Eduskunnan tietopalvelun laskelmat Juha Sipilän hallituksen talouspolitiikan tuloerovaikutuksista ovat nostattaneet kommentointia.
Kommentit ovat koskeneet erityisesti Gini-kertoimien muutoksia. Gini-kerroinhan on selvästi eniten käytetty tuloeromitta. Gini-kertoimia kommentoivat toimittajat ja tutkijat eivät kuitenkaan tunnu aina tietävän, mistä Gini-kertoimissa oikeasti on kyse.
Se toki tiedetään, että suhteellinen Gini-kerroin saa arvoja nollan ja sadan väliltä. Mitä suuremman arvon kerroin saa, sitä suuremmat ovat tuloerot. Sen sijaan ei juurikaan tiedetä, että kertoimen taustalla ovat implisiittiset tulonjakoa koskevat arvostukset.
Gini-kerroin on hyvin herkkä tulonjakauman keskivaiheilla tapahtuville muutoksille, ja muutoksiin jakauman molemmissa päissä se ei juurikaan reagoi. Näin ollen jos Gini-kerroin on noussut tai laskenut, emme tiedä, missä kohtaa tulonjakaumaa muutokset ovat tapahtuneet. Esimerkiksi kun Suomessa 1990-luvun lopulla suurituloisimman yhden prosentin käytettävissä olevien tulojen tulo-osuus enemmän kuin kaksinkertaistui, Gini-kertoimen muutos oli vastaavana aikana huomattavasti lievempi.
Eduskunnan tietopalvelu raportoi tulomuutoksista eri tulokymmenyksissä, mutta suurempaa huomiota näyttivät saavan Gini-kertoimien muutokset. Keskittymällä tulokymmenyksissä tapahtuviin muutoksiin olisi saatettu välttää Suomen Kuvalehden (5.10.2017) kaltaiset kirjoitukset, jotka vievät keskustelua pois siitä, miten hallituksen talouspolitiikka kohtelee tulonjakauman eri kohdissa olevia ihmisiä.
Tulonjakoarvostukset huomioitava tuloerojen mittaamisessa
Jos eduskunnan tietopalvelu kuitenkin haluaa käyttää Gini-kertoimia, mikään ei estä sitä laskemasta myös vaihtoehtoisia tulonjakomittoja, kuten Atkinsonin mittaa, jossa tulonjakoarvostukset ovat mukana. Silloin kukin voisi arvioida tuloerojen muutoksia sen mukaan, kuinka paljon he arvostavat tuloerojen pienuutta tai suuruutta. Toisin kun Gini-kerroin, Atkinsonin mitta on yhteenlaskettavasti hajotettavissa ryhmien sisäisiin ja välisiin tuloeroihin. Näin avautuisi mahdollisuus arvioida eri ryhmien roolia tuloerojen muutoksissa. (ks esim. Lambert 1989)
Väestö voidaan jakaa esimerkiksi kahteen ryhmään, työttömiin ja muihin. Työttömien ryhmässä sisäiset tuloerot ovat pienemmät kuin muilla. Työttömyyden kasvaessa myös työttömien ryhmän osuus kasvaa, ja kun ryhmien sisäiset keskimääräiset tuloerot eivät juuri muutu, kokonaistuloerot (eli ryhmien sisäisten erojen ja ryhmien välisten erojen summa) voivat jopa kaventua. Näin kävi muutaman vuoden ajan 1990-luvun alussa, kun lamaa syvennettiin suurilla julkisten menojen leikkauksilla. (Riihelä ym 2000) Pidemmällä aikavälillä tuloerot eivät kuitenkaan kaventuneet, koska näiden kahden ryhmän keskimääräisten tulojen erot kasvoivat. On hyvin todennäköistä, että sama on toistunut työttömyyden kasvettua 2010-luvun taantumassa. Mikään hallitus tuskin ottaisi ansiolistalleen sitä, että on saanut tuloerot kapenemaan kasvattamalla työttömyyttä kiristävällä finanssipolitiikalla.
Suhteellisessa Gini-kertoimessa kaikkien tuloparien vertailut suhteutetaan keskimääräiseen tuloon. Mutta ovatko tuloerot suhteellisia vai absoluuttisia? Suhteellisen näkemyksen mukaan tuloerot eivät muutu, jos kaikkien tulonsaajien tulot esimerkiksi kaksinkertaistuvat. Oletetaan, että henkilön A tulot ovat 1000 euroa ja henkilön B tulot ovat 10 000 euroa. Molempien tulojen kaksinkertaistuessa tulojen suhde pysyisi samana eli kymmenkertaisena. Sen sijaan absoluuttinen ero muuttuu 9000 eurosta 18000 euroon. Olemmeko edelleen sitä mieltä, että tuloerot ovat pysyneet muuttumattomina?
Ranskalaisekonomisti Serge Kolm (1976) antaa seuraavan esimerkin: Ranskassa vuoden 1968 toukokuun opiskelijoiden ja työläisten suurten mielenosoitusten seurauksena syntyi sopimus, joka korotti kaikkien palkkoja 13 prosentilla. Monet mielenosoittajat kokivat tulleensa petetyiksi, koska yhtäläinen prosenttikorotus johti heidän mielestään eriarvoisuuden kasvuun. Sama kysymys on tullut esille monesti myös Suomessa, kun on kiistelty vero- tai palkkamuutosten toteuttamisesta prosentti- vai rahamääräisenä. Isotuloiset vannovat prosenttimuutosten puolesta, ja pienituloiset vaativat euromääräisiä muutoksia. Kolm kutsuukin suhteellisia tuloeromittoja oikeistolaisiksi ja absoluuttisia mittoja vasemmistolaisiksi.
Mikään ei estä laskemasta absoluuttisia Gini-kertoimia, jotka ottavat huomioon vain absoluuttiset erot tuloissa. Absoluuttisten Gini-kertoimien perusteella erot käytettävissä olevissa tuloissa ovat kasvaneet Suomessa yhtäjaksoisesti 1990-luvun puolivälistä aina talouskriisin puhkeamiseen asti eli vuoteen 2007. Tämän jälkeisenä talouden taantuman aikana tuloerot ovat asettuneet uudelle korkeammalle tasolle. Sitä paitsi myös suhteellinen Gini-kerroin on kasvanut vuoteen 2007 asti vuotta 2000 lukuun ottamatta. Puheet siitä, että tuloerot olisivat pysyneet muuttumattomina koko tähänastisen 2000-luvun, eivät perustu ainakaan mihinkään tunnettuun Tilastokeskuksen tulonjakoaineistosta laskettuun tuloeromittaan.
Nykyinen verojärjestelmä tuloeroihin vaikuttavana tekijänä
Talouspolitikan tuloerovaikutusten ”staattiset” (oikeammin aritmeettiset tai mekaaniset) laskelmat eivät ole kaikkia tyydyttäneet. Pääministeri Sipilää myöten on kaivattu ”dynaamisten” vaikutusten huomioonottamista tulonjakoarvioinneissa. Mitä ”dynaamiset” arviot sitten ovat? Poliitikot tarkoittanevat työllisyysvaikutuksia. Sipiläkin kaipasi erityisesti parantuneen työllisyyden ottamista huomioon. Työllisyysvaikutuksilla voidaan tarkoittaa sekä työttömyyden vähentymistä että työn tarjonnan lisääntymistä. Työttömyyden vähentämiseen voidaan vaikuttaa finanssipolitiikalla. On kuitenkin käytännössä vaikeaa ellei mahdotonta erottaa hallituksen politiikan ja maailmantalouden yleisen kehityksen työllisyysvaikutuksia toisistaan. Yllä jo todettiin, että vääräkin finanssipolitiikka voi hetkeksi jopa kaventaa tuloeroja.
Työn tarjonnan osaltakaan asia ei ole suoraviivainen. Tutkimuksen perusteella tiedämme, että työn tarjonta (työtunteina mitattuna) ei juuri reagoi marginaaliveroihin ja suurituloisten työhön osallistuminen ei reagoi veromuutoksiin. Tutkittaessa marginaaliverojen vaikutuksia verotettavaan tuloon on havaittu, että marginaaliverot vaikuttavat ensisijaisesti siihen, miten tuloja raportoidaan verottajalle olemassa olevien verolakien puitteissa. Tutkimus vahvistaa, että verotettava tulo reagoi herkimmin marginaaliveron muutoksiin suurituloisilla (reagointia mitataan verotettavan tulon joustolla). Näin on yksinkertaisesti siitä syystä, että suurituloisilla on paremmat mahdollisuudet esimerkiksi käyttää verosuunnittelussaan asiantuntijapalveluja.
Suomessa merkittävin laillinen verojen välttely liittyy eriytettyyn tuloverotukseen, joka on mahdollistanut varakkaille ammatinharjoittajille (kuten lääkäreille ja lakimiehille) tulojen muuntamisen ansiotuloista pääomatuloiksi.
Ilmiö näkyy selvästi ylimmissä tuloluokissa, joissa tulojen koostumus on muuttunut reippaasti pääomatulojen suuntaan. Verotettavan tulon jousto on asia, johon lainsäätäjä voisi hyvin puuttua muun muassa laajentamalla veropohjaa ja kaventamalla tulojen muuntomahdollisuuksia. Siksi on omituista käyttää verotettavan tulon joustoa tulonjako- tai hyvinvointilaskelmien pohjana. Suurituloisten korkeat verotettavan tulon joustot heijastavat verojärjestelmän ja sen toteutuksen heikkoutta. Suomessa tehdyt arviot verotettavan tulon joustosta ylimmissä tuloluokissa sekä yritysaineistoa että tulonjakotilaston aineistoa käyttäen tukevat käsitystä, että jousto heijastaa suurelta osin jopa kahta kolmasosaa tulonmuuntoa ansiotuloista pääomatuloiksi. (Harju-Matikka 2016)
Arvioidaanpa talouspolitiikan tulonjakovaikutuksia sitten aritmeettisesti tai ”dynaamiset” käyttäytymisvaikutukset huomioon ottaen, on syytä muistaa, että verojärjestelmäämme kuuluu varakkaille rakennettu verojen välttämiskanava. Eriytetty tuloverotus mahdollisti 1990-luvun puolivälistä alkaneen ylimpien tulo-osuuksien voimakkaan kasvun, ja kanava on edelleen auki. Näin ollen olemassa oleva verojärjestelmämme on suurin tuloeroihin vaikuttava tekijä myös jatkossa. Eikä ainakaan nykyisellä hallituksella näytä olevan haluja muuttaa tätä verojärjestelmämme räikeintä epäkohtaa.
Lähteet
Atkinson, AB (1970) On the measurement of inequality. Journal of Economic Theory, 2 (3), pp. 244–263, doi:10.1016/0022-0531(70)90039-6.
Harju J. ja T. Matikka (2016) The Elasticity of Taxable Income and Income-shifting: What is ”Real” and What is Not?” International Tax and Public Finance, 23(4), 640-669.
Kolm S-C (1976) Unequal inequalities, I, Journal of Economic Theory, 12, p. 416-442.
Lambert, P.J. (1989), The Distribution and Redistribution of Income: A Mathematical Analysis, Oxford: Blackwell.
Riihelä, M. Sullström, R ja M. Tuomala, (2000), What lies behind the unprecedented increase in income inequality in Finland during the 1990’s? VATT working papers.
Suomen Kuvalehti 5.10.2107 Grafiikka kertoi hallituksen lisäävän tuloeroja, toinen käppyrä kumosi väitteen – Molemmat oikeassa.
