”Nuoret kertoivat osan aikuisista suhtautuvan nuoriin kurittomana ja kasvatuksen tarpeessa olevana sukupolvena. Nuoria katsotaan paheksuvasti, kytätään ja vahditaan, etteivät he istu täydessä vaunussa tai invalideille varatuilla paikoilla. Tällaista kohtelua kokevat nuoret sukupuolesta riippumatta, mutta haastattelujen perusteella etenkin tyttöjen on varauduttava kuuntelemaan ulkonäköön liittyviä kommentteja. Osa nuorista korosti, että ”minä itse” on ainoa henkilö, johon he voivat luottaa tällaisissa tilanteissa. Lopputuloksena on nuorten kokemus siitä, että he jäävät yksin selviytymään häirinnästä tai loukkaavista sanoista. Osa hyödyntää sosiaalisia taitojaan, osa taas pyrkii vetäytymään kaikesta vuorovaikutuksesta syventyvällä kännykkäänsä tai musiikin kuunteluun.”

Alustus! Junat, bussit, metrot ja raitiovaunut ovat tärkeitä sosiaalisen vuorovaikutuksen tiloja – eivät pelkästään paikasta toiseen siirtymisen välineitä.

Teini-ikäisille nuorille liikkuminen julkisilla on kaupunkitilan haltuun ottamista ja siihen tutustumista. Arkikokemukset liikennevälineissä kertovat heille myös siitä, millainen julkinen tila on nuorten tilana – miten nuoret otetaan mukaan tai suljetaan ulkopuolelle.

Historiallisesti liikennevälineet ovat olleet erilaisten poliittisten kamppailujen näyttämöitä, esimerkiksi rodullistettujen vähemmistöjen oikeuksiin liittyen (Fleetwood 2004, 36-37). Kuitenkin nuorten näkökulmasta liikennevälineitä on tutkittu vähän (mm. Ocejo & Tonnelat 2014).

Hiljattain tehtyjen kyselytutkimusten tulokset kertovat, että nuorille joukkoliikenteen merkitykset voivat olla ristiriitaisia. Busseilla, raitiovaunuilla ja metroilla matkustaminen on heille mahdollisuus tutustua kaupungin eri osiin ja laajentaa elämänpiiriä, mutta samaan aikaan monet ovat kokeneet niissä pelottavia tilanteita (Kivivuori ym. 2017). Kaikkien turvattomin liikenneväline on suomalaisten nuorten mielestä metro (Tuominen ym. 2017).

Ambivalentit aikuiset

Olemme tutkineet DiMe-tutkimusryhmän kanssa kaupunkia nuorten tilana Helsingissä ja Pietarissa – erityisesti metroa. Molemmissa kaupungeissa metrossa matkustaminen on yleennsä hiljaista matkantekoa ja ikkunasta ulos tuijottelua. Helsingin metron oransseilla penkeillä istutaan useimmiten omissa oloissa. Niin nuoret kuin aikuisetkin selaavat kännyköitään. Varsinkin arkisin ja päiväsaikaan kuulee harvoin edes kevyttä jutustelua kanssamatkustajien kanssa. Erving Goffman (1963) on käyttänyt tästä niukasta vuorovaikutuksesta käsitettä civil inattention, sivilisoitunut toisten huomiotta jättäminen. Se on hänen mukaansa keskeinen suurten kaupunkien sosiaalisuuden piirre.

Nuoret kertoivat metrossa matkustamisesta usein edellä kuvatun kaltaisesti. Yksi haastateltava käytti käsitettä “hiljaisuuden normi” kuvatessaan metrovaunujen sosiaalista järjestystä. Toisaalta tarkemmin asiaa muistellessaan monille tuli mieleen myös sellaisia kohtaamisia metrossa, joissa hiljaisuuden normista oli jollain tavalla poikettu. Osa kertoi hauskoista sattumuksista ja mielenkiintoisista kohtaamisista, toiset taas epämiellyttävistä tapahtumista. Monesti toisena osapuolena näissä tilanteissa oli ollut aikuinen ihminen (Honkatukia & Svynarenko 2017).

Nuorten muistamat tapahtumat kertovat osin samoista ilmiöistä kuin parhaillaan ympäri maailmaa leviävä #metoo kampanja. Erityisesti tyttöjen ja nuorten naisten kehot vaikuttavat olevan kanssamatkustajien arvioinnin tai seksualisoinnin kohteena. Seksuaalinen häirintä oli monille tutkimukseen osallistuneille nuorille naisille tuttu ja arkipäiväinen ilmiö, jota he olivat tottuneet kokemaan jo hyvin nuoresta lähtien. Kertomukset olivat jollain tavalla hätkähdyttäviä, vaikka tätä ilmiötä onkin dokumentoitu ja analysoitu laajasti nuorisotutkimuksen piirissä (mm. Aaltonen 2017). 16-vuotias Lotta kertoo omista kokemuksistaan seuraavasti:

Mun mielest se on tosi ahdistavaa ku joku tulee puhuu. Koska yleensä ne on just jotain keski-ikäsii miehii, jotka ettii seuraa itelleen. Ja sit ku ne tulee just silleen iskemään ja ku ei mua kiinnosta yhtään. Sit mä yleensä pakenen siit tilanteest just pois. […] Yleensä ne on ahdistavii ne kokemukset. Mä tykkään just sen takii kuunnella musiikkia ja näprää sitä puhelinta. (Lotta, 16 v.)

Kuten Lotta edellä toteaa, musiikin kuuntelu omista kuulokkeista tai kännykän intensiivinen selaaminen voivat olla nuorille paitsi viihdyttävää ajankulua, myös tapa suojautua ei-toivotulta huomiolta.

Osa nuorista puhui aikuisten vähäisestä arvostuksesta nuoria kohtaan. He kertoivat osan aikuisista suhtautuvan nuoriin kurittomana ja kasvatuksen tarpeessa olevana sukupolvena. Nuoria katsotaan paheksuvasti, kytätään ja vahditaan, etteivät he istu täydessä vaunussa tai invalideille varatuilla paikoilla. Tällaista kohtelua kokevat kaikki nuoret, mutta haastattelujen perusteella etenkin tyttöjen on varauduttava kuuntelemaan ulkonäköön liittyviä kommentteja. Seuraavassa 17-vuotias Saara kertoo tästä:

Mut siis sit mä oon myös huomannu sen sillain, et vanhemmilla ihmisillä on oikeus puuttuu kaikkiin nuorten asioihin julkisis. Mä oon kuullu niin paljon tarinoit siitä, et pitää laittaa housut päälle, jos on shortsit, et vanhemmat ihmiset sanoo just sillain. Mul oli kerran semmonen mummo, joka rupes niinku kattomaan hirveen niinku herttasesti, ja rupes hymyilee sillain niinku, hymyilin takas. Ja sit se oli sillain, et sul on kyllä niinku ihan hirveen rumat kulmakarvat, että mites sä oot tommoset maalannu.” (Saara, 17 v.)

Saarasta “herttaisesti hymyilevän mummon” kommentit olivat tuntuneet loukkaavilta, sillä hänelle oli ollut tärkeää sekä tässä tilanteessa että ylipäätään käyttäytyä hyvin ja olla ystävällinen vanhempia ihmisiä kohtaan.

Myös rasismista keskusteltiin esimerkkinä epämiellyttävistä ja joskus pelottavista tilanteista. Osa oli joutunut itse rasistisen huutelun kohteeksi, mutta useammin kerrottiin kuitenkin nähdyistä tilanteista tilanteista, joissa rasismi oli kohdistunut toisiin nuoriin tai lapsiin.

“Hiljaisuuden normi” määrittää myös näitä. tilanteita. Nuorten mukaan on tavallista, ettei kukaan ulkopuolinen puutu vaikeisiin tai epämiellyttäviin tilanteeseen, vaan häirityksi joutunut jää usein yksin. 17-vuotias Tytti muistelee seuraavassa tilannetta, johon kukaan ei puuttunut.

Esimerkiks kerran joku vaan laitto sen käden mun jalalle ja rupes niinku liikuttaa sitä ja siis niinku, mä niinkun oikeesti vaan suunnilleen löin sitä käteen ja vaan lähin pois. Ja sit ku ihmiset, vaik ne näkee et jotain tollast tapahtuu, ne ei tee mitään, ne ei tuu sanoo sille ihmiselle mitään. (Tytti, 17 v.)

Tytin tavoin osa nuorista korosti, että ”minä itse” on ainoa henkilö, johon he voivat luottaa tällaisissa tilanteissa. Osa puhui itsekin puuttumisen vaikeudesta tilanteissa, jotka olivat olleet yllättäviä ja joskus pelottaviakin. Lopputuloksena on nuorten kokemus siitä, että he jäävät yksin selviytymään häirinnästä tai loukkaavista sanoista. Osa hyödyntää sosiaalisia taitojaan, osa taas pyrkii vetäytymään kaikesta vuorovaikutuksesta syventyvällä kännykkäänsä tai musiikin kuunteluun.

Maailmaa voidaan muuttaa myös pienin teon

Me too -kampanja on osoittanut, että vaiettuja kokemuksia esiin nostamalla syrjintää voidaan vastustaa kollektiivisesti. Tietoisuus syrjivien käytäntöjen yleisyydestä auttaa kyseenalaistamaan niitä, kun monet huomaavat jakavansa samanlaisia kokemuksia.

Kampanjaan liittyvä häirintään syyllistyneiden paljastaminen ja paheksuminen on saanut paikoitellen jo jonkinlaisen ajojahdin piirteitä. Rikoksiin syyllistyneiden pitää toki ottaa ja kantaa vastuu teoistaan. Kuitenkin väärintekijöiden leimaaminen pahoiksi yksilöiksi ei ole kaikkein rakentavin tapa ratkaista häirinnän kaltaisia sosiaalisia ongelmia.

Pitkällä tähtäimellä kestävämpää on pyrkiä muuttamaan kulttuurisia käytäntöjä. Tämä voi tarkoittaa pieniäkin tekoja, arkista toisin tekemistä. Tutkimukseemme osallistuneet nuoret ajattelivat, että metrossa pitäisi olla enemmän luotettavia aikuisia, jotka voisivat ja uskaltaisivat auttaa heitä hankalissa tilanteissa.

Tämä viesti on otettu vakavasti Tampereella käynnistyneessä ja Ihmisoikeusliiton koordinoimassa Stop! Päätepysäkki syrjinnälle -kampanjassa, jonka tavoitteena on lisätä myönteistä yhteisöllisyyttä liikennevälineissä. Tämä jo Helsingissä aiemmin tänä vuonna järjestetty kampanja neuvoo, miten voi puuttua syrjintään joutumatta itse vaaraan. Esimerkiksi voi mennä istumaan syrjintää kokeneen nuoren (tai aikuisen) viereen ja sanoa hänelle jotakin ystävällistä. Tällaiset arjen pienet mutta inhimilliset teot ovat tärkeitä yhteisöllisiä eleitä. Ne osoittavat nuorille, että myös he ovat yhtä arvokkaita kaupunkilaisia kuin muutkin.

Lähteet:

Aaltonen Sanna (2017) Grin and Bear It! Downplaying Sexual Harassment as Part of Nordic Girlhood. Teoksessa B. Formark, H. Mulari & M. Voipio (eds) Nordic Girlhoods. Palgrave Macmillan, Cham, 83-102.

Fleetwood, Nicole (2004) “Busing It” in the City. Black Youth, Performance, and Public Transit. The Drama Review 48, 2 (T182).

Goffman, Erving (1963) Behaviour in Public Places: Notes on the Social Organisation of Gatherings. New York: Free Press of Glencoe.

Honkatukia & Svynarenko (2017) Urban Encounters with Strangers – Young People’s Experiences of Adult Social Control in the Helsinki Metro. Julkaisematon käsikirjoitus.

Kivivuori, Janne, Salmi, Venla, Aaltonen, Mikko & Elonheimo, Henrik (2014) Kansainvälisen nuorisorikollisuuskyselyn (ISRD-3) mittaukset Suomessa 2013. Oikeuspoliittinen Tutkimuslaitos. Verkkokatsauksia 35/2014.

Ocejo, Richard E. & Tonnelat, Stéphanie (2014) Subway diaries: How people experience and practice riding the train. Ethnography 15(4), 493-515.

Tuominen, Martti, Joronen, Tuula & Laihinen, Eija (2014) “Sanoi että näytän aivan ***** ja alkoi solvaamaan”. Maahanmuuttajataustaisten nuorten turvattomuuskokemukset Helsingissä. Helsingin kaupungin tietokeskus. Tutkimuksia 2014:3.