Alustus! Tasa-arvoinen avioliittolaki astui Suomessa voimaan 1.3.2017, viimeisenä Pohjoismaista. Lain voimaanastumista voidaan tervehtiä ilolla ja juhlia yhtenä merkkinä kansalaisten laillisen yhdenvertaisuuden toteutumisesta. Samaan aikaan voi olla tarpeen luoda kriittinen silmäys siihen, mitä kaikkea hääjuhlahumun taakse mielellään piilotetaan.
Mihin avioliittolakia tarvitaan?
Historiallisesti tarkasteltuna voi huomata, kuinka paineet homoliittojen viralliseen tunnustamiseen kasvoivat 1990-luvulle tultaessa. Aids-epidemian myötä oli käynyt ilmeiseksi, että heteronormatiivisessa yhteiskunnassa kahden miehen muodostama parisuhde ei nauttinut minkäänlaista laillista suojaa tai arvostusta. Edes pitkäaikaisilla kumppaneilla ei ollut oikeutta päättää toistensa hoitoon liittyvistä asioista, osallistua rakkaimpansa hautajaisiin tai saada jäädä asumaan omaan kotiinsa, jos ja kun lääkärit tai vainajan omaiset niin päättivät. Seuraavina vuosikymmeninä homo- ja lesbopareille alettiin suoda, vaikkakin äärimmäisen vitkaan ja nihkeästi, edes osa niistä avioliittolakien suomista etuoikeuksista, joista heteropariskunnat pääsivät itsestään selvästi nauttimaan.
Suomessa nyt voimaan astunut yhdenvertainen avioliittolaki korjasi toki niitä ongelmia, joita kahden rinnakkaisen lain muodostama tilanne synnytti vuonna 2002, kun jo lähtökohtaisesti syrjiväksi luotu laki parisuhteiden virallistamisesta astui voimaan (Juvonen 2002). Parisuhteen virallistaminenhan epäsi suhteen solmijalta vailla hyväksyttävää perustetta esimerkiksi perheoikeuksia sen mukaan, mitä juridista sukupuolta hänen kumppaninsa oli suhteen solmimisen hetkellä: jos kumppani oli samaa sukupuolta, pariskunta ei voinut adoptoida lapsia, mutta jos eri sukupuolta, lapsen adoptoiminen sinänsä oli laillista. Lainsäädännön absurdius paljastui viimeistään silloin, jos toinen kumppaneista korjasi sukupuoltaan: nyt samat ihmiset katsottiin avioliitossa oleviksi, ja näin ollen he kelpasivat vanhemmiksi.
Heteronormatiivisuutta vai yhdenvertaisuutta?
Yksi selitys sille, miksi lesbojen ja homojen yhdenvertaisten oikeuksien saavuttaminen on ollut niin pitkällinen prosessi voi liittyä siihen, että ratkaisemattomat yhteiskunnalliset ja poliittiset ongelmat on voitu siivota pois silmistä siirtämällä poliittinen kamppailu seksuaalisuuden alueelle. Suomessa teollisen yhteiskunnan muuttuminen jälkiteolliseksi ja sitä seurannut hyvinvointivaltion rapauttaminen on luonut tilanteen, jossa poliitikot ovat pitkään yrittäneet hillitä yleistä epävarmuutta pitämällä kouristuksenomaisesti kiinni perinteisistä seksuaalisuus-, parisuhde- ja perhekäsityksistä lisääntymisoikeuksineen.
Näin ollen yhdenvertainen avioliittolakikaan ei lähtenyt Suomessa liikkeelle hallituksen esityksestä, vaan se nostettiin käsittelyyn vasta Tahdon2013-kampanjan alulle paneman ja poikkeuksellisen suuren allekirjoittajamäärän saaneen kansalaisaloitteen ansiosta. Laki hyväksyttiin eduskunnassa vuonna 2014 varsin niukasti 105–92 äänellä, ja sen voimaan astumiselle asetettiin perin pitkä, yli kahden vuoden sopeuttamisaika. Yhdenvertaista avioliittoa vastustanut Aito avioliitto -kampanja käytti tämän ajan hyväkseen kerätäkseen allekirjoituksia kansalaisaloitteeseen, joka tähtäsi voimaanastumistaan odottavan yhdenvertaisen avioliittolain kumoamiseen.
Se, että Aito avioliitto -kampanja onnistui ylipäänsä saamaan uuden, perustuslain vastaisen kansalaisaloitteensa eduskunnan käsittelyyn, teki jälleen kerran näkyväksi sen, miksi perustuslakivaliokunnan rooli suomalaisessa politiikassa on niin ongelmallinen. Kun poliittisten intohimojen riivaamat lainsäätäjät puuttuvat lain toimeenpanoon ryhtyessään tulkitsemaan sitä, miten perustuslakia tulee lukea, tulos ei oikeusoppineiden mielestä suinkaan aina noudata sen paremmin perustuslain henkeä kuin kirjaintakaan. Perustuslakivaliokunnan työskentely on osoittanut luokattomuutensa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä koskevaa lainsäädäntöä laadittaessa jo puolen vuosisadan ajan (Juvonen 2015). Ei ole kuitenkaan ole herännyt laajempaa keskustelua siitä, tulisiko Suomeenkin perustaa vähemmistöjen suojaksi päivänpoliittisista intohimoista riippumaton perustuslakituomioistuin.
Kansalaiskeskustelua vai vihapuhetta?
Huomion kiinnittäminen hääjuhlahumuun auttaa myös ohittamaan tyystin sen, että Suomessa poliitikkojen tarpeelliseksi katsoma kansalaiskeskustelu parisuhteessa elävien ja perhettä perustavien lesbojen ja homojen oikeudesta yhdenvertaiseen kohteluun oli alkanut jo vuonna 1993, kun Outi Ojala teki lakialoitteen parisuhteiden virallistamisesta.
Suomessa media on siis liki neljännesvuosisadan ajan antanut journalistisen tasapuolisuuden nimissä runsaasti tilaa kaikille niille, jotka ovat halunneet kieltää lesboilta ja homoilta paitsi yhdenvertaiset perheoikeudet, usein myös oikeuden olemassaoloon. Huolimatta siitä, että esimerkiksi Suomen Mielenterveysseura on tuominnut seksuaalista suuntautumista muuttamaan pyrkivät ”hoidot” tehottomina ja mielenterveyttä vaarantavina, erityisesti uskonnollisissa yhteisöissä nuoria voidaan yhä kannustaa seksuaalisen suuntautumisen muuttamiseen tähtääviin ”eheytyshoitoihin”.
Se, mitä vielä 1990-luvulla kutsuttiin tarpeelliseksi kansalaiskeskusteluksi, voitaisiin 2010-luvun käsittein nimetä osin myös vihapuheeksi. Meillä ei Suomessa ole tutkittua tietoa siitä, millaista pysyvää hallaa lesbojen ja homojen mielenterveydelle ja hyvinvoinnille on koitunut siitä, että heidän ja heidän perheittensä olemassaolon oikeutusta on herkeämättä kyseenalaistettu julkisuudessa sekä valtaapitävien että ”hyvää tarkoittavien” lähimmäisten taholta. On kuitenkin eittämätöntä, että jatkuvalla mikroaggression ylläpitämisellä, jota poliittinen vihapuhekin edustaa, on vaikutusta ihmisten hyvinvointiin. Sen vaikutus näkyy esimerkiksi siinä, että Yhdysvalloissa nuorten itsemurhayritykset ovat vähentyneet niissä, mutta vain niissä osavaltioissa, joissa samaa sukupuolta olevien kumppanien avioliitot mahdollistava laki on astunut voimaan (Raifman ym. 2017).
Suomessa tätä loukkaavaa ja repivää keskustelua halutaan edelleen ylläpitää evankelisluterilaisen kirkon taholta. Vaikka arkkipiispalla ei ole mitään näitä toimituksia vastaan, piispainkokous on päättänyt, että pappi ei saa vihkiä homopareja eikä siunata heidän avioliittoaan. Näin ollen kirkko jatkaa edelleen empimistä ja ”kipuilemista” sen suhteen, voiko lesboja ja homoja pitää yhdenvertaisina ihmisinä heteroseksuaalien kanssa, lesbojen, homojen ja heidän läheistensä kustannuksella.
Parisuhdepakosta norminpurkuun?
Tämän lisäksi ja ohella voi yhä edelleen, ja erityisesti hääjuhlinnan tuoksinassa, olla kyseenalaista, saako ihminen olla lesbo tai homo tai hetero tai jotain siltä väliltä ilman, että hän oikeuttaa olemassaolonsa parisuhteellaan ja erityisesti virallistamalla sen julkisesti. Avioliittohuumassa on helppoa ohittaa se, että avioliiton avaaminen kaikille sukupuolille lisää kaikille institutionaalisia paineita järjestää intiimisuhteensa monogaamisen avioliittomallin mukaiseksi.
Parisuhdenormatiivisuuden läpitunkemassa yhteiskunnassa elää eittämättä ihmisiä, joille yksiavioinen parisuhde tuntuu tarjoavan turvallisimmat puitteet perheen perustamiselle. Mutta sen lisäksi keskuudessamme elää paljon ihmisiä, joiden perhesiteet ylittävät perinteisen avioliiton olettaman elämässä-on-vain-yksi-puoliso ja lapsella-on-vain-yhdet-(biologiset)-vanhemmat -mallin. Näitä todellisuuksia syntyy esimerkiksi parisuhteiden päättyessä kuolemaan tai eroon ja uusia avo- ja avioliittoja solmittaessa niin, että kumppanit asuvat silti erillään, sekä ystävien tai ystäväpariskuntien ryhtyessä biologisiksi tai sosiaalisiksi vanhemmiksi toistensa lapsille.
Avioliittomuotoisuuteen ja perheen yhdessä asumiseen takertuva lainsäädäntö etääntyy kuitenkin kapealla normatiivisuudellaan yhä etäämmälle eletystä todellisuudesta.Lainsäädäntö alkaa tuottaa yhä uusia ja aina vain absurdeimpia laillisia ongelmia ihmisten yhä monimuotoisemmille tavoille järjestää yhteiselämäänsä ja perhesuhteitaan. Viimeaikainen keskustelu vanhempiensa kanssa vuoroasuvien lapsien oikeudesta saada koulukyyti on tästä vain yksi esimerkki.
Ennen kaikkea pariskuntien häähumuun keskittyminen syrjäyttää kaikki ne, joilla ei ole parisuhdetta lainkaan. Siinä, missä aikaisemmin saattoi olla radikaalia vaatia homoille ja lesboille oikeutta parisuhteeseen, nyt radikaaleinta saattaisikin olla sen toteaminen, että myös yksin tai ilman yhtä tiettyä parisuhdekumppania eläminenkin voi olla täysin mahdollinen elämänvalinta. Tai ainakin se voisi olla sitä, jos koko yhteiskuntaa ei suunniteltaisi lainsäädäntöä myöten parisuhdenormia tukevaksi ja siten sen ulkopuolelle jätettyjä eri tavoin syrjiväksi (vrt. Hiltunen 1996). Seuraava poliittinen vääntö voitaisiinkin käydä siitä, millaisia laillisia oikeuksia ja velvollisuuksia on ylipäänsä tarpeen kytkeä vain kahden puolison muodostaman avioliiton solmimiseen ja kumppanien yhdessä asumiseen. Entäpä jos kansalliset norminpurkutalkoot aloitettaisiinkin parisuhdenormin purkamisesta?
Kirjallisuus
Hiltunen, Rainer (1996) Virallisesti ventovieraat – Samaa sukupuolta olevien parisuhteet lainsäädännössä. Seta-julkaisut 8. Seksuaalinen Tasavertaisuus SETA ry: Helsinki.
Juvonen, Tuula (2015) Kaapista kaapin päälle. Homoseksuaaliset ihmiset ja heidän oikeutensa edustuksellisessa politiikassa. Vastapaino: Tampere.
Juvonen, Tuula (2002) Sanoja ja lakeja – millaista on elämä parisuhdelain jälkeen? Naistutkimus-Kvinnoforskning 15:1, 53–57.
Raifman, Julia & Moscoe, Ellen & Austin, S. Bryn & McConnell, Margaret (Ennakkojulkaistu 20.2.2017) Difference-in-Differences Analysis of the Association Between State Same-Sex Marriage Policies and Adolescent Suicide Attempts. JAMA Pediatrics. doi:10.1001/jamapediatrics.2016.4529
