Alustus! Varakkaiden yhdysvaltalaisten harjoittama hyväntekeväisyys on rantautunut uudella tavalla Suomeen. Enenevästi hyvää tekevät valtapositionsa mahdollistamana miehet, ja hyvän tekemisestä on tehty jopa reality-sarjoja televisoon. (Nikunen K. 2016). Säätiöt ja startup-yritykset eli yksityisesti rahoitetut toimijat näyttävät tekevän paljon hyvää ja hyödyllistä yhteiskunnallista työtä. Tästä toiminnasta niitä ei voi arvostella. Kuitenkin esimerkiksi Vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja Paavo Arhinmäki (2014) on ilmaissut huolensa siitä, että jos auttaminen perustuu yhä enemmän hyväntekeväisyydelle eikä verovaroille, hyväntekeväisyys ajaa alas hyvinvointivaltiota.
Sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseen tähtäävässä säätiötoiminnassa on verorahoitusta suurempi vaara siihen, että rikkaat valitsevat, ketä autetaan ja miten. Todennäköisimmin valituiksi tulevat hyväntekijälle läheiset tai tulevaisuuden tuottavuuspotentiaalia osoittavat ryhmät, eivät esimerkiksi huonokuntoisimmat vanhukset. Anna-Stina Nykänen (2017) kertoi itsekin hyväntekeväisyyttä harrastaneen miljonääri Niklas Herlinin sanoneen, että ”esimerkiksi kehitysvammaisia pitää tukea verovaroin, jotteivät nämä joudu rikkaiden oikkujen armoille eivätkä rikkaat saa enempää valtaa”. Saman on todennut saksalainen laivanvarustajamiljonääri Peter Krämer, joka pelkää, että ”avunantajat ottavat valtion roolin”.
Harva vastustaa nuorten syrjäytymisen ehkäisyä. Eräs nuorten hyvinvoinnin puolesta toimiva säätiö on sarjayrittäjien ja kasvuyritysrahoittajien perustama Me-säätiö. Säätiö keskittyy parantamaan nuorten (ja sen rinnalla ympäristön) tulevaisuutta:
Tavoitteenamme on vähentää lasten, nuorten ja perheiden syrjäytymistä ja eriarvoistumista Suomessa. Jokaisella lapsella ja nuorella pitäisi olla perhetaustasta riippumatta tasavertaiset mahdollisuudet turvalliseen kasvuun ja kehitykseen sekä hyvään elämään. Säätiömme pääasiallinen tarkoitus on tukea tämänkaltaisia yhdenvertaisuutta edistäviä hankkeita. Tämän lisäksi tuemme ympäristönsuojelua Suomessa. (Me-säätiö 2017).
Me-säätiön rahoittajat kutsuvat itse yhteistyökumppaneita toteuttamaan tavoitteitaan tuottavasta, innovatiivisesta ja mitattavasta kehittämistoiminnasta. Määrittelyvalta investointien arvoisesta toiminnasta on siis näillä yksityisillä rahoittajilla. Periaate, jonka mukaan säätiön ihanteellinen rahoituskohde on toimintaa, joka jää pysyväksi ja jonkun muun tahon rahoittamaksi rahoituskauden jälkeen, vaikuttaa lupaavalta. Emme tiedä, onko näin jo toimittu käytännössä.
Yhtenä toimintamuotonaan Me-säätiö kehittää Syrjässä-mittaria, joka pyrkii tarjoamaan jatkuvasti päivittyvää tietoa siitä, kuinka moni suomalainen nuori on jäänyt ”yhteiskunnan normaalina pidettyjen käytäntöjen ja toiminnan ulkopuolelle” (Pyykkönen n.a). Tällä hetkellä luku on 69 000. Luvulla ja mittarin julkistuksella on saatu varsin odotetusti paljon julkisuutta (esim. Sandell 2017, Teittinen 2017).
Me-säätiön aikaansaamassa ja ylläpitämässä julkisessa keskustelussa ollaan erityisen huolissaan miehistä ja pojista. Tytöt luultavasti oletetaan pärjääjiksi – esimerkiksi se, että tytöt saavat enemmän korvauksia mielenterveyslääkkeistä, kertoo säätiön mukaan pikemminkin hoitoon hakeutumattomien poikien kuin tyttöjen tilanteesta. Tilastojen mukaan poikien tai nuorten miesten tilanne onkin vaikeampi, mutta ero ei ole suuren suuri. Lisäksi talouden lähdettyä hienoiseen nousuun miesten työttömyysaste on ensimmäisenä lähtenyt laskuun. Toivottavasti Me-säätiö ei kuitenkaan keskitä positiivisia tukitoimia vain pojille, vaan myös tyttöjen ongelmiin ja syrjäytymiseen puututaan. Olisi ongelmallista, jos mahdollisesti lisääntymässä oleva yksityinen ja valikoiva auttaminen keskittyisi lähinnä poikiin.
Me-säätiön lähestymistavassa positiivista on se, ettei keskitytä vain nuoren aktivointiin työn haussa ajatuksella ”työ ensin” (work first), vaan ymmärretään myös tuen ja taitojen kehittämisen tarpeellisuus. Työ ensin -ajattelu on ollut keskeinen periaate monissa syrjäytymisen ehkäisemiseen tähtäävissä ohjelmissa Iso-Britanniassa (Lindsay et al. 2007). Se on vahvasti esillä Suomessakin: minkä tahansa työn vastaanottaminen on parempi kuin olla työttömänä, ja mahdollisimman nopea polku koulutuksen kautta työelämään on ensisijainen lääke sekä kansakunnan että yksilön hyvinvointiin. Me-säätiön lähestymistavassa painottuu sen sijaan inhimillisen pääoman kehittäminen. Toki tämäkin tapa tarttua ongelmaan on yksilökeskeinen, eli tarkoituksena on puuttua nuorten työllistymiskykyisyyteen eikä yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin, mutta tuki on parempi keino kuin pelkät työnhakuohjeet ja pelotteet.
Syrjäytyminen alati (muita) uhkaavana riskinä
Syrjäytyminen on laajentunut lähes koko väestöä koskevaksi riskiksi, ja riskitekijöiden mahdollisimman varhainen tunnistaminen on tullut yhteiskuntapolitiikan lähtökohdaksi vuosituhannen vaihteen jälkeen. Kuitenkin syrjäytymisen uhan poliittisen iskutehon ja syrjäytymisen tarkan analyysin välillä on ristiriita. (Sandberg 2015.) Nuorten tapauksessa toistellaan varhaisen puuttumisen mantraa. Paitsi syrjäytymisriskit, myös huolipuhe seuraavat ihmistä jo nuorena.
Nuoret itse eivät kuitenkaan koe, että juuri heitä koskee uhka. Vuoden 2010 Nuorisobarometrin mukaan nuorten huoli oman ikäluokan syrjäytymisestä on suurta, vaikka juuri kukaan ei kanna huolta omasta syrjäytymisestään (Myllyniemi 2010, 82). Sama linja jatkuu: tuoreessa tulevaisuuden tutkimuskeskuksen Nuorten tulevaisuuskuvat 2067 -tutkimuksessa selvitettiin, että suomalaiset nuoret näkevät oman tulevaisuutensa valoisana, mutta Suomen tulevaisuuden synkkänä. He itse voivat aina tehdä töitä unelmiensa eteen ja luoda työpaikan itselleen. (Rautavuori 2017.) Toivottu proaktiivinen yrittäjyysasenne näyttää olevan omaksuttu (ks. Ikonen 2017).
Voiko syrjäytyminen olla sanana niin leimaava, ettei sen haluta ajatella uhkaavan itseä? Syrjäytymisleiman on kansainvälisessä tutkimuksessa todettu olevan haitallinen. Aktivointia tai tukea tarvitsevaa nuorta saatetaan kohdella yhteiskunnassa kansalaisuudeltaan ja oikeuksiltaan vajaana subjektina (Kelly 2006, Foster & Spencer 2011, McLeod 2012). Tarkoittamattomana seurauksena voi olla, että keskustelu nostaa pikemmin yleistä huolestuneisuutta ja epämääräistä tulevaisuuden pelkoa sen sijaan, että se saisi tukea tarvitsevat nuoret hakemaan sitä.
Jako kahteen? –projektissa haastattelimme 40 erilaisissa työelämä- ja koulutustilanteissa olevaa 18–30-vuotiasta nuorta aikuista. Aineisto kertoo samaa kuin moni muu nuoria tai nuoria aikuisia tarkastellut tutkimus: yksilö ei välttämättä koe itseään syrjäytyneeksi, vaikka mittarit sellaista kertoisivatkin. Kyse on myös siitä, ettei haastatteluihin useinkaan saada nuoria, joilla menee kaikista huonoimmin. Haastateltaviemme joukossa oli kuitenkin heitä, jotka olivat työelämän ja koulutuksen ulkopuolella, tosin tukitoimien piirissä, kuten työpajoissa.
Syrjäytyminen ei myöskään ole absoluuttinen, muuttumaton tila. Lisäksi nuoret määrittävät syrjäytymisen kapeasti: syrjäytyminen on heille sitä, että eteenpäin pääseminen on lähes mahdotonta erakoitumisen, mielenterveysongelmien tai huumeiden käytön takia. Samoin haastatteluaineistomme osoittaa, että pahoinvointia ja kamppailua riittämättömyyden tunteen ja jaksamisen kanssa voi olla myös niillä nuorilla, jotka ovat työssä tai koulutuksessa.
Mittarit, kokemukset ja julkisuus
Ehkä syrjäytymisen mittareita tarvitaan juuri siksi, että omaa tilannettaan ei pysty arvioimaan objektiivisesti. Tässä tullaan mittarien sisällön tärkeyteen: massan ja määrän voima voi helposti jyrätä kokemuksen alleen ja ohjata toimintaa liikaa. Mittareilla voidaan hallita ihmisiä. Siksi on avattava sitä, mitä mittarit mittaavat ja millä perusteilla ne on koostettu. Ei pidä uskoa mittareita, joista ei tiedä, mitä oikeastaan on mitattu. Debatti voi kehittää mittareita, jotta mittarit voivat paremmin kehittää esimerkiksi nuorten oloja.
Koulutus ja työllistyminen määrittelevät keskustelua syrjäytymisestä (Sosiaalivakuutus 2017). Sekä syy että seuraus on se, että mittarit tarttuvat juuri koulutukseen ja työelämään syrjäytymisen ja menestyksen määrittäjänä. NEET-nuori (Not in Employment, Education or Training) on automaattisesti syrjässä.
Me-säätiön kehittelemä mittari on sikäli tervetullut yritys vähentää syrjäytymistä, että siinä syrjäytymisen riskitekjöinä nähdään myös mielenterveyden ja harrastuksiin osallistumisen kysymykset.
Toistaiseksi mittari ei pysty mittaamaan harrastamista ja aikoo tulevaisuudessakin tarjota tietoa vain harrastuspaikkojen alueellisesta jakautumisesta. Voi olettaa, että laskentaan mukaan otettavat harrastuspaikat eivät kata läheskään kaikkea nuorten harrastustoimintaa.
Lisäksi mielenterveyttä arvioidaan mielenterveyslääkkeiden korvausten perusteella. Kuitenkin paljon henkistä pahoinvointia jää lääkekorvauksista piiloon. Me-säätiön mittariston tekijä toteavat itsekin, että ”[v]astaavasti tieto lääkekorvausten määrästä ei kerro mielenterveysongelman parantumisesta tai huonontumisesta, vaan on kurkistus ilmiön sisään.” Lisäksi he ovat, kuten todettua, huolissaan erityisesti hoitoon hakeutumattomista pojista eivätkä poikiin nähden lähes kaksinkertaisia lääkekorvauksia saavista nuorista naisista.
Syrjässä-työkalun tekijät tuntevat työkalunsa rajoitteet, mutta samalla pohdinta osoittaa syrjäytymisen mittaamisen todellisen hankaluuden. Nähdäksemme nuoria kuunteleva ja siten pienempiä joukkoja kerrallaan lähestyvä tutkimus on välttämätöntä määrää mittaavan rekisteritutkimuksen ohella. Poliittisia päätöksiä tulisi tehdä molempien perusteella.
Media tuntuu heränneen syrjäytymiseen Me-säätiön myötä. Emme tosin väitä, etteikö syrjäytymisestä ole ennenkin kirjoitettu ja puhuttu suomalaisessa mediajulkisuudessa. Aiheelle on sosiaalinen tilaus: nuorten tilanteen kauhistelu kiinnostaa vuosikymmenestä toiseen. Kuitenkin vaikuttaa, että sosiaaliset ongelmat tarvitsevat julkisuudesta tutun puolestapuhujan.
Onko suuret rahat luonut julkisuuden henkilö median näkökulmasta uskottavampi asiantuntija kuin vaikkapa sosiaalipolitiikan professori? Tekeekö akateemisille asiantuntijoille tyypillinen varovaisuus tulkinnoissa ja analyyseissä viestistä julkisuudelle epäkiinnostavan? Myös Me-säätiön julkisuudessa etulinjassa ovat talousjulkisuudesta tutut henkilöt, Supercell- ja Sumea-peliyrityksistä tutut Ilkka Paananen ja Mikko Kodisoja, kun taas säätiön toimitusjohtaja Ulla Nord ja analyytikko Jussi Pyykkönen keskittyvät asiantuntija- ja tutkimuspuoleen.
Viime vuosina uusi trendi on ollut esimerkiksi Slush-tapahtumasta tuttu tapa ilmaista tyytymättömyys hyvinvointijärjestelmän ja erityisesti naisvaltaisten alojen toimintaan kertomalla ensin, että ”koulutus/terveydenhuolto/sosiaalityö on ’rikki’”. Tähän sitten tarjotaan avuksi innovaatioita, teknologiaa ja startup-yrittäjien tuotteita (Sorjanen & Nikunen M. 2015). Tähtäimessä lienee julkisen sektorin avaaminen kilpailulle ja erilaisten tuotteiden markkinoinnille. Tietoteknisistä applikaatioista toki voi myös olla hyötyä. Palaamme kuitenkin alussa esittämäämme huoleen: ollaanko ”kehittämässä” eriarvoista yhteiskuntaa, jos hyvinvointivaltion vahvistamisen sijaan kansalaisten sosiaaliturvasta huolehtisivat yksityisten rahoittamat ja hallitsevat, valikoiden auttavat säätiöt ja yritykset?
Toki myös perinteiset tutkimuksen rahoittajat, kuten Koneen säätiö ja Kordelinin säätiö, ovat varakkaiden yksilöiden/sukujen perustamia ja ohjaavat rahoja rahaston perustajan tai perustajien tärkeiksi katsomille tutkimusaloille. Merkittävä osa tutkijoista saa toimeentulonsa säätiöiden apurahoista. Tämän rahoitusmuodon vaikutuksia on pohdittu lähinnä apurahatutkijioden aseman – kuten sosiaaliturvan ja terveydenhuollon – kannalta. Lisäksi sen on sanottu tarjoavan mahdollisuuden tehdä tutkimusta, jolle Suomen poliittinen eliitti ei ole vastaanottavainen (Herlin & Korhonen 2016). Toki sanojina olivat Koneen säätiön edustajat.
Lähteet
Arhinmäki, Paavo (2014) Hyväntekeväisyysyhteiskunta ei ole hyvinvointivaltio. Ilkka 23.12.2014.
Foster, Karen Rebecca & Spencer, Dale (2011) At Risk of What? Possibilities over Probabilities in the Study of Young Lives. Journal of Youth Studies 14 (1): 125–143.
Herlin, Ilona & Korhonen, Kalle (2016) Säätiö katsoo päiväntiedepolitiikan yli. Tieteessä tapahtuu 34:2, 1-2.
Hänninen, Kari (2015) Miljardööri tuomitsee Gatesien ja Zuckerbergien säätiöt: lahjoitusdiktatuuria. Kauppalehti 3.12.2015.
Ikonen, Hanna-Mari (2017) Kompastelua ja ketteryyttä: nuori aikuinen omaksuu yrittäjyyden henkensä kaupalla. Blogikirjoitus Jako kahteen? -projektin sivustolla 8.2.2017.
Kelly, Peter (2006) The Entrepreneurial Self and “Youth-at-Risk”: Exploring the Horizons of Identity in the Twenty-First Century. Journal of Youth Studies 9 (1): 17–32.
Lindsay, Colin, McQuaid, Ronald W. & Dutton, Matthew (2007). New approaches to employability in the UK: Combining ‘human capital development’ and ‘work first’ strategies? Journal of Social Policy 36: 539–560.
McLeod, Julie (2012) Vulnerability and the neo-liberal youth citizen: a view from Australia. Comparative Education 48 (1): 11–26.
Myllyniemi, Sami (2010) Kyselyn toteutus ja taustamuuttujat. Teoksessa Sami Myllyniemi (toim.) Puolustuskannalla. Nuorisobarometri 2010. Nuorisotutkimusverkoston/Nuorisotutkimusseuran julkaisuja 107. Nuorisoasiain neuvottelukunnan julkaisuja 43.
Nikunen, Kaarina (2016) Doing good reality, masculine care, and affective capitalism. Ephemera. Theory and Politics in Organization 16 (4): 163–184.
Nykänen, Anna-Stina (2017) Nykymeno Suomessa ei miellyttäisi Martti Lutheria – kyytiä saisivat rahan tekeminen vanhustenhoidolla, vaikenevat papit ja työnarkomaanit. Helsingin Sanomat 29.10.2017.
Pyykkönen, Jussi (n.a) Syrjässä 69 000 nuorta. Blogikirjoitus Me-säätiön sivustolla 13.11.2017.
Rautavuori, Laura (2017) Suomen nuoret ovat pessimistisiä maamme tulevaisuudesta, vaikka omaan tulevaisuuteensa he uskovat – ”Pelottaa, että meno jatkuu samana”. Yle 20.11.2017.
Sandberg, Otso (2015) Hallittu syrjäytyminen – Miten syrjäytymisestä muodostui lähes jokaiseen meistä ulottuva riski? Acta Universitatis Tamperensis 2011, Tampere University Press, Tampere.
Sandell, Markku (2017) Syrjäytymisen estämiseen uusi keino – avoin data näyttää, missä kunnissa koulut keskeytetään. Yle 24.19.2017.
Sorjanen, Tuija & Nikunen, Minna (2015) Slushissa puhuttiin maailman pelastamisesta, muttei rahasta tai työstä. Blogikirjoitus Jako kahteen? -projektin sivustolla 13.11.2015.
Sosiaalivakuutus (2017) Syrjäytyminen väistää määritelmiä. Nuorten syrjäytymisen määrittelyyn, mittaamiseen ja syihin ei löydy yksiselitteisiä vastauksia. Uutinen sosiaalivakuutus.fi-sivustolla 31.5.2017.
Teittinen, Paavo (2017). Suomessa on jo lähes 70 000 syrjäytynyttä nuorta, etenkin poikien asema on heikentynyt – Professori kertoo viisi konkreettista keinoa syrjäytymisen ehkäisyyn. Helsingin Sanomat 24.10.2017.
