Lähes kaikkea perustellaan nykyisin taloudellisin argumentein. Oli kyse sitten kirjastoista, lapsille lukemisesta tai mielenterveysongelmien hoidosta, perustellaan toimenpiteitä niiden vaikutuksilla bruttokansantuotteeseen. Samaan aikaan keskustelu taloudesta on jäänyt yhä harvempien käsiin. Taloustieteilijät puhuvat kieltä, jota harva ymmärtää. Taloustieteilijät asettavat reunaehdot julkiselle keskustelulle, kun uusklassinen näkökulma dominoi keskustelua ja talouspoliittista päätöksentekoa. (Earle et al. 2017, 8-9)

Tämä on kolmen brittiopiskelijan, Joe Earlen, Cahal Moranin ja Zach Ward-Perkinsin kirjoittaman kirjan The Econocracy – On the Perils of Leaving Economics to the Experts (2017) argumentti.

Opiskelijat päättivät perustaa kampanjan taloustieteen opetuksen reformoimiseksi ja kirjoittaa kirjan huomatessaan, ettei heidän taloustieteellinen koulutuksensa antanut heille riittäviä eväitä vastata todellisen maailman kysymyksiin, kuten globaaliin finanssikriisiin, ilmastonmuutokseen tai eriarvoisuuteen. Sen sijaan taloustieteen kursseilla opeteltiin ulkoa abstrakteja matemaattisia malleja, joiden yhteys todellisuuteen oli epäselvä. Kriittiselle ajattelulle ei jäänyt sijaa. Siten ekonomistit eivät olleet heidän mielestään puutteellisesta koulutuksesta johtuen tarpeeksi hyvin varustautuneita käyttämään valtaa, joka heille on annettu. (Earle et al. 2017, 2-3)

Kirjan argumentti koostuu oikeastaan kahdesta komponentista. Yhtäältä se perustuu ns. Post-Crash Economics Society -liikkeeseen, jonka tavoitteena on muuttaa Manchesterin yliopiston taloustieteen opetussuunnitelmaa pluralistisemmaksi. Post-Crash Economics Society on myös osa laajempaa kansainvälistä liikettä, joka tähtää taloustieteen opetuksen muuttamiseen maailmanlaajuisesti.

Toisaalta liikkeen tavoitteena on pienentää kuilua talouden asiantuntijoiden ja tavallisten kansalaisten välillä ja siten parantaa päätöksenteon demokraattisuutta ja siten myös laatua. Kirjan mukaan elämme niin sanotussa ekonokratiassa, jossa teknokraattiset talousasiantuntijat määrittävät politiikan suunnan. Opiskelijoiden yhdessä YouGov:in kanssa tekemässä kyselytutkimuksessa esimerkiksi vain 39 prosenttia vastaajista osasi määritellä bruttokansantuotteen käsitteen ja 57 prosenttia valtion budjettivajeen (deficit) käsitteen. Kysely havainnollistaa demokratiavajeen olemassaoloa, kun yhä suurempi osa politiikasta alistetaan päämäärille, joita iso osa kansasta ei ymmärrä.

Kriittinen ajattelu puuttuu opetuksesta

Ekonokratia-kirjassa taloustieteen opetuksen kritiikki perustellaan taloustieteen kapea-alaisuudella. Opiskelijoille opetetaan kirjan kirjoittajien mukaan ainoastaan yksi eli uusklassinen koulukunta, eikä muiden koulukuntien olemassaoloa edes mainita. Lisäksi historiaa, politiikkaa tai etiikkaa ei opeteta tai opetetaan liian vähän. Tuloksena on ekonomisteja, jotka ovat omaksuneet kritiikittömästi vain yhden kapean tavan ajatella taloudesta itsekriittisten ja monipuolisesti ajattelevien asiantuntijoiden sijaan. (Earle et al. 2017, 37)

Kirjoittajat analysoivat seitsemän brittiläisen yliopiston yhteensä 174 moduulia, joissa yhteensä vain 24% arvosanoista tuli kriittistä arviointia (evaluation) vaativista tehtävistä. Suurin osa (48%) tuli ”operate a model” -tyyppisistä tehtävistä, joissa tavallisesti sovelletaan epäkriittisesti jotakin matemaattista taloustieteellistä mallia. Opeteltavien abstraktien mallien toimivuudesta tai mallien keskinäisistä suhteista ei käydä keskustelua, josta seuraa, että opiskelijat ovat kuin liukuhihnatyöntekijöitä suorittaen teknisiä tehtäviä ymmärtämättä kunnolla niiden taustalla olevaa teoriaa tai taloustiedettä oppialana (Earle et al. 2017, 48).

Konkreettisia todellisen maailman kysymyksiä, kuten kansainvälisten organisaatioiden tai monikansallisten yritysten toimintaa tai vuoden 2008 finanssikriisin syitä ja seurauksia ei käsitellä (Earle et al. 2017, 55). Tentit koostuvat pääasiassa ulkoa opeteltujen mallien kuvaamisesta ja soveltamisesta sekä monivalintakysymyksistä. Kriittistä pohdiskelua edellyttävät esseet loistavat poissaolollaan.
Teoksen kirjoittajien (Earle et al. 2017, 60) tavoitteena onkin pluralistisempi taloustieteen koulutus. Esimerkiksi uusklassisen taloustieteen ulkopuolelle, jälkikeynesiläiseen koulukuntaan kuuluva Hyman Minskyn teoria rahoitusmarkkinoiden epävakaudesta ei sovi yhteen uusklassisen tasapaino-olettaman kanssa( Earle et al. 178). Teoria olisi voinut kuitenkin saada ekonomistit suhtautumaan vähemmän optimistisesti globaalia finanssikriisiä edeltäneeseen nousukauteen, sillä Minskyn teorian mukaan näet talouden hyvät ajat kylvävät niiden oman tuhon siemenet, kun talouden toimijat optimismin vallitessa tekevät yhä riskialttiimpia sijoituksia ottaen suurempia määriä velkarahoitusta synnyttäen kuplan (Earle et al. 2017, 69).

Kyse ei pelkästä opetuksesta

Kirjoittajat kiistävät kuitenkin, että kyse olisi vain pedagogista kysymyksistä, vaan ongelmat juontuvat uusklassisen taloustieteen yliopistoissa saamasta erityisasemasta, joka ei ole oikeutettu. Kun yliopistot ovat joutuneet kilpailemaan resursseista ja tutkimuksen laatua on alettu mitata prosessissa, jossa laadun määrittelee muutama alan johtava tutkija, valtavirtataloustieteestä poikkeavat eli heterodoksiset, näkökulmat on siivottu pois yliopistoista. Rahoituksen ollessa sidottu tutkimuksen laatuarviointeihin, yliopistojen ei ole kannattavaa ottaa leipiinsä tutkijoita, joiden ei voi olettaa menestyvän näissä laatuarvioinneissa jotka esittävät uusklassisen taloustieteen kritiikkiä. (Earle et al. 2017, 92-116)

Kapeasti määritelty uusklassinen taloustiede ja ekonokratia kietoutuvat yhteen, kun teknisiä ratkaisuja tarjoavia ekonomisteja palkataan yhteiskunnan korkeisiin virkoihin ja poliittiset kysymykset pelkistetään näennäisen neutraaleiksi, teknisiä ratkaisuja vaativiksi kysymyksiksi. Näin monimutkaiset yhteiskunnalliset ongelmat puristetaan yhteen muottiin ja ekonomisteille annetaan sellaista määrittelyvaltaa, joka ei kuulu asiantuntijoille, vaan demokraattiselle keskustelulle. Sen vuoksi The Econocracyn kirjoittajat esittävät reformeja sekä taloustieteen opetukseen että yleisesti laajemmin yhteiskuntaan talouskeskustelun demokratisoimiseksi.

Ekonokratia Suomessa

Kirjan fokus on brittiläisessä yhteiskunnassa, mutta sillä on myös kansainvälistä merkitystä. Myös Suomessa on käyty paljon keskustelua taloustieteestä, sen roolista poliittisessa päätöksenteossa ja talouskeskustelun luonteesta (Ks. esim. Sundell 2017 sekä Eskelinen & Jonker-Hoffren 2017).

Syyskuussa 2017 pääministeri Juha Sipilä esitteli hankkeen Suomeen perustettavasta taloustieteen huippuyksiköstä, joka on omiaan lisäämään taloustieteen ja taloustietelijöiden valtaa poliittisessa päätöksenteossa. Aiemmin, vuonna 2014, Suomeen on jo perustettu Talouspolitiikan arviointineuvosto, jonka tavoitteeksi on määritelty ”parantaa talouspolitiikan valmistelun ja päätöksenteon laatua sekä tuoda tutkimustietoon pohjautuva riippumaton näkökulma talouspoliittiseen keskusteluun.” Sikäli kun analyysi perustuu vain uusklassiselle näkökulmalle, voidaan riippumattomuus kuitenkin kyseenalaistaa.

Myös sosiaalisessa mediassa näkyy keskustelu taloustieteestä. Erityisesti Twitterissä sekä blogeissa keskustelu taloustieteestä ja sen koulukunnista käy usein kiivaana. Uusklassisesta paradigmasta poikkeavista koulukunnista puhutaan usein halventavaan sävyyn ja taloustieteen kritiikki kuitataan usein vetoamalla kriitikkojen tietämättömyyteen tai taloustieteen vääristelyyn. Yhteistä kieltä löytyy harvoin.

Ekonokratia elää myös Suomessa. Siksi The Econocracy on vahva lukusuositus kaikille taloustieteestä, taloudesta ja demokratiasta kiinnostuneille.

Lähteet:

Earle, Joe. , Moran, Cahal Moran &. Zach Ward-Perkins, Zach. (2017.). The Econocracy – On the Perils of Leaving Economics to the Experts. Penguin Books. Julkaissut alun perin Manchester University Press (2016).

Sundell, Taavi (2017.). Taloustiede, ideologia ja lukukausimaksut. Politiikasta.fi. Luettu: 5.11.2017.

Eskelinen, Teppo. & Jonker-Hoffren Paul Jonker-Hoffren. (2017.). Taloustiede episteemisenä yhteisönä ja kamppailu asiantuntijuudesta. Poliittinen talous 5(1).