Alustus! Keskiajalla ja uuden ajan alussa kirjallisuudessa ja muussakin kielenkäytössä vilisi niin kutsuttuja eksemplumeita, opettavaisia esimerkkikertomuksia, jotka saattoivat olla yhtä hyvin tosia kuin keksittyjäkin. “Oli tarina totta tai ei, näin nämä asia koetaan.” Onko eksemplum tehnyt paluun, mutta hieman irvokkaalla, emotionaalisella kierteellä? Miten pelkistä fiiliksistä voi nykyään tulla uutisia, ja miksi juuri “tositarinoita” jaetaan vimmatusti sosiaalisessa mediassa?
Kognitiotieteistä ja arkikeskustelujen tutkimuksesta vaikutteita saaneen määritelmän mukaan kertomus ei välttämättä olekaan sarja tapahtumia, siis syitä ja seurauksia, vaan ensisijaisesti kuvaus siitä, miltä tuntuu olla henkilö X jossakin tilanteessa. Samaisessa tutkimustraditiossa on jo pitkään ajateltu, että kertomusmuoto on yksi perustavimpia tapojamme järjestää ja tulkita maailmaa sekä itseämme. Self-helpin ja helposti pureskeltavan kyökkipsykologian läpäisemässä nykykulttuurissamme kertomusta pidetään tavoiteltavana ja lähes välttämättömänä itsen ja maailman ymmärryksen ja tuottamisen muotona, mutta myös kertomuksella on pimeä puolensa.
Self-helpin ja helposti pureskeltavan kyökkipsykologian läpäisemässä nykykulttuurissamme kertomusta pidetään tavoiteltavana ja lähes välttämättömänä itsen ja maailman ymmärryksen ja tuottamisen muotona.
Kertomuksen vaarat: kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia (2017–2018) on Koneen säätiön rahoittama projekti, jossa kertomuksentutkijoista koostuva työryhmä yhdistää voimansa kansainvälisten tutkimuslaitosten, muiden tieteenalojen ja mediatoimijoiden kanssa. Tavoitteenamme on työskennellä tiiviisti yhdessä ja selvittää, miksi ja miten kertomuksesta on tullut hyvinvointia ja yhteiskunnallista osallistumista määrittävä muoto, mitä riskejä tähän liittyy ja miten tutkijat voivat lisätä kriittistä ymmärrystä kertomusmuodon voimasta ja vaaroista.
Projekti keskittyy erityisesti kokemuksellisen puheen, sosiaalisessa mediassa tapahtuvan itsestä kertomisen, tunteita herättävien ja elämäntyyliä rakentavien “mallikertomusten” jakamisen sekä narratiivisuuden yhteiskunnallisen ja poliittisen hyötykäytön kysymyksiin. Asetamme kertomakirjallisuuden keinoja ja muissa kerronnallisissa ympäristöissä käytettyjä strategioita rinnakkain ja vastakkain, tavoitteenamme siirtää kirjallisuudentutkimuksen analyyttinen tarkkuus muille kulttuurin ja yhteiskunnan alueille. Tällaiselle kovan luokan narratologialle ja sen popularisoinnille on nyt poikkeuksellinen yhteiskunnallinen tilaus. Kertovalla fiktiolla ja kirjallisuudentutkijoilla onkin juuri vaadittavaa kertomuksensietokykyä haastamaan psykologisesti ja poliittisesti yksinkertaistavien “tositarinoiden” valta.
Merkittävä yhteiskunnallinen taustatekijä tälle projektille on humanististen tieteiden vaikea asema jatkuvan leikkausuhan alla sekä tästä seuranneet kirjallisuuden ja kertomusten puolustuspuheet. Erityisesti kognitiotieteiden suuri rooli nykyisissä ihmistieteissä on saanut tutkijat korostamaan kirjallisuuden merkitystä arkiajattelulle (esim. Kidd & Castano 2013). Kyökkipsykologian, tunneälyn ja self-helpin valtakaudella myös puheet kirjallisuuden moraalisista hyödyistä ihmiselle ovat saaneet poliittista jalansijaa (ks. esim. Nussbaum 2010).
Sekä kognitiiviset että moraaliset hyötyväitteet ovat saaneet valtavasti mediajulkisuutta ja kritiikitöntä hyväksyntää niin tiedeyhteisöltä kuin kulttuurin puolesta puhuvalta ei-akateemiseltakin väeltä. Voiko kansalaisten ymmärrystä kulttuurin ja kertomusten merkityksestä kuitenkaan kasvattaa siten, että tiede- ja kulttuuriyhteisöt jakavat innokkaasti sosiaalisessa mediassa uutista “Kannattaa lukea fiktiota – etenkin korkeakirjallisuus lisää empatiakykyä” (Helsingin Sanomat 8.1.2015)? Ei liene yllätys, että juuri humanistitutkijat haluavat esittää totalisoivia väitteitä kirjallisuuden kaikinpuolisesta hienoudesta, mutta tieteen tekemisen kannalta tiedepoliittisilla väitteillä voi olla vesittävä vaikutus.
Eurooppalaisessa ja yhdysvaltalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa kirjallisten kertomusten kognitiivista ja moraalista hyötyajattelua on haastettu enemmän tai vähemmän provosoiden (esim. Strawson 2004, Lamarque 2014, Caracciolo & Van Duuren 2015), ja suomalaisetkin kirjallisuudentutkijat ovat pyrkineet nyansoimaan hyötyväitteitä yksioikoisen hyväksymisen sijaan (Hämäläinen 2014, Meretoja 2016, Mikkonen 2015 ja 2016). Lingvisti Janne Saarikivi kirjoitti hiljattain Journalistiin (11/2016) kolumnin “Älä kerro minulle tarinoita”, jossa hän muun muassa muistuttaa, että “todellisuus on monimutkaisempi, ristiriitaisempi ja tylsempi kuin tarina”.
Tieteensisäisen debatin lisäksi kertomuksentutkijoiden pitää puuttua kriittisesti ja konkreettisesti toisaalta yhteiskunnan ja erityisesti digitaalisen median tarinallistumiseen, toisaalta kaikkia elämänaloja valtaavaan itsekohennusmentaliteettiin ja siihen kytkeytyvään oman elämän sepittämiseen.
Tieteensisäisen debatin lisäksi kertomuksentutkijoiden pitää puuttua kriittisesti ja konkreettisesti toisaalta yhteiskunnan ja erityisesti digitaalisen median tarinallistumiseen, toisaalta kaikkia elämänaloja valtaavaan itsekohennusmentaliteettiin ja siihen kytkeytyvään oman elämän sepittämiseen. Projektimme tärkein tavoite on kritisoida yksioikoista kertomusmyönteisyyttä ja tuoda tieteelliseen ja julkiseen keskusteluun eksakteja, sekä tieteidenvälisesti että ammatillisesti käyttökelpoisia käsitteitä ja analyysimalleja, joilla kertomusmuodon mahdollisuuksia ja rajoja voi tutkia ja soveltaa nykyajalle tyypillisissä kerronnallisissa ympäristöissä – esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, narratiivisessa journalismissa, kompleksisten globaalien ongelmien kuvaamisessa, hyvinvointipalveluissa, yrityskerronnassa ja tiedeviestinnässä.
Tarinallistumisen kritiikki käännetään projektissa siis lopulta metodologiseksi ja analyyttiseksi voitoksi: kehitämme systemaattisesti aikalaiskriittisiä välineitä kertomusten käyttöön – ja tarvittaessa niiden purkamiseen ja torjuntaan – eri elämänalueilla. Tutkimustiimimme juuret ovat kirjallisuudentutkimuksessa, ja juuri siksi pystymme osoittamaan, että kirjallisten traditioiden ja keinojen tuntemus todella tekee meistä herkkävainuisia kerronnallistamisen mahdollisuuksien ja vaarojen analyytikkoja. Esitämmekin projektissamme kognitiivisen ja moraalisen hyötyväitteen sijasta analyyttisen hyötyväitteen: kertomakirjallisuus on kerronnallistamisen testialusta ja laboratorio, jonka “kouluttamana” herkistymme kerronnallistamisen mekanismeille ja politiikalle myös ei-kirjallisissa yhteyksissä. Kertomuksentutkijan tärkein yhteiskunnallinen rooli on yleisten kulttuurin puolustuspuheiden sijasta sanoa täsmällisiä ja konkreettisia asioita kertomusten (hyväksi)käytöstä ja mahdollisuuksista. Niinhän kertova fiktiokin parhaimmillaan tekee: saa meidät jollakin täsmällisellä havainnolla, muotoilulla tai rakenteellisella ratkaisulla hätkähtämään oivaltamisen tai tunnistamisen ilosta.
Tärkein tavoitteemme on kuitenkin välittää kertomustietoisuutta yhteiskunnallisille toimijoille ja osoittaa, että humanistinen tutkimus voi olla vaikuttavaa myös silloin, kun se pyrkii hyvää tarkoittavien yleistysten sijasta täsmällisyyteen. Kansainvälisen ja kansallisen julkaisutoiminnan lisäksi projekti järjestää kaksi suomenkielistä, yleisölle avointa seminaaria ja yhden kansainvälisen symposiumin.
Toivomme tavoitteisiimme apua myös Alustan! lukijoilta: Kertomuksen vaarat -projekti haluaa näkyä, kuulua ja vaikuttaa sosiaalisessa mediassa ja yhteiskunnallisen keskustelukentän, mutta kaikkeen mielenkiintoiseen huomiomme ei aina yllä. Ilmianna siis meille huomaamasi mielenkiintoiset, hauskat ja härskit tapaukset, joissa jokin taho yrittää hyötyä kertomuksesta! Mitä kaikkea meille myydään kertomuksien avulla? Kuka yrittää taivuttaa sinut uskomaan asiaansa ja seisomaan joukoissaan? Kerro siitä meille twiitein, kuvin ja päivityksin. Projektimme on ottanut käyttöön sosiaalisessa mediassa hashtagit #varokertomusta ja #mindthenarrative, joilla voit merkitä löytämäsi yritykset hyötyä ja vaikuttaa kertomuksella.
Kirjallisuus:
Caracciolo, Marco & Thom Van Duuren. “Changed by Literature? A Critical Review of Psychological Research on the Effects of Reading Fiction.” Interdisciplinary Literary Studies 17:4 (2015), 517–539.
Hämäläinen, Nora. “The Personal Pilgrimage of David Lurie—or Why Coetzee’s Disgrace Should and Should not Be Read in Terms of an Ethics of Perception.” Partial Answers 11:2 (2013), 233–255.
Kidd, David Comer & Emanuele Castano. “Reading Literary Fiction Improves Theory of Mind.” Science 342:1656, 377–380.
Lamarque, Peter. The Opacity of Narrative. Rowman & Littlefield International 2014.
Meretoja, Hanna. “Fiction, History and the Possible.” Orbis Litterarum 71:5 (2016), 371–404.
Mikkonen, Jukka. “On Studying the Cognitive Value of Literature.” The Journal of Aesthetics and Art Criticism 73:3 (2015), 273–282.
Mikkonen, Jukka. “Elämän ja kirjallisuuden kertomuksia.” niin & näin 90, 3/2016, 60–70.
Nussbaum, Martha. Not for Profit. Why Democracy Needs the Humanities. Princeton University Press 2010.
Strawson, Galen. “Against Narrativity.” Ratio 17:4 (2004), 428–452.
