Alustus! Ennen niin jylhä Euroopan sosiaalidemokraattinen liike on viime aikoina suunnannut alamäkeen. Suomen sosialidemokraattinen puolue (SDP) on omassa kuntavaalien jälkipyykissään hakenut sille selitystä luonnonlaiksi leimaamastaan prosessista, johon kuuluvat muun muassa työelämän, luokkarakenteen ja ikärakenteen muutokset. Jos syyt löytyvät näistä kiistattomista ulkoisista tosiasioista, kehitykselle ei voi juuri mitään tehdä.
Syitä SDP:n ja muidenkin sosiaalidemokraattien alamäkeen sopii kuitenkin etsiä myös sisältäpäin, jolloin asia on korjattavissa. Löytyisikö syy tiukasta sitoutumisesta eurooppalaiseen talouskuripolitiikkaan ja sen mukaiseen hyvinvointivaltion alasajoon? Hyvinvointivaltiossa on kyse sentään SDP:n omasta mestariteoksesta. Valtionhoitajana profiloituneen puolueen luulisi ymmärtävän, että moderni kansantalous ei toimi ilman yksityistaloutta tukevaa julkista sektoria, että julkistalous ei ole yhtä kuin kotitalous, ja että hyvinvointivaltio on enemmän kuin julkiset menot.
Mariana Mazzucato esittää paljon huomiota saaneessa kirjassaan The Entrepreneurial State, että julkisella vallalla on keskeinen tehtävä myös innovaatioiden synnyssä ja talouden rakennemuutoksessa. Valtio on paljolti kuin yritys, joka tekee kansantaloudellisesti tuottavia investointeja. Samoin kuin yrityksen konehankinnat, myös koulut ja sairaalat ovat tuottavia vasta toimiessaan, eli kun niihin liitetään työvoimaa. Opettajien ja hoitohenkilökunnan palkat eivät siis ole silkkaa menoa, vaan tuottavaa työtä. SDP:n kuvittelisi havahtuvan, kun julkisen toiminnan tuottamattomuutta paheksuvat pääomapiirit ovat niin innolla valtaamassa juuri näitä aloja omaan voitonsaalistukseensa.
Viimeaikaisessa EU:n talouskuripolitiikassa on ollut nähtävissä suunnanmuutos kohti talouksien pitkän tähtäimen rakennemuutoksen edistämistä. Suomalaiselle talouskurimallille leimallista on kuitenkin ollut rakennemuutoksen lyhytnäköinen kohdistaminen kokonaan julkiselle sektorille. Tämä linjaus on myös SDP:n tukema, mikä ilmentää perinteisen sosiaalipuolueen kääntymystä valtionvastaiseksi. Linjaus on harvinainen rike Suomen uskollisuudessa EU:lle, mutta historiallinen virhe Suomen sosialidemokraattiselle puolueelle.
Onko syy talouspolitiikassa?
Vastuullisuuttaan korostava sosiaalidemokraattinen liike on hairahtunut luopumaan omasta talouspolitiikastaan ja vaivalla rakentamansa hyvinvointivaltion puolustamisesta. Onko ajateltu, että terveen talouden ylläpito uusliberalistisilla opeilla on politiikkaneutraalia? Kotitalousmaista valtiontalouden pitoa on pidetty terveenä vastakohtana kansantaloudelliselle hokkus-pokkusajattelulle, kuten SDP:n pitkäaikainen talouspolitiikka-arkkitehti Raimo Sailas asian ilmaisee Jarkko Vesikansan kirjassa. Onko kuviteltu, että kun julkistaloutta hoidetaan vastuullisesti, niin muilla yhteiskuntapolitiikan lohkoilla voidaan sitten tehdä reformi – ja tasauspolitiikkaa?
SDP:lla on runsaasti takavuosien näyttöä rohkeista avauksista, mutta viime vuosina puolueen ohjelma on latistunut ison (punasävyisen) kuvan maalauksesta yksityiskohtien (hailakaksi) värittämiseksi.
Jutta Urpilaisen ja Mikael Jungnerin ideoima linjaus ”eettinen markkinatalous” on kaino uudelleenmuotoilu saksalaisen ordoliberalismin ”sosiaalisesta markkinataloudesta”, ja Antti Rinteeltäkään saksalaisaksentti ei ole alun yrityksistä huolimatta kadonnut. SDP:n talouspolitiikka noudattaa Sailaksen kamreerilinjaa, jonka opit tulevat paitsi Saksasta myös Margaret Thatcherin henkiin puhaltamasta 1930-luvun brittivaltiovarainministeriöstä.
Muuta politiikka ei voi irrottaa talouspolitiikasta, koska talouspolitiikka on mitä syvimmin poliittista. Talouspolitiikan vaikutukset tunkevat läpi koko muun yhteiskuntaelämän ja erityisesti kansalaisten hyvinvointiin vahvimmin vaikuttavan työelämän. Kansalaisten usko sosiaalidemokratiaan voidaan palauttaa vain johdonmukaisella vaihtoehtotalouspolitiikalla. Nykyinen kotitalousanaloginen talouspolitiikka on tosin helpommin perusteltavissa arkiymmärrykseen nojaaville äänestäjille, mutta kuten James Montieri ja Philip Pilkington esittävät tuoreessa katsauksessaan The Deep Causes of Secular Stagnation and the Rise on Populism, kansainvälinen virtaus osoittaa asian olevan muuttumassa.
Vaihtoehtoja on aina
Talouspolitiikka voidaan jakaa karkeasti ”vaihtoehdottomaan” ja ”vaihtoehtoiseen” linjaan. Vaihtoehdotonta talouspolitiikkaa luonnehtii kattokäsite uusliberalismi, joka juontuu monetarismista, tarjontapuolen taloustieteestä, julkisen valinnan koulukunnasta ja muista klassiseen liberalismiin palautuvista valtiovihamielisistä opinkappaleista. Euroopassa oppi elää saksalaisen ordoliberalismin virittämänä talouskuripolitikkana, jossa Euroopan keskuspankki (EKP) käytännössä syrjäyttää kansallisen finanssipolitiikan. Talouskurioppi istuu lujassa, vaikka taloushistoria osoittaa yksiselitteisesti, että se ei auta talouskasvun luomisessa. Päinvastoin, se kylvää Mark Blythin Austerity-kirjan mukaan silkkaa tuhoa kaikkialla.
Mark Blyth nostaa euroalueen perusongelmaksi yhteisvaluutan, joka estää talouden sopeutumisen valuuttakurssimuutosten kautta. Talouskurin puolustajat väittävät yhteisvaluutan puolustamisen pakottavan moralistiseen kuriin, sisäiseen devalvaatioon (eli deflaatioon) ja erityisesti julkisen sektorin rankkoihin leikkauksiin, eli palvelutuotannon supistamiseen, kilpailuttamiseen ja laajaan yksityistämiseen. Lievimmillään leikkausten takana on käsitys, että markkinat tuovat palvelutuotantoon tehokkuutta poistamalla byrokraattista jäykkyyttä. Keskivahva puolustus leikkauksille on, että kaikki julkisen budjetin kautta kulkeva raha on pois tärkeämmistä yksityisen sektorin investoinneista, ja aiheuttaa tuotannontekijöiden tehotonta kohdentumista. Blythin ääritulkinta talouskurista on, että vakaata julkistaloutta tarvitaan vain, jotta eroalueen valtioilla on rahkeita estää ylisuurta pankkijärjestelmäänsä kaatumasta väistämättömien finanssikriisien iskiessä.
Vaihtoehtoista talouspolitiikkaa voidaan pitää sotienjälkeisen julkistaloustieteen ja keynesiläisen makrotaloustieteen yhdistelmänä. Siihen kuuluu ajatus julkisen sektorin välttämättömyydestä markkinataloudessa tehokkuuden, oikeudenmukaisuuden ja vakauden ylläpitämiseksi. Keynesiläinen makrotalousteoria puolestaan korjaa talousliberalismin mikroteoreettisen virhekäsityksen, että kokonaistalouden toiminta voitaisiin yksiselitteisesti palauttaa talousyksiköiden rationaalisiin valintoihin.
Keynesiläisessä hyvinvointivaltiossa laaja julkinen sektori kantaa talouden riskejä, takaa täystyöllisyyden ja tuottaa tasaisesti jakautunutta kokonaiskulutusta niin, että talouden kasvu on vahvaa ja vakaata. Kokonaisuuteen kuuluu myös aktiivinen työmarkkinapolitiikka. Optimaalisessa tilanteessa malli vaatisi kansallisen valuutan, eli mahdollisuuden rahan painamiseen ja valuuttakurssin sopeutumiseen. Kun näin ei nyt ole, talouden on tasapainotuttava rakenteellisen sopeutumisen kautta.
Vaihtoehdottoman ja vaihtoehtoisen talouspolitiikkamallin saavutuksia on helppo vertailla. Keynesiläinen hyvinvointivaltio tuotti ennennäkemättömän 40-vuotisen ”kultakauden”. Uusliberalistinen malli tuotti vaisumman 30-vuotisen ”vakauden ajan” ja vuoden 2008 finanssikriisin. Sen jälkeen talouskuri on tuottanut vuosikymmenen mittaisen pitkittyneen taantuman.
Talouspoliittista korpivaellusta
Suomessa käännettiin selkä keynesiläiselle hyvinvointivaltiolle jo 1990-luvulla, koska sen katsottiin johtaneen devalvaatio-inflaatiosykliin. Vesikansan Sailas-kirjassa kuvataan perusteellisesti, miten metsäpatruunojen, metsänomistajien ja palkansaajien kilpajuoksu kakunjakoon kiihdytti inflaatiota. Joustavien valuuttakurssien mekanismi kuitenkin mahdollisti, että palkansaajatkin saivat oman osuutensa talouskasvun tuottamasta hyvästä.
Ruotsin etuna on, että jos siellä palkankorotukset ylittävät kilpailukyvyn ja tuottavuuskehityksen puitteet, niin joustava valuuttakurssi tarjoaa tarpeellisen jouston melko vähäisin yhteiskunnallisin seurauksin. Suomelta tämä mahdollisuus puuttuu euroon kuulumisen vuoksi. Kun joustoa ei ole, meitä kehotetaan jo etukäteen pidättäytymään palkankorotuksista, jotta menetettyä kilpailukykyä ei tarvitse palauttaa vielä kovemmin ottein. Talouskuri tarkoittaa rankkaa hevoskuuria, kuten varsinkin Etelä-Euroopassa on nähty.
Vaihtoehdoton talouspolitiikka muuttaa funktionaalista tulonjakoa eli tuotannon arvonlisäyksen jakautumista työn ja pääoman kesken. Malli pakottaa palkansaajat luopumaan omasta osuudestaan kasvun hedelmistä. Funktionaalinen tulonjako on Suomessa selvästi muuttunut viimeksi kuluneen 25 vuoden aikana. Palkkatulojen osuus on laskenut noin 70 prosentista noin 60 prosenttiin samalla, kun ja omaisuus- ja yrittäjätulojen osuus on kasvanut noin 15 prosentista noin 25 prosenttiin (ks. Tilastokeskuksen Findikaattori, työ- ja pääomatulojen suhde). Käänne ajoittuu selvästi talouspolitiikan muutokseen, vaikka teknologian kehitys ja 1990-luvun lamasta nousukin otettaisiin huomioon.
Funktionaalinen tulonjako ei ole yhdentekevä, koska se vaikuttaa talouselämän rooliin kansalaisten hyvinvoinnin rakentajana. Pääomatulojen kasvun puolesta puhuvat väittävät klassisen liberalismin hengessä, että pääomatulot ja säästäminen kanavoituvat talouden reaali-investointeihin saaden aikaan talouskasvua. Ajatus hyvinvoinnin jakaantumisesta kaikille perustuu tarjontapuolen opille hyvinvoinnin valumavaikutuksesta, jolle ei kuitenkaan ole John Quigginin Zombitalous-kirjan mukaan mitään empiiristä näyttöä.
Pääoman vapaan liikkuvuuden ja lisääntyvän finanssikeinottelun valitettava seuraus on, että kansallisvaltiot joutuvat kilpailemaan investoinneista. Deflatoivan palkka- ja verokilpailun, yksityistämisen ja sääntelyn purun tie johtaa hyvinvointivaltion lopulliseen romuttamiseen ja sadan vuoden takaiseen työelämään, jossa pestaukset tapahtuvat spot-markkinoilla. Karl Marx osasi tämänkin ennustaa: työntekijät havaitsevat työnsä tuloksen tulevan itselleen vieraaksi ja vihamieliseksi voimaksi.
Funktionaalinen tulonjako liittyy viimeisen 30 vuoden aikana räjähdysmäisesti kasvaneeseen finansialisaatioon, eli finanssisektorin laajentumiseen ja innovatiivisten finanssi-instrumenttien lisääntymiseen. Se merkitsi laajaa riskin siirtoa takaisin yksityisten taloustoimijoiden hartioille, ja täydellinen epäonnistuminen riskin markkinahinnoittelussa oli keskeinen syy vuoden 2008 finanssikriisiin. Finanssivarallisuus on äärimmäisen keskittynyttä, joten suurimpia hyötyjiä ovat olleet kaikkein rikkaimmat ja heidän palveluksessaan olevat pankkiirit. Siis tahot, jotka innovatiivisuudellaan saivat aikaan finanssikriisin kaikkine seurauksineen.
Kaikkein karvainta on, että pankkiirit pystyivät siirtämään sekä syyn että korvausvastuun julkistaloudelle eli kaikkein heikoimmassa asemassa oleville veronmaksajille. Funktionaalisen tulonjaon muutos on yhdessä ikärakenteen muutoksen kanssa romuttamassa hyvinvointivaltiota, kun pienenevästä työtulo-osuudesta menee kasvava osuus kasvavien ikäluokkien eläke- ja terveysmenojen kattamiseen. Kestävyysvajeen käsite antaa esimerkiksi Pertti Haaparannan Kansantaloudellisessa Aikakauskirjassa esittämästä perustellusta kritiikistä huolimatta yhä raamit vastuulliselle talouspolitiikalle.
Vaihtoehdoton talouspolitiikka ajaa pääoma- ja finanssipiirien etuja edistämällä julkispalvelujen yksityistämistä ja työntekijäpuolen työmarkkinavoiman purkamista. Tämä tapahtuu ilman todisteita siitä, että tämä talouspolitiikka vahvistaisi talouskasvua ja talouskasvun hyvinvointivaikutuksia. Ajattelu on puhtaasti ideologista ja uskonvaraista. Se nojaa klassisen liberalismin sisäsyntyiseen valtiovihaan, joka sikisi satoja vuosia sitten vastauksena kuninkaiden itsevaltiuteen. Nykyoloissa despoottiviha on korvattu demokratiavihalla, jota perustellaan demokratian mädättävällä vaikutuksella valtiontalouden pitoon.
Demokratian ja valtion kelvottomuuden ohella nyt korostetaan yrittäjyyttä ja yrittäjähenkistä työelämää. Juha Siltala kuvaa kirjassaan Keskiluokan nousu, lasku ja pelot, miten julkisuuden hellimät työelämän konsultit yksilöllistävät välttämättömän muutoksen pärjäämiskilpailuksi, jossa jokaisen on valmistauduttava jatkuvaan työmarkkinakisaan ja päivitettävä työmarkkina-arvoaan yhä tiukempaa kilpailua varten. Ulkonäkö, kunto ja verkostot ovat tärkeimpiä varallisuuseriä yksilön työmarkkinaportfoliossa.
Muutospaineet yksilöllistämällä unohdetaan, että ongelma on rakenteellinen, ja että jokaista menestyvää kohti on monta suistunutta. Inka-kulttuurissa ihmisiä uhrattiin jumalille, mutta me uhraamme yhtä uskonvaraisesti ihmisiä ja perheitä pääoman alttarille. Taloudesta on tullut itsetarkoitus, ja funktionaalisen tulonjaon muutosta pidetään väistämättömänä tosiasiana.
Kehityksestä huolimatta SDP ei ole tehnyt pesäeroa vaihtoehdottomuuden talouspolitiikkaan. Ei ole noustu haastamaan uusliberalismia ja talouskuria, puolustamaan hyvinvointivaltiota, vastustamaan yksityistämistä tai pilkkaamaan pärjäämiskonsultteja. Pitäisi olla ilman muuta selvää, että rakenteellisiin ongelmiin sopivat rakenteelliset, eivätkä yksilölliset ratkaisut. Toimivimmasta rakenteellisesta ratkaisusta, eli kattavasta hyvinvointivaltiosta ollaan kuitenkin luopumassa.
Sosialidemokraatit ovat olleet etunenässä viemässä meitä eurooppalaiseen talouskuriin ilman pienintäkään solidaarisuutta Kreikan, Italian, Espanja ja Portugalin kansoille, saati omalle äänestäjäkunnalleen. Päinvastoin on syyllistetty eteläisiä tuhlareita ja ylistelty saksalaista säästäväisyyttä. Populismin kanssa kirppuilevan SDP:n olisi hyvä muistaa, miten Saksassa aikanaan kävi sosiaalidemokraattien äänestäjäkunnan petyttyä puolueen talouskuripolitiikalle antamaan tukeen: Mark Blythin mukaan Saksan sosiaalidemokraattien hiljainen tuki talouskuripolitiikalle avitti vaihtoehtoa tarjonneen natsipuolueen demokraattista valtaannousua.
Pienen maan mahdollisuudet
On toki niin, että pienen maan ei ole helppoa toteuttaa suurta muutosta politiikassa, etenkään euroalueen jäsenenä. Esitetyn kaltainen talouspoliittinen suunnitelmallisuus, eli talouden käyttäminen välineenä kansalliseen hyvinvointiin on yksittäisessä maassa syvimmillään vaikeaa.
Pienelläkin maalla voi kuitenkin olla liikkumavaraa. Esimerkiksi Ruotsissa, jolla on oma valuutta, valuuttakurssi voi kilpailukyvyn heiketessä joustaa, mutta Suomellekaan ero eurosta ei ole ainoa vaihtoehto. Jos järjestelmässä olisi enemmän sijaa kansalliselle suvereniteetille ja demokratialle sekä suhdannevaiheiden yli menevälle budjettiväljyydelle, talouden sisäinen devalvaatio olisi mahdollista toteuttaa ilman deflaatiohevoskuuriakin. SDP:n olisi ehdottomasti tartuttava eurooppalaisen talouskuripolitiikan rakenneuudistuksia painottavaan uuteen linjaukseen. Uudistusten painopisteen tulisi olla pitkäkantoisessa teollisessa rakennemuutoksessa lyhytnäköisen julkistalouden karsimisen sijaan.
EU:ssa pitäisi pontevasti ajaa kansallisen finanssipolitiikan rajoitteiden purkua, ja EKP:n poliittinen itsenäisyys pitäisi arvioida uudelleen. Keskuspankki on ottanut vahvan roolin määrällisellä elvytyksellään, mutta talouskuripolitiikan nimissä se ei voi tai halua ostaa valtioiden velkakirjoja kuin siinä suhteessa, kuin maat esiintyvät EKP:n pääomassa. Se ei siis voi/halua painottua ongelmamaiden velkapapereiden ostoon, eikä se voi/halua käyttää aitoa setelirahoitusta. Näin EKP edustaa käytännössä Euroopan jättipankkien etuja ja tukee Saksan ylijäämätaloutta.
Julkisen budjettitalouden tasapainokin on nimenomaan pitkän tähtäimen asia. Liiallinen julkinen velkaantuminen syö kasvua ja hyvinvointia, ja pienen kansantalouden on toki huolehdittava luottokelpoisuudestaan. Ruotsi käy esimerkiksi siitäkin, että kansainvälisiä pääomapiirejä edustavat luottoluokittajat sallivat politiikkavariaatioita. Sitä paitsi julkisen talouden BKT-suhteelle sen paremmin kuin sen velalle tai alijäämällekään ei ole olemassa teoreettisia tai empiirisiä ylärajoja. Japanilla ei ole ongelmia velansaannissa, vaikka sen valtionvelka on 235 % suhteessa maan BKT:een.
SDP:lle on jo pitkään tarjottu kultalautasella voittavaa vaaliohjelmaa, jolla budjettitalouden kestävyysvaje ja huoltosuhteen epäsuhta korjattaisiin yksinkertaisesti siirtämällä verotuksen painopistettä työstä pääomaan. Pääomaveroasteitakaan ei tarvitsisi välttämättä korottaa, kun tarjolla on esimerkiksi niin kutsuttu Tobinin vero finanssitransaktioille. Verotulot olisivat valtavat jo olemattoman pienelläkin veroasteella.
Sosialidemokraattien pitäisi uskaltaa irtautua Saksa-akselistaan, rikkoa kotimaisen talous- ja työllisyyspolitiikan ulkoisia puitteita, puolustaa hyvinvointivaltiota ja toimia kansainvälisellä tasolla EU:n talouspolitiikan muuttamiseksi. SDP:n ei pidä kavahtaa Vasemmistoliiton taannoista epäonnistumista vaihtoehtopolitiikan ajamisessa, vaan yhdistää vasemmistovoimat uudenlaisen talouspolitiikan taakse.
Tiivistetysti sanottuna Suomen sosialidemokraattien pitäisi ohjelmassaan
-ymmärtää talous välineenä hyvinvoinnin lisäämiseksi, eikä itsetarkoituksena,
-todeta uusliberalismin itsetuhoisuus,
-luopua kurjistavasta ja funktionaalista tulonjakoa vääristävästä talouskurista,
-kiistää kestävyysvaje panemalla verorälssit, kuten finanssikaupankäynti verolle,
-puolustaa kansallista itsemääräämisoikeutta euroeron vaihtoehdoksi,
-edistää pitkän tähtäyksen teollista rakennemuutosta lyhyen tähtäyksen budjettileikkausten sijaan,
-torjua työelämän muutosten alistaminen markkinavoimille ja pärjäämisen yksityistäminen,
-vaatia rakenteellista työelämäturvaa ja kattavia työmarkkinasopimuksia,
-asettaa rajoitteita pääomaliikkeille ja globalisaatiolle,
-kiristää finanssimarkkinoiden sääntelyä,
-erottaa talletuspankit investointipankeista ja luopua investointipankkien pelastamisesta,
-vaikuttaa eurooppalaisen talouspolitiikan muutokseen.
Vieläkin tiiviimmin: nyt on korkea aika tehdä kunnianpalautus keynesiläiselle hyvinvointivaltiolle.
Lähteet:
Blyth, M. (2013): Austerity – the history of a dangerous idea. Oxford University Press.
Haaparanta, P. (2011): Julkisen talouden kestävyyslaskelmista, Kansantaloudellinen aikakauskirja, 1/2011.
Mazzucato, M. (2015): The Entrepreneurial State – Debunking Public vs. Private Sector Myths. Anthem Press.
Montier, J. & P. Pilkington (2017): The Deep Causes of Secular Stagnation and the Rise on Populism. GMO Paper.
Siltala, J. (2017): Keskiluokan nousu, lasku ja pelot. Otava.
Quiggin, J. (2014): Zombitalous. Vastapaino.
Vesikansa, J. (2016): Laman taittaja – Raimo Sailas ja kolme talouskriisiä. Otava.
