Alustus! Työnvälityspalvelujen kehitys on yksi merkittävimmistä työvoimapoliittisista innovaatioista. Sen alkusanat lausuttiin Kansainvälisen työjärjestön (ILO) Philadelphian julistuksessa toisen maailmansodan lopulla vuonna 1944. Julistuksen mukaan työnvälitystä ja työvoimapalveluja tuli kehittää yhdessä työmarkkinajärjestöjen ja valtion kesken. Tiedon avoimista työpaikoista ja työnhakijoista tuli olla avointa, kattavaa ja luotettavaa. Palveluja kehitettäessä tuli huomioida makrotaloudellisten näkökohtien ohella yksilöiden sosiaaliset oikeudet ja ihmisoikeudet.
Nyt kaikki on toisin. Työvoimapalvelut on integroitu sosiaaliturvaetuisuuksien kanssa ja niitä rajataan ja ohjataan niin sanotun aktivointipolitiikan lähtökohtien mukaan. Jos työ- ja elinkeinoministeriön suunnitelmat toteutuvat edessä on vielä pakkohaku. Silloin työnvälitys- ja hakupalveluista on tehty byrokraattien piiskuri. Harva edes kysyy työnhakijan oikeuksien ja ihmisarvon perään.
Philadelphian julistus 1944 loi pohjan julkisille työvoimapalveluille
ILO:n raporttiin Public Employment Services ja Philadelphian julistukseen (1944) sisältyivät useimmat niistä periaatteista, jotka myöhemmin ovat ohjanneet julkisten työvoimapalvelujen kehittämistä. Sitä ennen tietoa avoimista työpaikoista kerättiin ja jaettiin paikallisesti ja kirjavien käytäntöjen mukaan. Philadelphian julistus merkitsi sitä, että työvoimapalvelut nähtiin työmarkkinoiden toimivuuden kannalta avaintekijäksi. Tietoja avoimista työpaikoista ja työnhakijoista alettiin kerätä systemaattisesti ja kattavasti koko maan tasolla. Työvoimapalveluja suunniteltiin ja sovitettiin yhteen makrotaloudellisten ratkaisujen kanssa siten, että saavutettaisiin lopputulos, joka tukisi tasaista ja tasapainoista taloudellista kehitystä ja takaisi täystyöllisyyden. Työvoimaviranomaisten tehtävänä oli luotettavien tietojen kerääminen avoimista työpaikoista, sijoitusten järjestäminen, koulutusmahdollisuuksien kehittämisessä avustaminen ja edellytysten luominen työvoiman liikkumiselle työtehtävien, yritysten ja alueiden välillä.
Työvoimapalvelujen tuli avustaa myös yrityksiä niiden toimipaikkojen sijainnin suunnittelussa sekä järjestää julkisia töitä ja asuntotuotantoa. Lisäksi työvoimaviranomaisten tuli kehittää sosiaalisia ja taloudellisia tukimuotoja, jotka edistävät työllisyyden kehitystä. ILO suositteli myös, että kaikki keskeisimmät toimet tuli suunnitella yhdessä työmarkkinajärjestöjen ja valtion kesken. (Toft 2003, 571; Koistinen 2014, 358.)
Tämän kansainvälisesti hyväksytyn periaatteen mukaan tieto levisi julkisena palveluna ja maksuttomasti ja järjestelmän tuli palvella tasapuolisesti kaikkia osapuolia. Tasapuolisen kohtelun ja luotettavuuden periaate oli velvoittava, mutta täysi valmius sen saavuttamiseen kehittyi kuitenkin vasta vuosikymmenten mittaan. Suomessa tällainen järjestelmä alueellisine toimipisteineen oli toiminnassa viimeistään 1970 -luvulla (Kalela 1989; Sihto 1994). EU – jäsenyyden myötä, työvoimapolitiikkaa, sen painotuksia, resursseja ja toimintatapoja, on sittemmin muokattu moneen kertaan.
Yksi vahvimmista ja työvoimapolitiikan käytäntöjä muuttaneista tekijöistä, niin EU -tasolla kuin kansallisestikin, on ollut työvoimapoliittisten toimien kehittäminen niin sanotun aktivointiperiaatteen mukaan (Bonoli 2010). Toisaalta työvoimapalvelujen tuottajiksi on tullut uusia toimijoita, kuten työvoiman vuokraus- ja välitysfirmoja, järjestöjä ja ammatillisen koulutuksen instituutiota. Euroopan unionin harjoittama aktivointipolitiikka ja työvoimapoliittisten etuisuuksien (työttömyysturva, työvoimapalvelut) vastikkeellistaminen ja segmentointi, ovat heränneet kysymyksen toimivatko työnvälityspalvelut enää alkuperäisten tavoitteidensa mukaisesti. Ovatko palvelut kaikkien työnhakijoiden saavutettavissa? Voiko työnhakija luottaa palvelujen tuottajan puolueettomuuteen? Kunnioitetaanko työnhakijoiden sosiaalisia oikeuksia? On myös kysytty saavatko työnantajat työvälitystoimistoista haluamaansa työvoimaa ja voivatko työnantajat tehdä luotettavia rekrytointipäätöksiä sen informaation perusteella, jota he saavat työnvälitystoimistoilta?
Työnvälityksen villi länsi?
Työnvälitystoiminnan historiallisiin syntysanoihin verrattuna nykyinen työnvälitysjärjestelmä vaikuttaa villiltä länneltä. Tuntuu kuin olisimme ottaneet monta askelta taaksepäin. Mistä tämä tunne johtuu? Ehkä siitä, että työnvälityspalvelujen kirjo on kasvanut. Työvoimapalveluissa ei ole kyse enää vain avoimia työpaikkoja ja työnhakijoita koskevasta informaatiosta ja yhdestä informaatiokanavasta, vaan laajasta kirjosta tukipalveluja. Informaatiota jaetaan myös kilpailevien informaatiokanavien kautta.
Toinen merkittävä muutos on se, että työnvälityspalveluja on integroitu ja ehdollistettu muihin etuisuuksiin. Työnvälitystoiminta ja työvoimapalvelut on integroitu työttömyys- ja sosiaaliturvaan, koulutuspalveluihin ja liikkuvuutta edistäviin palveluihin, jolloin työnvälitys ei ole enää autonominen ja riippumaton alue. Sitä mukaa kun työvoimapalveluja on integroitu, on käynyt niin, että sosiaaliturvaetuisuuksien saamisen ehdot ehdollistavat myös työvoimapalvelujen saatavuutta. Tämä koskee myös työnantajien käyttöön tarkoitettuja palveluja, kuten räätälöityjä koulutus- ja työnvälityspalveluja.
Kolmantena merkittävänä muutoksena voidaan pitää rekrytointikriteerien muutosta. Työvoiman rekrytointikriteerien suhteen kehitys on ollut ristiriitaista. Yhtäältä on korostettu, että työvoiman rekrytoinnissa ei saisi tapahtua ikään ja sukupuoleen tai etniseen, kulttuuriseen ja uskonnolliseen taustaan perustuvaa syrjintää, mutta samanaikaisesti on käynyt niin, että vain harvat ja valitut työnantajat enää perustelevat työnhakijoille tekemiään valintoja. Tämä on merkinnyt, että työnantajan kontrolloimaton vallankäyttö työntekijöiden valinnassa on kasvanut. Työvoiman ylitarjonta, helpotukset työvoiman irtisanomissuojassa, lyhytkestoisten työsuhteiden yleistyminen ja työvoiman ylitarjonta ovat vain vahvistaneet tätä vallan epäsymmetriaa.
Kaikki tämä antaa aiheen väittää, että työnvälitystoiminnasta on tullut entistä enemmän markkinaehtoista, julkisen viranomaisen rooli kuihtunut ja rekrytointiperiaatteet kokeneet muodonmuutoksen. Miten tässä vielä käy, kun työvoimapalvelut siirtyvät vuonna 2019 SOTE-alueiden vastuulle?
”Kiitos hakemuksestasi, mutta valintamme osui toiseen henkilöön”
Kuinka monelle työnhakijalle tuon kaltaiset kirjeet ovatkaan tuttuja? Kuinka suurta onkaan se pettymys ja nöyryytys, jonka työn- ja apurahojen hakijat joutuvat kokemaan kerta toisensa jälkeen, ja usein vielä viranomaistenkin painostuksen alla? Laman ja työelämän kiristyneiden käytänteiden oloissa tyhjän hausta on tullut kollektiivisen hallinnan ja nöyryytyksen mekanismi. Hyvin harvat työnantajat viitsivät vastata työnhakijoille tai informoida avoimeksi ilmoitetun työpaikan täyttöprosessista ja tuloksesta. Julkishallinnossa käytetään kyllä sähköisiä halulomakkeita ja palautejärjestelmiä, mutta yliopistoissa on käynyt jopa niin, ettei tehtävien täytöstä ilmoiteta edes short listatuille hakijoille, puhumattakaan että hakijoille kuvattaisiin prosessin kulkua ja täyttöprosessia pidettäisiin kiinni hakuprosessissa mainitusta pätevyyskriteereistä.
Kaikesta tästä huolimatta, poliitikot ja byrokraatit tuntuvat elävän omassa ihmeellisessä maailmassaan, mitä tulee työvoimapolitiikan kehittämiseen. Työ- ja elinkeinoministeriön esityksen mukaisesti tulevaisuudessa työnhakijoiden työttömyysturvaa rajattaisiin ja sanktioitaisiin entistä enemmän työn ja koulutuksen hakemisen pakolla. Valmisteilla olevan esityksen mukaan ”Työnhakijalla on työttömyysturvalain mukaan nykyisinkin velvollisuus hakea aktiivisesti työtä.” Uutta ehdotetussa mallissa on tarkempi määritelmä sille, mitä pidetään aktiivisena työnhakuna.
Työttömyysetuuden saaminen edellyttäisi, että työnhakija hakee työttömänä ollessaan keskimäärin yhtä työpaikkaa viikossa. Aktiivista työnhakua seurattaisiin 12 viikon tarkastelujaksolla. Haettavat paikat voisivat olla joko työnhakijalle tarjottuja tai hänen itsensä muutoin etsimiä. Työnhakija ilmoittaisi hakemistaan paikoista säännöllisesti verkkopalvelun kautta. (Työ- ja elinkeinoministeriön tiedote 5.5.2017).
Näin ministeriössä ajatellaan, vaikka toisaalta tiedetään, että työvoimapolitiikan ongelmana ei ole työvoiman tarjonnan heikkous vaan työpaikkojen puute. Lukuisin tutkimuksin on osoitettu, että rakenteellisten muutosten aiheuttaman työttömyyden ja heikon työvoiman kysynnän oloissa, työvoiman tarjonnan lisääminen ei ratkaise patoutunutta työttömyyttä. Näin yksinomaan siksi, että työvoiman kysyntä tahtoo kohdistua muihin kuin työttömiin.
Esimerkiksi Gotfrieds & Stadin (2016) ovat osoittaneet työmarkkinoiden jakautuneen Ruotsissa niin, että yhtäältä on ”täystyöllisyyden aloja”, jossa avoimet työpaikat täyttyvät nopeasti. Avoimissa työpaikoissa kierrätetään jo työssä olevia, kuten osa-aikaisilla ja määräaikaisilla sopimuksilla toimivia. Näitä ryhmiä vastassa ovat ne, jotka rakennemuutosten yhteydessä ovat menettäneet sekä työpaikan että sovellutusmahdollisuudet olemassa olevalle ammattitaidolle. Avoimet työpaikat eivät useinkaan tavoita näitä ryhmiä. Gotfrieds & Stadin (2016, 45) sanovatkin suoraan, että on ymmärrettävä, ettei työpaikkojen täyttäminen ole sama asia kuin työttömien työllistäminen. Toisaalta, jos halutaan tukea työttömien työllistymistä, on heidän mukaansa työvoiman kysyntää elvyttävien toimien ohella panostettava koulutukseen ja ammattitaidon kehittämiseen sekä siihen, että työnantajilla on oikeaa informaatiota työttömien työnhakijoiden taidoista.
Lisäksi tutkimukset (Gebel & Giesecke 2016) heittävät vahvan epäilyn, voiko työllisyysturvan höllentäminen ylipäätään olla tehokas ja toimiva keino alentaa työttömyyttä. Pikemminkin näyttää siltä, että toimenpiteet, jotka toimivat pysyvässä työsuhteessa oleviin, kuten irtisanomissuoja, eivät välttämättä toimi epävakaissa työsuhteissa oleviin. Höllennykset määräaikaisten työsuhteiden solmimiseen voivat merkitä sitä, että avoin työttömyys korvautuu epävakaisilla työsuhteilla (emt.).
Työ- ja elinkeinoministeriön omien tilastojen mukaan on vahvoja viitteitä, että näin olisi käynyt myös Suomessa. Osa-aikaisten työsuhteiden osuus avoimista työpaikoista on kasvanut ja vuoden 2008 jälkeen osa- ja koko-aikaisten työpaikkojen määrän kehitys on kulkenut vastakkaiseen suuntaan; osa-aikaisten työpaikkojen määrä on kasvanut ja kokoaikaisten vähentynyt (Alatalo, Hämäläinen & Mähönen 2016, 4). Tilastokeskuksen tiedot avoimista työpaikoista kertovat, että vuosina 2016 ja 2017 avoimista työpaikoista lähes 60 % oli määräaikaisia ja 20 % osa-aikaisia (Taulukko 1).
Muun muassa näistä syistä turhauttavan työnhaun lisääminen on mieletöntä ja omiaan vahvistamaan työmarkkinoiden jakoja. Samalla se kasvattaa epäluottamusta julkisiin instituutioihin ja politiikkaan.
Tulisiko ammattiyhdistysliikkeen ja kansalaisjärjestöjen herätä?
Markkinaehtoisten työvoimapalvelujen lisääntyminen ja työnhakijoiden sosiaalisten ja ihmisoikeuksien rajaaminen, ovat merkinneet, että luottamus työnvälitys- ja työvoimapalvelujen puolueettomuuteen on romahtanut. Työnhakijoille palvelut ja palveluprosessit näyttäytyvät pikemminkin kontrolli- ja sanktiomekanismeina kuin palveluina ja tukena.
Kun julkisia työnvälityspalveluja ei ole kehitetty asianmukaisella tavalla, ja työnhakijoiden luottamus julkisten palvelujen tehokkuuteen ja puolueettomuuteen (sanktiot, kontrolli, jne) on heikentynyt, on syntynyt hyviä perusteita sille, että myös muut tahot lähtevät kilpaan. Kaupalliset tahot (vuokraus ja palveluyritykset) ovat olleet jo asialla, niidenkin puolueettomuus ja työnvälityksen eettiset lähtökohdat herättävät epäilyjä. Kaupalliset toimijat kuorivat yleensä vain kerman ja tarjoavat palveluja työnantajille ja työpaikan vaihtajille, ja vain harvoin, ne rientävät heikoimmassa työmarkkina-asemassa olevien puolelle. Tarvitaan siis niillekin vaihtoehtoja.
Tämä lienee yksi syy siihen, että ammattiyhdistysten piirissä on herännyt ajatus rientää jäsentensä tueksi ja perustaa vaihtoehtoisia työnvälitys- ja tukipalveluja. Ammattiliitto Pron aloite on tässä yksi esimerkki. Liiton tiedotteen mukaan ”Pro on valmistellut kevään 2017 aikana yhteistyökumppaneidensa kanssa koko jäsenistölle tarjottavaa uutta palvelukokonaisuutta. Se pitää sisällään työnhakupalvelut, kuten avointen työpaikkojen haun sekä henkilökohtaisen neuvonnan ja koulutuksen.” (Pro Uutiset: Uusi palvelukokonaisuus helpottaa työn hakua, 12.5.2017)
Vaikka olenkin Philadelphian julistuksen ja julkisten työvoimapalvelujen kannattaja, niin nykyisessä tilanteessa olen taipuvainen ajattelemaan, että nyt on ay -liikkeen ja kansalaisjärjestöjen aika toimia. Poliitikot ja työvoimaviranomaiset ovat tyrineet työvoimapalvelut tekemällä niistä hallintansa ja vallankäytön keppihevosen. Nyt jos koskaan tarvitaan asiantuntemukseen perustuvia, luotettavia ja puolueettomasti toimivia työnvälityspalveluja. Onnistuessaan ay -liike ja kansalaisjärjestöt ja ay -liike voivat tehdä merkittävän sosiaalipoliittisen teon ja samalla vahvistaa asemaansa yhteiskunnallisina järjestöinä.
Lähteet:
Alatalo, J. Hämäläinen, H. & Mähönen, E. (2016) Työ- Ja Elinkeinoministeriön Lyhyen Aikavälin Työmarkkinaennuste, Syksy 2016. Työ- ja elinkeinoministeriö.
Bonoli, Giuliano (2010) The Political Economy of Active Labour Market Policy. Politics & Society 38:4, 435–457.
Gebel, Michael & Giesecke, Johannes (2016) Does Deregulation Help? The Impact of Employment Protection Reforms on Youths’ Unemployment and Temporary Employment Risks in Europe. European Sociological Review, 2016, 1–15
Gotfrieds, N. & Stadin, K. (2016) The Matching Process: Search or Mismatch? CESifo Working Paper No. 6300
Kalela, J. (1989) Työttömyys 1900-luvun suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa. Helsinki: Valtion painatuskeskus.
Sihto, Matti (1994) Aktiivinen työvoimapolitiikka: Kehitys Rehnin-Meidnerin mallista OECD:n strategiaksi. Tampere: Tampere University Press.
Toft, C. (2003) Evidence-Based Social Science and the Rehnist Interpretation of the Development of Active Labor Market Policy in Sweden during the Golden Age: A Critical Examination. Politics & Society 31:4, 567–608
Pro Uutiset: Uusi palvelukokonaisuus helpottaa työn hakua. [viitattu: 18.5.2017]. Saantitapa: https://www.proliitto.fi/uutiset/tyomarkkinat/uusi-palvelukokonaisuus-helpottaa-jasenten-tyonhakua
Suomen virallinen tilasto (SVT): Avoimet työpaikat [verkkojulkaisu]. ISSN=1798-2251. 1. Vuosineljännes 2017. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 17.5.2017]. Saantitapa: http://www.stat.fi/til/atp/2017/01/atp_2017_01_2017-05-17_tie_001_fi.html?ad=notify
