Alustus! Minkälainen on Suomen kesä vuonna 2050?
Tiina Laitila Kälvemarkin romaanissa Seitsemäs kevät (2017) odotetaan kesää lähitulevaisuuden Pohjolaan. Kuvitelmassa ilmastonmuutoksen vaikutuksesta kesä jää välistä: keväät vaihtuvat suoraan syksyksi.
Seitsemäs kevät nosti ilmastonmuutoksen näkyvästi Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen palstoille. Kulttuuritoimittaja Jukka Petäjän kirjoittamassa katsauksessa (8.10.2017) väitetään ilmastonmuutoksen uineen hitaasti kaunokirjallisuuteen, suurempia trendejä synnyttämättä.
Erilaiseen tulokseen päätyy laskuissaan Long Playn päätoimittaja Hanna Nikkanen, joka listasi uutta kotimaista kaunokirjallisuutta ilmastonmuutoksesta. Siinä missä Petäjä luonnehtii Seitsemättä kevättä avaukseksi, Nikkanen tunnustaa ( Long Play 27.9.2017) jättäneensä teoksen kesken. Hän sanoo jo kahlanneensa loppuun aivan liian monta teosta, joissa toistuvat samat ilmastokliseet.
Nikkasen uupumusta on helppo ymmärtää. Pienen pienen kielialueen kirjallisuudessa maailmalta poimitut trendit kiertävät nopeasti tekijältä toiselle. Olen itsekin lukenut osani suomalaisesta ilmastokirjallisuudesta – enkä ole edes ehtinyt aloittaa Kälvemarkia.
Ennen vuosituhannenvaihdetta kotimainen dystopia oli marginaalinen laji. Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa Synkistyvät tulevaisuudenkuvat. Dystooppinen fiktio nykykirjallisuudessa laskimme vuoden 2010 jälkeen ilmestyneen yli 70 teosta, joista merkittävä osa perustuu ekologisille kauhukuville.
Cli-fi !lmastofiktion aalto
Viime vuosina ilmastonmuutoksen kuvauksista on kasvanut oma dystopian alalaji eli ilmastofiktio (climate fiction, cli-fi). Termin lanseerasi kirjalliseen keskusteluun ympäristöaktivisti ja kirjailija Dan Bloom, jonka blogista se levisi viraalisesti vuonna 2007.
Ilmastofiktio on ekologisen dystopian laji, osa tulevaisuteen kurottavista varoittavista kertomuksista, joka viriävät nykyisyyden todellisista ekologisista uhista ja kehityssuunnista, jotka voivat edustaa niin yhteiskunnallisia, tieteellisiä, taloudellisia tai uskonnollisia ilmiöitä. Ilmastofiktion lajihistoriaa voidaan jäljittää aina Jules Vernen romaaniin The Purchase of the North Pole (1889). Merkittävä käänne sen kehityksessä olivat vuoden 1999 Yhdysvaltain presidentinvaalit, joissa Al Gore nosti ilmastonmuutoksen keskeiseksi maailmanpoliittiseksi kysymykseksi. Kun ilmastopoliittiset vaatimukset alkoivat voimistua ja ilmastotieteellinen ymmärrys levitä ja syventyä, alkoi ilmestyä yhä enemmän myös kaunokirjallisuutta, jossa globaali ympäristökatastrofi tuhoaa maailman.
Voimme vain arvailla, miten ilmastofiktion suosioon vaikuttaa Yhdysvaltojen vetäytyminen Pariisin ilmastosopimuksesta. Pelkästään Donald Trumpin valinta presidentiksi on nähty yhtenä selityksenä sille, että vaalien jälkeen USA:n bestsellereiksi nousi yllättäen sellaisia dystopia-klassikoita kuin George Orwellin Vuonna 1984 (1948) ja Margaret Atwoodin Orjattaresi (1985).
Ekologiset dystopiat vaikuttavat vastavoimalta postmoderneille muodeille, jotka korostivat fiktiivisen maailman keinotekoisuutta. Ilmastokatastrofeja on kuvattu ennen kaikkea tieteiskirjallisuudessa, jolle tyypillistä on tieteellinen uskottavuus ja ajanmukaisuus. Monet ekodystopiat päättyvät kirjailijan jälkisanoihin, jotka sitovat kertomuksen rautalangalla todellisuuteen. Näin tekijä varmistaa, että lukija tulkitsee teosta vakuuttuen ekologisten uhkien todellisuudesta. Esimerkiksi suomalaisen ilmastofiktion klassikko Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005) päättyy jälkisanoihin, joissa pohditaan paitsi tieteellisen ja kuvitteellisen aineksen suhteita myös ilmastopolitiikkaamme. Ilmastokirjallisuuteen kuuluukin usein voimakas didaktinen sävy, pyrkimys vaikuttaa lukijaansa katastrofin välttämiseksi.
Sarasvatin hiekkaa, jossa maailman yli pyyhkäisee jättimäinen megatsunami, on samalla esimerkki siitä, kuinka tieteellisen tutkimuksen lisäksi yritämme ymmärtää uusia ilmiöitä vanhojen tarinamallien kautta. Juuri vedenpaisumusmyytistä onkin tullut hallitseva kirjallinen keino ilmastonmuutoksen kuvaamiseen. Tieteellisesti se kytkeytyy ennustettuun merenpinnan nousuun, mutta siihen liittyvät myös tuhon laajuus, kauhu ja ajatus aikojen lopusta. Lisäksi myytti tarjoaa ankaran moraalisen opetuksen: ihmiskunta tuhoutuu oman ylpeytensä ja itsekkyytensä tähden.
Ilmastofiktion monimuotoinen teollisuus
Ajatellen ilmastokirjallisuuden opettavaista luonnetta, ei ole yllättävää, että kirjallisuuden uusin vihreä aalto alkoi lastenkirjallisuudesta. Globaalin mittakaavan sovittaminen lasten maailmaan on kuitenkin haaste: ennen lapsisankarit pelastivat pieniä ja paikallisia luonnonalueita aikuisten kaavoituksilta, nyt heidän hartioilleen pitäisi vyöryttää koko koko maapallo. Tehtävä ei ole helppo. Lapsilukijaa ei voi säikytellä äidin, isin, mummin ja naapurin sedän nielevällä hirmuaallolla. Yhtä vaikeaa on esittää ekologisia utopioita, jotka ottavat huomioon monimutkaisia sosiaalisia, poliittisia ja taloudellisia tekijöitä.
Siinä missä pienille lapsille löytyy lähinnä varoittavia ja opettavaisia tarinoita jääkarhujen katoamisesta, nuortenkirjallisuudessa pahin on jo tapahtunut. Suzanne Collinsin kansainvälistä menestysteosta Hunger Games (2008) jäljitellen ilmastokuvaukset sijoittuvat suurten luonnonmullistusten jälkeiseen maailmaan. Ne eivät kerro, miten parempi maailma rakennetaan, vaan varoittavat, ettei maailmaa pitäisi pilata enempää. Tutkijat ovatkin pohtineet, synkistyykö nuorten maailma ekologisen viestin varjolla jo liikaa vai onko kyseessä enemmän eskapismin muoto, jossa kuvitelmat tuhoutuvista yhteiskunnista tuovat helpotusta paineiden kyllästämään arkeen.
Ilmastofiktio on sekoitus mielikuvitusta, myyttejä ja tiedettä mutta usein myös outo yhdistelmä politiikkaa, kasvatusta ja eskapismia. Siitä on kasvanut kokonainen kulttuurituotannon haara: elokuvia, sarjakuvia, teatteria, pelejä. Alan myyntitilastot todistavat vihreän olevan myös setelien väri. Jo ennen ilmastofiktion suursuosiota tutkijat huomauttivat, että esimerkiksi lapsille suunnatusta ympäristökirjallisuudesta ja kulutuskriittisistä oppaista on syntynyt huomattavat markkinat, jonka ostajat ovat aikuisia. Elokuvan saralla viimeistään kassamagneetti Day After Tomorrow (2004) teki ympäristöongelmista muodin – viimeisin Hollywoodin ilmastopainajainen lienee Geostorm (2017).
Ehkä ilmastoon liittyvät tutkimuskysymykset tarjoavat myös monille humanisteille varmemman otteen kiristyviin rahahanoihin ja imartelevan moraalisen värin, jonka sävyissä voi poseerata sosiaalisen median digitaalisilla jalustoilla. Tutkijatkin ovat siirtymässä värikkäiden mielenkuvien markkinointiin kerjätessään apurahoja.
Ilmastokirjallisuus palvelee siis monenlaisia poliittisia, valistavia, viihdyttäviä, ja taloudellisia tarpeita. Valitettavasti ei ole vielä tutkimusta siitä, miten herättelevästi tai turruttavasti arkipäiväistyneet kertomukset maailmanlopusta vaikuttavat ekologisiin arvoihin ja valintoihin. Synkkenevät pilvet ovat kuitenkin tällä hetkellä niin merkittävä osa länsimaisen kulttuurituotannon maisemaa, ettei niiltä enää voi välttyä monikaan, varsinkaan nuoret sukupolvet, joiden todellisuudeksi monet tämän päivän kuvitelmat voivat muuttua.
Uusien medioiden rinnalla kirjallisuus on yhä säilynyt yhtenä tärkeimpänä inhimillisen itseymmärryksen muotona, jonka kautta pohdimme ihmisen, luonnon ja teknologian monimutkaisia suhteita, tulevaisuuttamme. Se, miten ilmastonmuutoksesta näissä kuvitteellisissa tarinoissa kerrotaan, rakentaa käsitystämme muutoksesta, jonka vaikutus läpäisee elämämme kaikki alat. Tämä puolestaan vaikuttaa siihen, minkälainen kesä on Suomessa 2050.
Tehtävä: Syötä verkkokauppa Amazonin hakutoimintoon sana ’climate fiction’. Paina muistiisi löytyneiden tuotteiden määrä. Mitä ajatuksia haun tulos sinussa herättää?
