten erotan persoonan ja median, kun television Ville Niinistö on (minusta) luotettavampi henkilö kuin Päivi Räsänen tai Timo Soini?
Jos vastaan, että media minuun vaikuttaa, ilmoitan samalla että alistun esimerkiksi YLE:n tarjoamiin kehystyksiin, enkä näe, mitä poliitikot ja valtioelimet oikeasti ovat. Tämä voidaan tehdä vielä vaikeammaksi ajattelemalla, että mediataidot kuuluvat taitavan ja uskottavan poliitikon arsenaaliin ja arvioimme tältä pohjalta Timo Harakan etevämmäksi kuin Antti Rinne, tai toisin päin. Mikä minuun silloin vaikuttaa – henkilö vai media?
Voisin siis luetteloida koko joukon eri tavoin vaikuttavia asioita. Kognition eli tietämisen tutkijat luultavasti varoittaisivat tällä kohtaa liiasta optimismista itsemme tuntemisen suhteen. Me luemme ihmisten, myös poliitikkojen kasvoista, paljon sellaisia asioita joita tietoinen pohdintamme ei kenties koskaan tavoita.
Itseäni viehättää väite siitä, että ratkaisemme suhtautumisemme toiseen ihmiseen usein alle puolessa minuutissa ja paljon ennen kuin olemme tietoisesti pohtineet asiaa. En ole varma, miten asiaan pitäisi suhtautua, mutta oman kokemukseni mukaan vaistomaisen ensivaikutelman järkiperäisestä ylipuhumisesta on seurannut pelkästään harmia ja virhearviointeja. Lopulta hyvin pienet asiat ja asiat joista emme välttämättä ole tietoisia, voivat vaikuttaa lopullisiin kantoihimme ja ratkaisuihimme.
Tietämättömyyden päälle tulee tietysti kunnollisuus. Haastatteluja ei kannata tehdä tai analysoida, ellei jaksa ottaa huomioon vastaajan kunnollisuuden, sosiaalisen pätevyyden tavoitetta, vai sanoisiko juhlavammin, kunnollisuustyötä. ”Media” ja ”sosiaalinen media” ovat tällä hetkellä kumpikin tekijöitä, jotka vaikuttava – yleensä huolestuttavasti – joidenkin toisten ihmisten näkemyksiin ja käyttäytymiseen. Sosiaalinen media on yhdistetty niin monta kertaa saman mielisten ihmisten ”kupliin” (mitä ne sitten tarkoittavatkin), että on kenties yllättävää että niinkin moni on tunnustanut sosiaalisen median vaikutuksen.
Mikä lopulta vaikuttaa rehellisiin, jalat maassa oleviin tolkun ihmisiin? No tietenkin perhe ja ystävät. Ne eivät ole ryvettyneet skandaaleissa. Voiko hyvä ihminen sen paremmin toimia kuin kuulla läheisiään? Läheiset, ennemmin kuin media ja poliitikot, ovat tervetulleita vaikuttamaan. Kuka kehtaisi enää sanoa, että puolue se on joka minuun eniten vaikuttaa? (Silti tällaisia ihmisiä on todennäköisesti yhä olemassa).
Jokainen kokenut poliitikko muistaa perustella eroaan tai ehdokkuuttaan sillä, että on keskustellut asiasta ensin läheistensä kanssa. Tästä tämä Aamulehden selvitys parhaassa tapauksessa kertoo: muuttuneesta politiikan ja poliittisen toiminnan arvottamisen tavasta. Puolueet, valtiolaitokset ja media ovat kukin vuorollaan joutuneet epäilyjen kohteeksi. Perhe ja ystävät eivät myöskään kuulosta samalla tavalla epäilyttävältä kuin jossain toisaalla vaikuttavat ”saman mielisten kuplat”. Kuten tiedämme, useinhan ne silti tarkoittavat täsmälleen samaa asiaa.
Mikä meihin eniten vaikuttaa, siitä emme tainneet saada mitään uutta tietoa.
Lähteet:
Arendt, Hannah. Vita Activa. Ihmisenä olemisen ehdot. Tampere: Vastapaino, 2002.
Eskola, Antti. Vanhuus. Tampere: Vastapaino, 2016.
