”Taloudellisessa mielessä useita länsimaita saattaa odottaa siirtyminen hitaan kasvun kauteen. Ossi Nymania mukaillen nykypäivänä tehdään paljon turhaa työtä ja myydään ”muoviroskaa”. Samalla manuaalisia työpaikkoja korvaavaa robotisaatiota pidetään peikkona. Tavoitteeksi voitaisiin kuitenkin asettaa uusi normaali, jossa työpaikkoja ei edes tavoitella kaikille. Ansio- ja arvostusloukuista vapaa yhteiskunta saattaa kuulostaa utopialta. Jonkinlainen muutos on kuitenkin käsillä. On olemassa ihmisiä, jotka ovat valmiita elämään vaatimatonta, ekologista elämää ilman omaa taloa ja autoa. He eivät ole valmiita lähtemään mukaan elintasokilpailuun ja loputtomaan kulutushysteriaan. Toisin sanoen kierteeseen, joka lopulta romahduttaa ihmiset ja ekosysteemit, kuten Nyman HS:n haastattelussa huomauttaa.”
Alustus! Helsingin Sanomien 14.10. julkaisema kirjailija Ossi Nymanin haastattelu on kirvoittanut yhteiskunnallista keskustelua työttömyysturvajärjestelmämme toimivuudesta ja ”ideologisen työttömyyden” oikeutuksesta.
Moni on halunnut ilmaista mielipiteensä Nymanin harjoittamasta työn pakoilusta ja työttömyysturvan keinottelusta. Keskustelun sävy on vaihdellut someraivosta Nymania ymmärtäviin kannanottoihin.
Haastattelu pistää miettimään koko työssä-työtön –dikotomian tarpeellisuutta. Omien sanojensa mukaan Nyman ei ole itse asiassa työtön. Hänen mukaansa työtön on ihminen, joka ei ole töissä vaikka haluaisi. Hän ei siis ole tällainen vaan on koko kategorisoinnin ulkopuolella – hän ei edes halua ottaa vastaan ansiotyötä. On siis hieman harhaanjohtavaa puhua Nymanista ”ideologisena työttömänä”, kuten häntä on tituleerattu.
Vapaus valita?
Nymanin kaltaista työnteosta kieltäytymistä esiintyy eräiden epäsovinnaisen elämäntyylin valinneiden keskuudessa. Anna Sellin (2007) nuorten taiteilijoiden ja informaatiotyöntekijöiden keskuudessa tekemä haastattelututkimus kertoo tällaisesta eetoksesta. 23 haastateltavalla esiintyi neljää erilaista työn normien, omien odotusten ja vapaa-ajan yhdistelmää: säännöllistä palkkatyötä, pätkätöitä, ”oman projektin” hyväksi toimimista ja ekologista elämäntyyliä.
Erityisesti viimeksi mainittu on yhteensopiva Nymanin eetoksen kanssa; siinä boheemi elämäntyyli on selvästi oma valinta. Sell tosin havaitsi, että boheemia elämäntyyliä ei pystytä jatkamaan yhtäjaksoisesti kovin pitkiä aikoja, ja se ei sopinut yhteen esimerkiksi perheen perustamisen kanssa. Haastatteluja yhdisti kuitenkin se, että itseä kiinnostamattomasta työstä pidättäytyminen näyttäytyi voimauttavana valintana.
Ossi Nyman ja osa Sellin (2007) 23 haastattelemasta boheemin ja ekologisen elämäntavan valinneista nuoresta ovat siis tavallaan nykyisen sosiaaliturvajärjestelmämme mahdollistama ”joutilas luokka”, joka päinvastoin kuin Torstein Veblenin (1899) kuvaama leisure class, ei muodostukaan kerskakulutusta uusintavasta yläluokasta vaan kulutuksesta vapaaehtoisesti vetäytyvästä valveutuneesta kansanosasta. Kyseessä voi olla toisaalta ”boheemi” alakategoria Richard Floridan (2004) kuuluisasta luovasta luokasta, jonka ytimen muodostavat tutkijat, muotoilijat ja muut tietotyöläiset.
Työssä-työtön –jaon ulkopuoliselle ihmiselle on vaikea löytää paikkaa teollisuusyhteiskunnan individualistisessa järjestelmässä. Tällainen työn yksiulotteisuus on uuden ajan tuotetta. Hannah Arendtin (1958) termejä käyttäen teollisen yhteiskunnan työläinen, animal laborans (joka tekee työtä vastoin vapaata tahtoaan hengissä pysyäkseen), on elänyt vuosisatoja rinnakkain toisenlaisen työn tekemisen normin, homo faberin (joka luo joko fyysisesti tai henkisesti uutta), kanssa. Kumpikaan näistä – vaikka molemmat ovat nykypäivän mittapuulla mitaten arvostettavia – ei täytä Arendtin mukaan antiikin vapaan kansalaisen ihannetta. Molemmilla edellä mainitulla toiminnan muodolla on näet välineellinen funktio eli niillä tavoitellaan jotain, mitä ei ole vielä saavutettu.
Voidaan esittää yleisempi kysymys: tarvitaanko työtä ihmisarvoiseen elämään? Arendtinkin (1958) kuvaamasta antiikille tyypillisestä julkisyhteisöstä on kuljettu teollisuusyhteiskunnan kautta pitkä matka jälkiteolliseen yhteiskuntaan, jossa jälleen esiintyy ”ylijäämäihmisiä” taloudellisen ja kulutusaktiivisuuden näkökulmasta katsottuna.
Työstä kieltäytyminen yhteiskuntapoliittisena kysymyksenä
Nymanin teosta käsiteltiin myös Sosiaalipolitiikan ideat ja käytännöt –kurssilla muutama viikko sitten. Aiheena oli aktiivinen työvoimapolitiikka. Kurssilla keskusteltiin ideologisista premisseistä, joiden perusteella asemoimme työttömiä ja käsittelemme työttömyyttä ilmiönä.
Valtion – ja valtion meihin kohdistaman kontrollin – näkökulmasta olisi mukavaa, että kaikki kansalaiset asettuisivat yhteiskunnallisiin lokeroihin: opiskelija, työssä käyvä, työtön, eläkkeellä, työkyvytön jne. Henkilöä, joka ei asetu mihinkään näistä, pidetään järjestelmän ulkopuolisena.
Työssä käyvän ja työttömän luokkiin sopimattomat työkykyiset asetetaan mielellään vahvaa stigmaa kantavaan luokkaan ”sosiaaliturvan varassa elävä”, jotta heihin voidaan kohdistaa ”tukitoimia”. Yhteiskunnallisessa lokeroinnissa ei ole sijaa ihmiselle, joka vain ”on”; kaikilla kuuluisi olla joku yhteiskunnallinen funktio. Jos henkilö harrastaa vain olemista, hänet on ”aktivoitava” työllisyystoimilla työelämään.
Valtion kannalta tärkeää on tarkastella, mahdollistaako nykyisen kaltainen sosiaali- ja työttömyysturvajärjestelmämme ”ideologisen työttömyyden” – kyseistä termiä käyttääksemme.
Järjestelmän säännönmukainen vastustaminen vaikuttaa radikaalilta yhä enemmän osallistavaa sosiaaliturvaa ja työttömyysturvan vastikkeellisuutta vaativan sosiaalipolitiikkamme valossa. Yksilön näkökulmasta tilanne on toinen. Yksilöllä on ainakin periaatteessa vapaus valita. Ongelmana on, että työttömyysturvan vastikkeellisuuteen ja osallistavaan sosiaalipolitiikkaan painottuva järjestelmämme ei tule ikinä tavoittamaan periaatteellisesti nykyistä työllisyyspolitiikan harjoittamisen tapaa vastustavia asiakassegmenttejä.
Nykypäivän nuoret vaikuttavat yleisesti ottaen sisäistäneen työttömyysturvan vastikkeellisuuden normin. Uusimman Nuorisobarometrin (2017, 58) mukaan kaksi kolmannesta vastaajista pitää sosiaaliturvalla elämistä liian helppona. Toisaalta saman barometrin mukaan entistä harvempi nuori yhtyy näkemykseen, että köyhyys on oma syy ja että elämässä menestyminen on itsestä kiinni.
Nuorten arvot sopivat edelleen hyvin teollisuusyhteiskunnan ideaaliin. Teollisuusyhteiskuntakehitys on tapahtunut käsi kädessä yksilöllistymiskehityksen kanssa, jolloin ihmisen arvoa tai oikeutusta ei saada yhteisön jäsenyydestä.
Yhteisön jäseniä vai homo economicuksia?
Vastakohtana yksilöllistymiskehitykselle voisi olla paluu yhteisöllisyyteen. Nyman oli itse työskennellyt israelilaisessa kommuunikylässä puoli vuotta tehden normityöpäivää. Työ pienessä yhteisössä tuntui Nymanista merkitykselliseltä.
Yhteisö onkin avainsana, joka erottaa tämän päivän yhteiskunnallistuneen työn käsitteen esimerkiksi esiteollisesta työstä. Esiteollisissa yhteisöissä saattoi olla jäseniä, joiden funktiota ei ollut määritelty niin tarkkaan kuin nyky-yhteiskunnassa. Nämä yksilöt saivat oikeutuksensa yhteisön jäsenyydestä, eivät välttämättä siitä, mitä he tekivät ”työkseen”. Yhteisö piti huolta myös niistä, jotka eivät lunastaneet paikkaansa yhteisössä suhteessa tuottavaan työhön.
Teollisen yhteiskunnan työtä tekevä-työtön –dikotomian rikkominen merkitsee antiteesiä taloudellista etua ajavalle homo economicus –ideaalityypille (jollaisia meidän nykyään oletetaan olevan) sekä kuluttajakansalaisuuden ideaalille. Adam Smithin kuuluisaa ajatusta mukaillen on vallalla uskomus, että koko ihmislajilla on taipumus ”käydä kauppaa ja tehdä vaihtoa”. On kyseenalaista, voidaanko tällainen inhimillisen toiminnan rationaliteetti yleistää koskemaan koko väestöä.
Yhtenä esimerkkinä taloudellisesta maksimoinnista poikkeavasta rationaliteetista on Ossi Nyman. Hän kertoo haastattelussaan Röyhkeys-romaaninsa saamasta positiivisesta kritiikistä. Kriitikko oli oivaltanut yhden romaanin pääteemoista eli sen, että kunnianhimottomuus voi olla hyve. ”Sitä se onkin ollut minulle itsestään selvästi jo pitkään”, Nyman kertoo haastattelussa.
Tämä on tärkeä havainto ihmisarvon ja toiminnan rationaliteetin näkökulmasta. Tullaan perimmäiseen kysymykseen, voiko yksilö elää yhteiskunnassa täysarvoista elämää, vaikka hän ei pyri saavuttamaan etua itselle tai jollekulle toiselle. Toisin sanoen hänen toimintansa ei luo taloudellista lisäarvoa. Yleensä kuitenkin ajatellaan, että henkilön pitäisi ”tehdä jotain” eli vaikka työskennellä julkisella sektorilla tai järjestöissä tavara- tai palvelutuotantoa tukevissa tehtävissä (hoiva-, palvelu-, ym. uusintava työ) tai ainakin harrastustoiminnassa.
On paikallaan pohtia myös arvon käsitettä tässä yhteydessä. Nykyään arvo ymmärretään lähes yksinomaan taloudellisena (lisä-)arvona. Maahanmuuttajien ”arvo” on tästä hyvä esimerkki. Maahanmuuttajia käsitellään usein työperäisen maahanmuuton kautta, koska työtä tekevä maahanmuuttaja tuottaa taloudellista lisäarvoa. Humanitaarinen, ihmisarvoon pohjautuva, maahanmuutto on saanut antaa tilaa työperäiselle maahanmuutolle maahanmuutosta käytävässä keskustelussa.
Työ ihmisoikeutena saatetaan myös uuteen valoon tässä yhteydessä. HS:n haastattelussa Nyman pitää ihmisten ”työhön pakottamista” ihmisoikeusloukkauksena. Kansainväliset ammattiliitot ovat pyrkineet pitkään sisällyttämään vaatimuksia työn oikeuksista YK:n alaisiin ohjelmiin. Tavoite on ylevä mutta loogisesti ongelmallinen, koska kaikilla ei ole työtä ja monet on tahdonvastaisesti pakotettu töihin.
Perustulolla puretaan ansio- ja arvostusloukku
Ossi Nyman on tuskaillut itsensä kanssa – aiemmin hän on jopa kokenut huonoa omaatuntoa – täyttääkseen sosiaalisen normin, että työssä on käytävä. Nykyään hän voi vastata itselleen ja muille, että hän kirjoittaa säännöllisesti. Tästä ”työstä” hän saa tavallaan kansalaispalkkaan verrattavaa työmarkkinatukea, joka tarjoaa hänelle minimitoimeentulon.
Nymanin ”ulostulo” onkin oiva lisä tällä hetkellä vellovaan perustulokeskusteluun. Hän kannattaa perustulomallia, jossa kansalaiset saisivat itse päättää, tehdäkö ansiotyötä vai ei. Siteeraan HS:n haastattelua:
”Se on ainoa mahdollisuus turvata ihmisoikeudet kapitalistisessa yhteiskunnassa. Ihan varmasti suurin osa ihmisistä silti tekisi töitä, koska he haluavat sen talon ja auton.”
Työttömyysturva- ja perustulokeskustelussa pitäisi tuoda esiin juuri tällaista erilaisia elämäntyylejä hyväksyvää näkökulmaa puhtaasti taloudellisten ja sosiaalipoliittisten argumenttien rinnalle. Perustulolla ei korjata ainoastaan talous- ja työmarkkinajärjestelmän aiheuttamia ansio- vaan myös arvostusloukkuja.
Ekonomistit voisivat puolestaan varautua tulevaisuuteen, jossa kaikki eivät osallistu tuottavaan toimintaan. Digitalisaation ja robotisaation myötä käsillä on teknologinen murros, joka voi vähentää keskiluokkaisiksi miellettyjä palvelu- ja jopa asiantuntijatöitä. Taloudellisessa mielessä useita länsimaita saattaa odottaa siirtyminen hitaan kasvun kauteen. Ossi Nymania mukaillen nykypäivänä tehdään paljon turhaa työtä ja myydään ”muoviroskaa”. Samalla manuaalisia työpaikkoja korvaavaa robotisaatiota pidetään peikkona.
Tavoitteeksi voitaisiin kuitenkin asettaa uusi normaali, jossa työpaikkoja ei edes tavoitella kaikille. Ansio- ja arvostusloukuista vapaa yhteiskunta saattaa kuulostaa utopialta. Jonkinlainen muutos on kuitenkin käsillä. On olemassa ihmisiä, jotka ovat valmiita elämään vaatimatonta, ekologista elämää ilman omaa taloa ja autoa. He eivät ole valmiita lähtemään mukaan elintasokilpailuun ja loputtomaan kulutushysteriaan. Toisin sanoen kierteeseen, joka lopulta romahduttaa ihmiset ja ekosysteemit, kuten Nyman HS:n haastattelussa huomauttaa.
Lähteet
Arendt, Hannah (1958) The Human Condition. Chicago: University of Chicago Press.
Florida, Richard (2004) The Rise of the Creative Class: And How It’s Transforming Work, Leisure, Community and Everyday Life. Basic Books.
Nuorisobarometri (2017) Katse tulevaisuudessa. Nuorisobarometri 2016. Sami Myllyniemi (toim.) Valtion nuorisoneuvoston julkaisuja 56.
Sell, Anna (2007) Pätkätyöttömyys ja nuorten aikuisten muuttuvat elämäntyylit. Nuorisotutkimus 1/2007, 3-18.
Veblen, Thorstein (1899) The Theory of the Leisure Class. New York: Macmillan.
