Vaikka vihreiden menestys merkitsi tukea kansandemokraattien kannalta edistykselliselle yhteiskuntapolitiikalle, se ei mitenkään riittänyt kääntämään kurssia kansandemokraattien toivomaan sosialistisen Suomen suuntaan. Puoluerajat ylittävä vihreiden arvojen omaksuminen oli kansandemokraattien näkökulmasta oire ideologisen kamppailun puutteesta.
Alustus! Punavihreydestä on tullut valtavirtaa vasemmistossa vasta 2000-luvulla. Vasemmisto – niin SPD kuin SDKL – perusti maailmankuvansa vielä 1980-luvulla vahvasti parempien kulutusmahdollisuuksien tarjoamiselle.
Talouskasvu, ihmiskeskeisyys ja kasvavan elintason jakaminen ovat olleet koko itsenäisyyden ajan suomalaisen politiikan itsestäänselvyyksiä. Niin kutsutut vaihtoehtoliikkeet ja varhaiset vihreät horjuttivat itsestäänselvyyttä kansainvälisen ympäristöherätyksen ja Rooman klubin kasvukritiikin inspiroimina. Vihreä liike onnistui politisoimaan ympäristön teollisen hyödyntämisen Koijärven 1979 laskuojien patoamisesta syntyneen mediailmiön avulla, mutta politiikan pohjavirrat eivät kääntyneet Suomessa tai muualla.
Ympäristön nouseminen yhteiskunnalliseen keskusteluun ei ollut helppoa Vasemmistoliiton edeltäjälle Suomen Kansan Demokraattiselle Liitolle, joka oli muiden puolueiden tapaan kiinni talouskasvuperustaisessa maailmankuvassa.
SKDL taisteli muiden 1900-luvun alussa perustettujen puolueiden kanssa vaurauden jaosta sekä talousjärjestelmästä (Mickelsson, 2007, s. 72–73). Vanhat puolueet, joista suurimpia olivat Kokoomus, Keskusta, SDP ja SKDL, olivat maailmankuvaltaan materialistisia. Ideologisista eroista huolimatta niiden politiikka perustui kamppailulle tulonjaosta, pyrkimykselle kasvattaa elintasoa, palkkatyöyhteiskunnalle ja täystyöllisyyspyrkimykselle. Sosialistista Suomea kannattaneet kansandemokraatit edustivat oppositiota vallitsevalle talousjärjestelmälle. SKDL jakoi silti kapitalistisen leirin kanssa opin talouskasvun välttämättömyydestä ja materiaalisen hyvinvoinnin merkityksestä ihmiselle.
Byrokratisoitunut vanha oppositioliike
SKDL:n ja työväenliikkeen suhde maailman ja suomalaisen yhteiskunnan muutoksiin oli vaikea. Kansandemokraattien identiteetti perustui työn ja pääoman ristiriidalle ja palkkatyöläisten elintason nostamiselle. Kaukaisena tavoitteena oli sosialistinen järjestelmä, mutta vallankumouksellisuus oli puolueesta karissut.
Suomalainen yhteiskunta oli muuttunut huomattavasti SKDL:n ja SKP:n lailliseksi tulemisen vuodesta 1944. Teollisuustyöläisten osuus oli jo pysyvässä laskussa 1970–1980-luvuilla. Niin sanotut informaatioammatit lisääntyivät ja korvasivat suorittavaa työtä. Informaatioammattien yleistyminen tarkoitti keskiluokkaistumisen voittokulkua. Toimihenkilöt eivät mieltäneet itseään työväenluokkaisiksi, vaikka palkansaajia olivatkin. Merkittävä osa työvoimasta toimi julkisella sektorilla ja palveluissa.
Vaikka työn ja pääoman ristiriita näytti menettävän teräänsä, työ oli keskeinen teema kansandemokraateille. 1980-luvun alun vasemmisto kytkeytyi vahvasti ammattiyhdistysliikkeeseen. Poliittiset suhdanteet muuttuivat 1980-luvulla ay-liikkeelle epäsuotuisiksi. Maailmanlaajuinen poliittisen ilmapiirin oikeistolaistuminen, talouden kansainvälistyminen, elinkeinorakenteen muutokset ja kulttuurin yksilöllistyminen kavensivat ay-liikkeen toimintaedellytyksiä (Konttinen, 1998, s. 138–141).
Työväenliike, johon kuuluminen perustui luokka-asemalle, oli erityisesti aktiiveille, mutta myös tavallisille työläisille elämäntavan osa. Ammattiyhdistysliike ja vasemmistopuolueet olivat yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja parlamentaarisen osallistumisen tapa. Ne olivat myös harrastuskerhojen verkosto, joiden iltamissa ja urheiluseuroissa solmittiin pitkiä ihmissuhteita.
Luokkasamaistumisen ja elinkeinorakenteen muutokset veivät työväenliikkeen ja vasemmistopuolueiden perinteet kriisiin. Ammattiyhdistysliikkeestä periytynyt kollektiivinen kulttuuri rapistui, kun ammatti-identiteetin ja aseman pysyvyyteen ei voinut enää luottaa.
SKDL oli 1980-luvun alussa riitaisa, hajanainen ja sulkeutunut. 1960-luvun lopulla SKDL:n merkittävimmässä jäsenjärjestössä SKP:ssä alkanut puoluehajaannus jakoi puolueen länsimieliseen enemmistöön ja marxilais-leninististä puhdasoppisuutta vaalivaan neuvostohenkiseen vähemmistöön. Enemmistöä ja vähemmistöä jakoivat aatteelliset näkemyserot ja erimielisyydet käytännön poliittisesta toiminnasta. Se, mitä SKP:ssä tapahtui, heijastui väkisin SKDL:ään, koska järjestöt olivat pitkälle päällekkäisiä.
SKDL oli ongelmistaan huolimatta hyvin rahoitettu ja organisoitu puolue. Hajaannuksen vuoksi se oli halvaantuneessa tilassa. SKDL:n edellytykset vastata yhteiskunnallisiin haasteisiin olivat heikot, kun ympäristö alkoi politisoitua 1980-luvun alussa toden teolla.
Vaihtoehtoliikkeet haastoivat puolueet
1980-luvun alussa niin kutsutut vaihtoehtoliikkeet haastoivat politiikan instituutiot ja perinteiset kysymykset. Vaihtoehtoliikkeitä kutsuttiin myös yhden asian liikkeiksi ja uusiksi kansalaisliikkeiksi. Varhaisten vihreiden puolueiden ideologinen tausta oli vahvasti näissä hajanaisisissa ja moninaisissa kansalaisaktivismin projekteissa, joista merkittävimpänä voi ehkä pitää Koijärven kuivattamista vastustanutta liikettä vuonna 1979.
Vaihtoehtoliikkeet kyseenalaistivat talouskasvun tavoittelun ja materiaalisten etujen jakamiselle perustuneen politiikan. Ympäristönsuojelu, ydinasevastaisuus, sukupuolten tasa-arvo ja feminismi, suurteollisuuden kritiikki, paikallistuotanto ja päätöksenteon hajauttaminen yhdistivät vaihtoehtoliikkeitä. Liikkeitä yhdisti myös aktiivien nuori ikä ja kriittisyys vanhoja puolueita kohtaan.
Vanhojen puolueiden haastajille oli tilausta 1980-luvun Suomessa. Pettymystä konsensuspolitiikkaan oli ilmassa silloinkin. Vihreät vaihtoehtoliikkeet toimivat samanaikaisesti toisen vanhoja puolueita kritisoineen liikkeen, Veikko Vennamon johtaman Suomen Maaseudun Puolueen kanssa. Herravihainen, populistinen ja konservatiivinen SMP oli puoluemuotoinen protestiliike, jonka raunioille Perussuomalaiset myöhemmin perustettiin. SMP sai merkittävät vaalivoitot 1970 ja 1983 vaaleissa. SMP ei kuitenkaan ollut millään tapaa talouskasvukriittinen, vaan se halusi työpaikkoja unohdetulle maaseudulle, kun varhaiset vihreät unelmoivat perustulosta. Tässä mielessä paljon ei ole muuttunut.
Vaikka kansandemokraatteja haastoivat ulkoparlamentaariset vaihtoehtoliikkeet ja eduskunnan puolella samaa kannattajakuntaa kosiskellut SMP, kansandemokraatit katsoivat, ettei politiikan toimintamalleja tai asialistaa tarvitse vaihtaa. Marxismi-leninismin sanelemat tuotantosuhteisiin kiinnittyvät ristiriidat olivat kansandemokraattien 1980-luvun politiikan perusta. Ympäristötuho ja globalisaatio näyttäytyivät kansandemokraattien tulkintakehyksessä kapitalismin seurauksina, vaikka sosialistisen maailman ympäristöongelmat olivat aikalaisten tiedossa.
Marxilais-leninistisestä tulkintakehyksestä tuli kansandemokraateille keskeinen näkökulma ympäristökysymykseen. Vaihtoehtoliikkeet olivat kansandemokraateille kapitalismin kritiikkiä, jolta puuttui rakenteellinen näkemys. Marxilais-leninistinen kehystys oli pahasta hajaannuksesta kärsivässä puolueessa turvallinen. Ympäristökysymys ei sellaisenaan jakanut puoluetta kuten esimerkiksi suhtautuminen tulopolitiikkaan, hallitukseen osallistumiseen tai Neuvostoliittoon jakoi.
Kansandemokraattien näkemys oli, että pääoma ja ympäristö ovat sovittamattomassa ristiriidassa: ympäristöongelmat syntyivät yksityisomistuksessa olevien tehtaiden voitontavoittelusta.
Ympäristön ja pääoman ristiriita
Vaihtoehtoliikkeiden keskeinen sanoma oli kuitenkin, että ympäristökonflikti johtui koko valtavirtaisesta, talouskasvuperustaisesta elämäntavasta, elintason nostopyrkimyksestä ja kulutuskulttuurista. Kritiikki oli sikäli osuvaa, että talouskasvun ideologia kokosi varsin erilaisia yhteiskuntapiirejä yhteen. Talouskasvusta tuli yhteiskuntapolitiikan ääneen lausumaton päätavoite. Talouskasvun ideologia yhdisti koko kansaa.
Talouskasvun, elintason ja kulutuksen kritiikki eli lyhyesti kasvukritiikki oli vaihtoehtoliikkeiden keskeinen sidos. Taustalla olivat esimerkiksi Rooman Klubin luonnonvarojen nopeaa ehtymistä ennustaneet julkaisut, kuten Kasvun rajat -raportti (Haila & Jokinen, 2001, s. 28). Kasvuhakuisen kansantalouden ohjekirjoina voi pitää esimerkiksi hyvinvointivaltion virallisen sosiaalipoliitikon, Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikkaa (1961) ja presidentti Urho Kekkosen Onko maallamme malttia vaurastua (1952).
Kansandemokraattien suhde kasvukritiikkiin muodostui hankalaksi, koska kasvukritiikki kyseenalaisti kansandemokraattienkin ydintotuuksia, kuten elintasokeskeisen edistysuskon, mutta kasvukritiikkiä saattoi lukea myös kapitalistisen ja länsimaisen elämäntyylin kritiikkinä.
Näkökulma oli kansandemokraateille hyödyllinen. Ympäristönäkökulmasta tuli kansandemokraattien tarjoamaa vaihtoehtoa rikastuttava sivusuuntaus. Kansandemokraatit asettivat huolen ympäristöstä alisteiseksi tärkeämmälle kysymykselle talousjärjestelmästä. Ympäristökysymyksen ydin oli kansandemokraateille ympäristön ja pääoman ristiriita, joka ratkeaisi talousjärjestelmää muuttamalla – kuten muutkin yhteiskunnalliset ongelmat.
Suhde kasvukritiikkiin erotti SKDL:ää ja SKP:ta sekä enemmistöä ja vähemmistöä. Enemmistöstä ja SKDL:stä löytyi enemmän ymmärrystä kasvukritiikkiä kohtaan, kun taas vähemmistössä varsinkin talouskasvun kyseenalaistaminen näyttäytyi harhaoppisena. Jako näkyi kansandemokraattisessa lehdistössä. Enemmistöläinen Kansan uutiset suhtautui kasvukritiikkiin suopeammin kuin Tiedonantaja, joka oli kasvumyönteisempi. Tiedonantaja ei julkaissut avoimen kasvukriittisiä äänenpainoja, ellei kritiikin kohde ollut selvästi kapitalistinen talousjärjestelmä.
Toisaalta jotkut erityisesti vaihtoehtoliikkeiden ja vihreiden politisoimat aiheet jakoivat enemmistöä ja vähemmistöä. Ydinvoima oli sellainen. Kansandemokraatit olivat vältelleet pitkään kannan ottamista, koska joukosta löytyi niin puoltajia kuin vastustajia, eikä riitaisassa puolueessa haluttu lietsoa lisäongelmia. SKDL:n puolella ydinvoimakanta ratkaistiin vuonna 1983 käydyssä energiapoliittisessa keskustelussa erilliskysymyksenä, eli kokonaisuus irrotettiin muusta puolueen energiakeskustelusta omakseen. Lopputuloksena SKDL vastusti ydinvoimaa. SKP taas kannatti sitä, ja jakolinja löytyi myös enemmistöstä ja vähemmistöstä. Enemmistö vastusti ja vähemmistö kannatti ydinvoimaa.
Ydinvoimanvastaisilla ajatuksilla ja ydinvoimanvastaisella kansalaisliikkeellä oli kannatusta kansandemokraattien keskuudessa, ja kansandemokraatit antoivat vaihtoehtoliikkeille kunnian ydinvoimakeskustelun käynnistämisestä (Heikkilä, 2016, s. 58-68). Toisaalta erityisesti monet teollisuusliittojen ay-kansandemokraatit olivat ydinvoimamyönteisiä. Ydinvoima oli myös sukupolvikysymys.
Kasvukritiikkiin kohdistuneesta kiinnostuksesta huolimatta kansandemokraatit perustivat politiikkansa pitkälti talouskasvun hedelmien jakamiselle. Käytännölliset vaatimuksensa he perustivat kasvutalouteen. Vaikka talousjärjestelmä piti muuttaa ja sitä ennen vaatia parannuksia talouspolitiikkaan, kansandemokraatit eivät tosissaan koskaan kyseenalaistaneet talouskasvua. Tätä selittää se, että kapitalismin ja sosialismin kilpailu oli pitkälti talouskasvu- ja elintasokilpailua. Kansandemokraatit eivät voineet luopua talouskasvuideologiasta, koska se oli heidän maailmankuvansa ja käytännön politiikkansa perusta.
Toive oppositioliikkeiden yhteisrintamasta
Varhaisten vihreiden liikeluonne oli yksi syy, miksi SKDL:ssa oltiin kiinnostuneita vihreistä. Vihreiden liikeluonne, eli pyrkimys keskusorganisaatioiden ja hierarkioiden välttämiseen erotti vihreät vanhoista puolueista. Kansandemokraatteja ei kiinnostanut pelkkä ympäristökysymys, vaan myös vihreiden järjestäytymisen muoto, joka poikkesi paljon SKDL:n keskusjohtoisuudesta ja byrokraattisuudesta.
Puoluepolitiikan näkökulmasta epämääräiseen liikeluonteeseen oli ainakin kahdenlaista suhtautumista SKDL:ssä. Monet vähemmistöläiset pitivät sitä epäuskottavana puolueorganisoitumisen mallina, ja enemmistöläiset taas näkivät vihreissä SKDL:n alkuaikojen kansanliikkeen piirteitä. Joillekuille valtiollistumisen kritiikki olisi vienyt kansandemokraatitkin työväenliikkeen juurille. Jako ei mennyt suoraan enemmistö-vähemmistö-linjojen mukaan. Skeptisyyttä vihreiden organisoitumismallia kohtaan löytyi paljon kautta SKDL:n.
Kansandemokraatit tulkitsivat yleisesti, että heidän ja vaihtoehtoliikkeiden tavoitteissa oli yhtäläisyyksiä. Erityisesti yhteiskunnallinen oppositioasema – tai kokemus siitä – yhdisti kansandemokraatteja ja liikkeitä. Institutionaalisia suhteita kansandemokraattien ja vaihtoehtoliikkeiden välille ei yhteistyöpuheista huolimatta luotu, jos se olisi ollut mahdollistakaan. Kansandemokraateille tärkeintä oli työväenluokan luottamuksen saavuttaminen, eikä uusien, pahimmassa tapauksessa perinteistä kannattajakuntaa karkottavien yhteistyökuvioiden virittely.
Varhaisten vihreiden aatemaailma oli päällekkäinen vaihtoehtoliikkeiden kanssa, ja vihreät syntyivät vaihtoehtoliikkeistä. Vihreiden puolueiden politiikkaan tulon Länsi-Euroopassa on katsottu olevan enemmän haaste vasemmistolle kuin oikeistolle (Kitschelt, 1988, Rohrschneider, 1993, Liukkonen, 2010, s. 87-88. Carter 2006). Suomen vasemmiston ja varhaisten vihreiden yhteys näkyy myös siinä, että Markku Jalosen tutkimat vihreät valtuutetut pitivät aikaisempana samaistumiskohteenaan puolueista eniten SKDL:ää (17,5 %) ja SDP:tä (11,3 %). Keskeistä on myös, että puolet vihreistä valtuutetuista ei samaistunut ennen politiikkaan tuloaan mihinkään puolueeseen (Jalonen, 1988, s. 17–25). Myös Jukka Paastelan mukaan varhaiset vihreät liittoutuivat valtuustoissa ja eduskunnassa enemmän vasemmiston kuin oikeiston kanssa, ja useammin liittolainen oli SKDL. Paastela selittää tilannetta muun muassa SKDL:n asemalla oppositiopuolueena ja yhteisillä intresseillä, kuten julkisen liikenteen kannattamisella (Paastela, 1987, s. 76).
Vasemmiston ja vihreiden yhteyttä 1980-luvun alussa ei voi tutkimuksen perusteella väittää merkittäväksi, mutta vasemmisto ja erityisesti järjestelmäkriittinen SKDL oli sen perusteella kilpailuasetelmassa uuden radikaalin poliittisen liikkeen kanssa.
Vihreä liitto rakentui monipuoliselle kansalaisliikepohjalle, mutta puolueessa vaikutti sen liikeaikana vahvasti myös syväekologinen siipi. Muun muassa Pentti Linkolan, Eero Paloheimon ja Erkki Pulliaisen luotsaamat syväekologit (tai ekologistit) halusivat vihreiden mahdollisen puolueen keskittyvään pelkästään ekologisiin kysymyksiin ja nojaavan biologiaan ja luonnontieteisiin. Syväekologit vaativat myös nopeaa keskusjohdetuksi puolueeksi järjestäytymistä. Syväekologien käsitys politiikan teon tavasta erosi vihreän liikkeen valtavirrasta yhtä paljon kuin käsitys prioriteeteista.
Irrationaalinen protesti
Vihreät eivät tarjonneet yhteiskunnan kehittämiseen kokonaisvaltaista oppia, jollaista vanhat liikkeet pitivät uskottavuuden välttämättömänä ehtona. Vaihtoehtoliikkeet viehättivät kansandemokraatteja, mutta silti vihreiden puoluepoliittinen organisoituminen oli kansandemokraateille irrationaalinen protesti. Vaikka vihreiden menestys merkitsi tukea kansandemokraattien kannalta edistykselliselle yhteiskuntapolitiikalle, se mitenkään riittänyt kääntämään kurssia kansandemokraattien toivomaan sosialistisen Suomen suuntaan. Puoluerajat ylittävä vihreiden arvojen omaksuminen oli kansandemokraattien näkökulmasta oire ideologisen kamppailun puutteesta. (Heikkilä 2016, s. 111).
Kansandemokraattien näkökulmasta vihreiden arvojen mukaantulo siirsi taka-alalle perinteisiä kamppailuja, jotka olivat kansandemokraattien leipälaji. Vähemmistöläiselle Tiedonantajalle ja vähemmistön johtaja Taisto Sinisalolle vihreiden voittokulku oli porvarillinen protesti, mutta samalla tyytymättömyyttä työväenliikkeen vaisuun linjaan. Vähemmistöläinen, SKP:ta vielä 2010-luvulla johtanut Yrjö Hakanen kritisoi työväenliikettä ja enemmistöläisiä kansandemokraatteja siitä, että yhteiskunnallinen protesti ja aktiivisuus olivat karkaamassa uusiin kansalaisliikkeisiin, joita vihreät edustivat. Hakanen selitti vihreiden nousua sillä, että SKDL ei tarjonnut riittävän radikaalia vaihtoehtoa (Heikkilä, 2016, s. 113).
Vihreiden läpimurtovaaleissa, eli vuoden 1983 eduskuntavaaleissa ja 1984 kuntavaaleissa ympäristöaiheet olivat kansandemokraateille tärkeä vaaliteema. Ympäristöä pidettiin esillä strategisista syistä ja äänien valumisen vihreille estämiseksi. Uskottavana kilpailijana kansandemokraatit eivät vihreitä pitäneet ainakaan julkisesti, mutta vihreät oli kansandemokraateille varteenotettava jälkiteollistuvan toimintaympäristön ilmiö, joka toi epävakautta kansandemokraattien pelikentälle.
Kansandemokraattien ja vihreiden tavoitteissa ja arvoissa oli paljon samaa. Mitään liittoumaa ei saatu aikaan, koska kansandemokraatit olivat kiinni menneisyydessä ja puolueperinteissä. Vihreiden toisin tekemisen into oli niin vahva, ettei liittolaiseksi olisi soveltunut mikään olemassa olevista puoluekoneistoista.
Talouskasvu ei vihreiden vaihtoehtoliikkeiden aallosta huolimatta politisoitunut kunnolla. Vihreät päätyivät puolueeksi parlamenttiin, ja SKDL hajosi lopullisesti vuonna 1990. Talouskasvu ja kapitalismi ovat yhä suomalaisen yhteiskuntajärjestelmän itsestäänselvyyksiä. Talouskasvun luomisella perustelee niin oikeisto leikkauslistojaan kuin vasemmisto elvyttävää talouspolitiikkaansa.
Ympäristöherätyksen ja vihreiden vakiintumisen jälkeen valtapuolueet ja suomalainen yhteiskunta vihertyivät. Erityisesti nuorten vasemmistolaisten piirissä punavihreys on valtavirtaa Koijärven liikkeen nelikymmenvuotispäivän lähestyessä. Vaihtoehtoliikkeiden 1980-luvun alussa keskusteluun nostamat luonnontieteelliset perusteet elintasomme ja energiankulutuksemme radikaalille uudelleen tarkastelulle ovat tänään vielä vahvempia kuin 1980-luvun alussa. Vaihtoehtoliikkeiden ja varhaisten vihreiden tavoittelema vallankumous elintasossa, elintavoissa ja tuotannossa jäi kuitenkin tekemättä.
Kirjallisuus
Carter, Neil, Party politicization of the environment in Britain, Party Politics, vol 12, 6/2006, s. 747-767.
Haila, Yrjö ja Jokinen, Pekka, Ympäristöpolitiikka. Mikä ympäristö, kenen politiikka? Vastapaino, 2001.
Heikkilä, Tiina, Jälkimaterialistinen haaste – SKDL, vaihtoehtoliikkeet ja ympäristökysymys 1983–1984, Historian Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto, 2016.
Jalonen, Markku, Vihreät valtuutetut, teoksessa Vihreä politiikka, Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen laitoksen tutkimuksia, 1988.
Kekkonen, Urho, Onko maallamme malttia vaurastua?, Otava, Helsinki, 1952.
Kitschelt, Herbert, Left-libertarian parties: Explaining Innovation in Competitive Party Systems, World Politics, 2/1988, s. 184-234, vol. 40.
Konttinen, Esa, Uusien liikkeiden tuleminen subjektiviteetin puolustamisen kulttuuri-ilmastossa, teoksessa Uudet ja vanhat liikkeet (toim. Ilmonen ja Siisiäinen), Vastapaino, 1998.
Kuusi, Pekka, 60-luvun sosiaalipolitiikka, WSOY, Porvoo, 1961.
Liukkonen, Antti, Aatteesta arvoihin Yleispuoluekehitys ja ympäristöpolitiikan jakautuminen oikeisto-vasemmisto –akselilla, valtio-opin pro gradu-tutkielma, Jyväskylän yliopisto, 2010.
Mickelsson, Rauli, Suomen puolueet – historia, muutos ja nykypäivä, Vastapaino, Tampere, 2007.
Paastela, Jukka, Finland’s new social movements, Politiikan tutkimuksen laitoksen tutkimuksia, Tampereen yliopisto, 1987.
Rohrschneider, Robert, New Party versus Old Left Realignments: Environmental Attitudes, Party policies, and Partisan Affliations in Four West European Countries, The Journal of Politics, s. 682-701, 3/1993, vol. 55.
