Alustus! Nykyajan poliittisen keskustelun kenties tärkeimpiä ja käytetyimpiä käsitteitä on populismi. Tästä huolimatta sen käyttö on epämääräistä, ja julkisen puheen lisäksi akateemisessa keskustelussa kiista populismin määrittelystä on jatkunut oikeastaan yhtä pitkään kuin koko käsite on ollut olemassa. Populismin käsitteen historian ymmärtäminen selkeyttää nykykeskustelua sekä siihen liittyviä voimakkaita intohimoja ja poleemisuutta. Käsitteiden merkitys on osa historiallista kamppailua, jossa sitä rakentavat osapuolet lataavat näihin omia näkökulmiaan tukevia merkityksiä. (Hyvärinen et al. 2003, 9–10; Populismin käsitehistoriasta ks. Houwen 2011.)

Yhdysvaltain agraaripopulismi ja varhainen populismin tutkimus

Ensimmäisenä populistisena puolueena pidetään sen nykymerkityksessä Yhdysvaltojen People’s Party -puoluetta, joka pyrki haastamaan 1890-luvun lopulla republikaanien ja demokraattien hegemoniaa kaksipuoluejärjestelmässä. Populistipuolueena kansanomaisesti tunnettu puolue pohjasi suosionsa varsinkin köyhempien kansanosien, vuokraviljelijöiden ja eliittiin kriittisesti suhtautuvien kannatukselle. Puolue vaati erityisesti rautateiden kansallistamista ja muutoksia rahapolitiikkaan. Näistä syistä sitä voidaan pitää amerikkalaisittain poikkeuksellisen vasemmistolaisena puolueena. People’s Party ei kuitenkaan onnistunut luomaan suosiota, joka olisi haastanut valtapuolueet ja kyennyt luomaan pidemmän poliittisen jatkumon. (Ionescu & Gellner (toim.) 1969; Canovan 1981; Müller 2016.)

Populismin määrittelyyn liittyvä ristiriitaisuus tulee esille jo People’s Partyn liittyvästä historiankirjoituksesta – puolue on tutkijasta riippuen merkinnyt joko edistyksellisyyttä ja tervetullutta muutosta amerikkalaiseen poliittiseen kulttuuriin tai se on nähty rasistisena ja esitotalitaristisena joukkoliikkeenä. Kuvaavaa on varsinkin 1950-luvun amerikkalainen historiankirjoitus, jonka taustamotiivina voidaan pitää mccarthyläistä antikommunistista ajojahtia. Historioitsijat projisoivat People’s Partyyn ja sen historiankirjoitukseen populistiseksi tulkitsemansa mccarthyläisen antikommunismin epämieluisat ja uhkaavat piirteet. (Müller 2016, 46–48; Canovan 1981, 225.)

Ensimmäinen varsinainen yritys määritellä populismia akateemisessa kontekstissa yleisempänä ilmiönä oli Ghita Ionescun ja Ernest Gellnerin toimittama teos Populism – Its Meaning and National Characteristics vuodelta 1969. Teos oli kahta vuotta aiemmin London School of Economicsissa pidetyn seminaarin tulos. Erityisesti 1960-luvulla vaikuttaneet funktionalistiset Gemeinschaft-Gesellschaft -teoriat näkyvät selitysmalleissa, ja populismi nähtiin lähtökohtaisesti agraarisena vastareaktiona yhteiskuntien modernisoitumiselle ja tästä seuranneille rakennemuutoksille. Jos nykykeskustelulle populismi on tyypillisesti oikeistopopulismia, teoksen tekijät olivat pikemminkin kiinnostuneita kommunismin ja populismin suhteesta sekä kehitysmaiden tilanteesta.

Populismin arkkityypit ja populismi politiikan yleisenä käytäntönä

Luultavasti populismin tutkimuksen viitatuimpia teoksia on Margaret Canovanin Populism vuodelta 1981. Sen lähestymistapa populismiin on typologinen, eli Canovan erittelee populismia poliittisen toiminnan tapojen määrittelyn kautta. Canovan jakaa populismin kahteen pääkategoriaan, agraariseen populismiin ja poliittiseen populismiin.

Agraarinen populismi jakautuu kolmeen kategoriaan, eli People’s Partyn edustamaan talonpoikaiseen populismiin, 1900-luvun alun itäeurooppalaiseen pienviljelijäpopulismiin ja Venäjän narodnikkien edustamaan intellektuaaliseen populismiin. Poliittisen populismin neljä eri kategoriaa ovat populistinen diktatuuri, populistinen demokratia (vaatimukset suorasta demokratiasta), reaktionaarinen populismi ja niin sanottu poliitikon populismi. Reaktionaarinen populismi viittaa poliitikkojen opportunistiseen tapaan hyötyä erilaisista asiakysymyksistä (kuten rasismi ja maahanmuuttokysymykset), ja poliitikon populismi on yleisellä tasolla tapahtuvaa kansan puolesta puhumista.

Vaihtoehtoisen ja jopa radikaalin teorian populismista esitti argentiinalainen politologi Ernesto Laclau teoksessaan Politics and Ideology in Marxist Theory (1977). Laclau kehitti näkemyksiään edelleen vuoden 2005 teoksessa On Populist Reason. Laclaun teoria rakentui funktionalistien ja typologistien kritiikille. Funktionalistiset selitykset saattoivat päteä eräisiin agraarisiin liikkeisiin, mutta yleiseksi populismin selitykseksi siitä ei ollut. Typologioita Laclau kritisoi niiden kyvyttömyydestä määritellä populismia uskottavasti – erilaisia typologisia kategorioita täytyi päivittää käytännössä sitä mukaa, kuin uusia populistisia puolueita ilmaantui puoluekentälle. Laclaun mielestä populismi on yksinkertaisesti kamppailua poliittisesta hegemoniasta. Populismi asettaa kansan hallitsevaa poliittista eliittiä vastaan, mutta millä tavoin kansa tai eliitti määrittyvät on historiallisesti tilannesidonnainen. Populismi voi olla sisällöltään niin oikeistolaista, vasemmistolaista tai poliittisessa keskustassa sijaitsevaa – liberaalia, konservatiivista tai jotain siltä väliltä. Olennaista on kansaa edustavien populistien ja hallitsevan eliitin välinen vastakkainasettelu.

Erityisesti myöhemmän teoksensa kohdalla Laclauta on kritisoitu populismin ja politiikan liiallisesta samaistamisesta (Arditi 2007, 48, 58). Laclaun mielestä kaikki politiikka on enemmän tai vähemmän populistista, ja tämän on nähty vievän käsitteeltä analyyttisen terän. Toisaalta näkökulmaa voi pitää realistisena, sillä populismiin liitettäviä piirteitä on usein löydettävissä epäpopulistisina pidetyistä puolueista tai poliitikoista.

Oikeistopopulismin aika

Yhdysvalloissa oli 1970-luvulla monia populisteiksi itsensä määritelleitä poliitikkoja, ja yhteistä heille oli demokratian puolustaminen ja anti-elitismi. Presidentti Jim Carter kertoi ylpeästi olevansa populisti, ja hän pystyi tällä tavoin olemaan määrittelemättä itseään konservatiiviksi tai liberaaliksi ja esittämään itsensä ”tavallisen ihmisen” ehdokkaana. Yhdysvalloissa populismin käsitteeseen julkisessa keskustelussa ei ole liittynyt niin vahvoja negatiivisia mielleyhtymiä kuin Euroopassa, vaikka akateemisessa keskustelussa suhtautuminen on ollut ristiriitaista. Euroopassa käsite alettiin liittää 1980-luvulla erityisesti oikeistolaiseen politiikkaan, ja tässä merkityksessä populismi on ollut enemmän leimakirves kuin kansaan itsensä samaistavan poliitikon tunnus. (Houwen 2011, 18–28, 31.)

Viime vuosikymmeninä oikeistopopulismin suosio Euroopassa on myös vahvasti määritellyt tutkijoiden suhtautumista asiaan. Piirteiltään ksenofobiset tai autoritaariset liikkeet ovat olleet populismin tutkimuksen keskiössä. Tämä on heijastunut myös yleisiin käsityksiin populismista – esimerkiksi politiikan tutkija Paul Taggart on nähnyt populismin liberalismin ja demokratian vastaisena reaktiona. Viime aikoina paljon palstatilaa saanut Princetonin yliopiston politiikan tutkimuksen professorin Jan-Werner Müllerin teos What is Populism? (2016) on Taggartin kanssa samoilla linjoilla – populismi on monimuotoista yhteiskuntaa ja edustuksellista demokratiaa vastaan.

Professori Müllerin määritys populismista on suoraviivainen, sillä hänen mielestään esimerkiksi vasemmistopopulistit ja People’s Party eivät ole populisteja lainkaan (Müller 2016, 205–219, 224). Müllerin tarkoitus on selvästi rajata populismin käsitteen alle erilaiset nationalistiset ja autoritaariset oikeistopopulistiset liikkeet. Teoreettisesti Müller määrittelee löyhästi tekevänsä ”weberiläistä ideaalityyppiä”, ja populismi on hänen mukaansa määritelmällisesti ”tietynlainen moralistinen kuvitelma poliittisesta”. Müllerin poliittinen sanoma on selkeä, sillä hänen mielestään liberaalien ja vasemmiston tulee kaikin voimin käydä populismia vastaan ja irtisanoutua populismista – eli hänen määritelmänsä mukaisesta populismista, joka on autoritaarista ja oikeistolaista.

”Mitä on populismi”

Vasemmistopopulismi oli eurokriisin ja erityisesti Kreikan vasemmistopopulistisen Syrizan vuoden 2015 vaalivoiton myötä julkisuudessa esillä, mutta julkisen keskustelun muisti on melko lyhyt – populismi on erityisesti viime aikoina määrittynyt oikeistopopulismin kautta, vaikka aina ideologiaa osoittavaa etuliitettä käsitteen eteen ei laitettaisikaan. Oli kyseessä sitten poliittinen vasemmisto, keskusta tai oikeisto, yhdistävää on vetoaminen jollain tavalla kansaan, vaikka kansan määritelmät olisivat huomattavan erilaiset. Populismi on kapean identiteettipolitiikan vastakohta, mutta se ei tarkoita, että tietyt identiteetit olisi lähtökohtaisesti suljettu pois. Tiettyjen identiteettien ulossulkeminen taas on nationalistisen oikeistopopulismin tavanomainen lähtökohta.

Müllerin kaltaisten ajattelijoiden, joiden mielestä populismi on uhka esimerkiksi Euroopan Unionin liberaalille demokratialle, on helppo saada tällä hetkellä äänensä kuuluville, koska oikeistopopulismi on jälleen historiallisessa noususuhdanteessa. Laclaun edustamalla näkökulmalla, jossa populismin suhteen ei tehdä ideologista erottelua, on sen sijaan yhteiskuntatieteellisesti enemmän selitysvoimaa, koska se ei määritä ennalta populismia ideologisesti tai sisällöllisesti.

Mitään yksiselitteistä määritelmää populismille on hankala antaa niin kauan kuin se herättää julkisessa keskustelussa voimakkaita intohimoja ja toimii poliittisen kamppailun aktiivisena välineenä. Akateemisen keskustelun olisi mielekkäämpää tuoda esille historiallisesti järkeviä ja populismia ymmärtäviä kannanottoja anti-populistisen diskurssin sijasta, joka on vain omiaan vahvistamaan käsitteen epämääräistä käyttöä mediassa.

”Populismi” on pahimmillaan vain leimakirves, jolla poliitikot tarpeen tullen hutkivat toisiaan. Toisaalta se on liberaalia demokratiaa, kapitalismia ja vapaita markkinoita puolustavien tapa suojautua porvarillisen hegemonian murenemiselta. Puhe populismista on usein historiallisen diskurssin jatkumo, jossa kaikki vallitsevaan poliittiseen linjaan kriittisesti suhtautuvat vastustajat on helppo leimata tyhjänpuhujiksi, opportunisteiksi tai demokratian vastustajiksi.

Kirjallisuus:

Arditi, Benjamin, Politics on the Edge of Liberalism: Difference, Populism, Revolution, Agitation. Edinburgh University Press: Edinburgh, 2007.

Canovan, Margaret, Populism. Junction Books: Lontoo, 1981.
Houwen, Tim, The non-European roots of the concept of populism. Working Paper No 120, Sussex European Institute: Brighton, 2011.

Hyvärinen, Matti et al. ’Johdanto’. Teoksessa Hyvärinen, Matti et al. (toim.), Käsitteet liikkeessä, Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Vastapaino: Tampere, 2003, 9–17.

Ionescu, Ghita & Gellner, Ernest (toim.), Populism – Its Meanings and National Characteristics. Weidenfeld and Nicolson: Lontoo, 1969.

Laclau, Ernesto, Politics and Ideology in Marxist Theory. Verso: Lontoo, 1979.

Laclau, Ernesto On Populist Reason. Verso: Lontoo, 2005.

Müller, Jan-Werner, ’Parsing populism – Who is and who is not a populist these days?’, Juncture 22:2 (2015), 80–89.

Müller, Jan-Werner, What is Populism? University of Pennsylvania Press: Philadelphia, 2016 [E-kirja].

Stavrakakis, Yannis, ’The Return of ”the People”: Populism and Anti-Populism in the Shadow of the European Crisis’, Constellations 21:4 (2014), 505–517.

Taggart, Paul, Populism. Open University Press: Buckingham, 2000.

Vahosalmi, Ville, Taistelu pienviljelijästä – Suomen pienviljelijäin puolueen perustaminen ja populismi 1929–1930. Historian Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto: Tampere, 2017.