Kirjasta! Voi tuntua itsestäänselvyydeltä ajatella, että luonnonympäristöillä, kuten metsillä, on esteettistä arvoa. Ainakin maisemien kauneudesta puhuminen tuntuu varsin tavanmukaiselta keskustelunaiheelta. Kun estetiikka nousi omaksi filosofian erityisalakseen 1700-luvulla, luonto olikin filosofeille ilmeinen kauneuden ja ylevyyden lähde.
1900-luvulla akateeminen estetiikka kuitenkin pelkistyi taiteenfilosofisiin kysymyksiin ja luonto sai jäädä.
Vasta viime vuosikymmeninä yleisen ympäristöhuolen ja -filosofian siivittämänä on syntynyt erillinen ympäristöestetiikan tutkimusala.
FT Jukka Mikkonen luo uudessa kirjassaan Metsäpolun filosofiaa katsauksen akateemisen ympäristöestetiikan tärkeimpiin keskusteluihin. Viitekehyksenä toimii metsä: niin ympäröivänä luontona kuin puina, joilla lämmitetään taloa. Filosofisia oppeja peilataan niin suomalaiseen kaunokirjallisuuteen ja metsänhoito-oppaisiin kuin Henry David Thoreaun ja John Muirin tapaisiin ympäristökirjallisuuden klassikoihin.
Metsäpolun filosofiaa koostuu kolmesta esseestä, joista ensimmäinen, Metsän kauneus, keskittyy perkaamaan filosofisia teorioita esteettisen luontokokemuksen olemuksesta. Ympäristöestetiikassa on jo vuosikymmenien ajan käyty erityisen kiivasta keskustelua siitä, millainen on ”asianmukainen” (appropriate) esteettinen arvostelma. Jotkut painottavat kanadalaisen Allen Carlsonin innoittamana luonnontieteellisen tiedon tärkeyttä luonnonestetiikassa. Täytyy tietää, mitä luonto on, että sitä voi kunnolla arvostaa. Tai kuten Mikkonen luonnehtii: ”Hupsuna pitäisimme ihmistä, joka ylistäisi luonnon kauneutta mutta ei erottaisi mäntyä kuusesta”. Toiset taas pitävät tieteellisyyden vaatimusta outona ja esteettiselle kokemiselle vieraana. Mikkonen toteaa, etteivät nämä filosofiset väittelyt välttämättä ole kovin relevantteja itse luontokokemukselle – eivätkä näennäisesti vastakkaiset näkökannat välttämättä sulje toisiaan pois.
Kirjan toinen essee Tulisijan äärellä käsittelee metsää puulämmityksen, polttopuiden näkökulmasta. Puulämmittämiseen sisältyy filosofisesti paljon muutakin kuin pelkkää esteettistä kokemusta, kuten esimerkiksi tieto-opillisia kysymyksiä erityisestä ”puutiedosta” ja eettisiä kysymyksiä niin ihmisen elämäntavasta kuin energiajärjestelmistäkin. Estetiikan kannalta on kiinnostavaa, että puulämmittämisen estetiikka ei ole omalakista, vaan nivoutuu saumattomasti muihin filosofian – ja ihmiselämän – osa-alueisiin. Estetiikassa on perinteisesti ajateltu, erityisesti taiteeseen liittyen, että esteettisen kokemisen on oltava pyyteetöntä. Puulämmittämisen estetiikassa tämä ei käy, koska pitää saada mökkiin lämpöä.
Metsän esteettinen arvo ei pelkisty pelkkään kauneuteen, ainakaan sen klassisessa merkityksessä, joka painottaa eheyttä, symmetriaa ja sopusuhtaisuutta. Metsässä, ainakin luonnontilaisessa sellaisessa, on myös lahopuita, jotka eivät klassisen kauneuden kriteerejä täytä. On kuitenkin mahdollista, jopa suotavaa, nähdä niilläkin esteettistä arvoa. Kolmannessa esseessään Lahopuun lumo Mikkonen käy läpi syitä, miksi lahoa ei ole osattu aina arvostaa, sekä tapoja, joilla lahoamisen arvostaminen olisi mahdollista. Keskeisiä välineitä on 1700-luvun estetiikasta tuttu pittoreskin perinne ja villiyttä korostava romantiikan perinne. Lahopuun estetiikassa metsä nähdään objektin tai maiseman sijaan prosessina, jatkuvana erilaisten vuorovaikutusten kiertokulkuna, jonka olennainen osa on lahoaminen – ja uuden synnyttäminen.
Lukija kysyy – kirjoittaja vastaa
Kysymys: Akateeminen ympäristöestetiikka ja esteettiset luontokokemukset käytännössä ovat usein erillään toisistaan, kuten kirjassasikin toteat (s. 25). Kannattaako ympäristöestetiikkaan perehtyä, jos haluaa rikastaa omia luontokokemuksiaan?
Vastaus: Kannattaa. Ympäristöestetiikka auttaa meitä ymmärtämään omaa luontosuhdettamme, samoin sen kulttuurista väritystä ja painolastia, kuten tietynlaisten luonnonympäristöjen karsastamista. Se avittaa meitä hoksaamaan erilaisten luontokäsitysten – kuten suomalaisten metsäkäsitysten – taustalla olevia ihanteita ja arvoja. Luontokokemukseen se tuo parhaillaan uusia näkökulmia – mitä kuuntelemme, kun kuuntelemme linnunlaulua? Toki kokemus ja sen reflektio voidaan pitää erillään; analyyttisyys ei ole pois tunteesta.
Kysymys: Esteettisen kokemuksen on perinteisesti ajateltu olevan pyyteetöntä. Kuitenkin kirjoitat: ”Meneehän suomalainen metsään useimmiten nimenomaan hyötypyytein, jos ei marjasaalista tavoitellen niin liikunnon ja raittiin ilman tähden eli terveyden ja hyvinvoinnin vuoksi, tai rauhoittuakseen eli terapeuttisista syistä” (s. 12). Samoin puulämmitystä koskevassa luvussa esität, miten käytännölliset tarpeet monin tavoin nivoutuvat esteettisiin. Onko pyyteettömyyden vaatimuksessa mieltä?
Vastaus: Kirjoitan tuossa meikäläisestä metsäkokemuksesta ja metsäperinteestä, jossa esteettinen on sivuroolissa. Polttopuuta hakevan metsä avautuu toisin kuin patikoijan, intressi ohjaa huomiota ja pohdintoja. Erilaisilla tarkastelutavoilla – esteettinen, biologinen, metsänhoidollinen – on erilaiset päämäärät (tai päämäärättömyydet). Mutta! Metsäreissuun mahtuu monenlaista aktiviteettia, ja toiminnat (päämäärällinen virkistysliikunta, päämäärätön maiseman kauneudesta nauttiminen) voivat olla sovussa – myös filosofin teoriassa. Pyyteettömyyden ajatus – tarkastelun vapaus ja keskittyminen kohteeseen itseensä – ei silti ole mieletön: ajatellaan vaikka esteettisiin arvostelmiin perustuvaa ympäristönhoitoa.
Kysymys: Puulämmityksen esteettisten ominaisuuksien lisäksi käsittelet sitä hyvänä energiamuotona, ja näet puulämmitykseen liittyvässä elämäntavassa eettisesti paljon hyvää. Jos jostain syystä uuden tieteellisen tiedon valossa kävisikin ilmi, että se on huono ja tuhoisa energiamuoto, vähenisikö sen esteettinen arvo?
Vastaus: Kykymme nauttia siitä heikkenisi. (Sikäli kuin tuollainen tieto pääsisi defenssiemme läpi – vrt. ”EU:n puusaunakielto”.) Tieto vaikuttaisi puulämmityksen esteettiseen luonteeseen: kauneus saisi surumielisen sävyn. Ehkä savusaunasta tulisi tupakoinnin kaltainen paheellinen nautinto?
Kysymys: Kuolleita ja lahoja puita on pitkään vieroksuttu. Lahopuun lumo -luvussa veikkaat kuitenkin asenteiden olevan muuttumassa suopeammiksi. Uskotko, että hyväksyvä esteettinen suhtautuminen lahopuihin voisi joskus olla valtavirtaa?
Vastaus: Kontekstilla, metsällä, on tässä suuri merkitys. Virkistyskäyttöön tarkoitetuissa kaupunkimetsissä hyväksyvä esteettinen suhtautuminen lahopuihin taitaa monin paikoin jo olla valtavirtaa – kun kysytään niiltä, jotka kyseisissä metsissä kulkevat. Talousmetsissä lahon sietämiseen taitaa olla pidempi matka.
