Kirjasta! Empatia tukee yhteistyön kehittymistä, mutta sitä voi käyttää myös toisten välineellistämiseen.
– Vaarallisin osa ihmiskunnan historiaa on haluttomuus nähdä ”alemmaksi” miellettyjen näkökulmaa. Moraali nimittäin kumpuaa siitä, että osaamme nähdä muut olennot yksilöinä, emmekä pidä heitä vain merkityksettöminä resursseina tai välineinä, joita voimme käyttää omaksi hyödyksemme, sanoo Elisa Aaltola.
Aaltola on moraalipsykologiaan erikoistunut filosofian tohtori ja yliopistotutkija Itä-Suomen yliopistossa. Hän ja Sami Keto pohtivat empatia yksilön ja yhteiskunnan näkökulmasta syksyllä 2017 julkaistussa kirjassa Empatia – myötäelämisen tiede (Into).
Aaltola määrittelee empatian kokemukseksi siitä, että yksilö tunnistaa toisen yksilön mielentiloja tai myötäelää niitä. Aaltolan mukaan empatia voi herättää huolehtimaan toisista, mutta toisaalta empatiaa voi käyttää myös väärin. Jos ihminen on taitava havaitsemaan toisten mielentilat, hän tietää, miten heihin voi vedota. Toisten tunteiden ymmärtäminen voi edesauttaa manipulointia, hallintaa ja hyväksikäyttöä. Empatia voi siis edistää toisten moraalista huomioon ottamista, mutta empaattiset kyvyt voivat myös auttaa toisten välineellistämisessä.
Lukija kysyy – kirjoittaja vastaa
Kirjoitat, että ihmiset tavoittelevat onnellisuutta ja pyrkivät välttämään kärsimystä. Kuitenkin sotaelokuvat ja räiskintäpelit ovat suosittuja, ja haluamme tietää terroristeista ja puukkojunkkareista. Miksi pahuus kiinnostaa ihmisiä?
Pahuus on kiinnostavaa, koska pahuuteen liittyy usein valta. Niillä, jotka käyttäytyvät häikäilemättömästi on usein myös valtaa. He pystyvät käyttämään keinoja, jotka asettavat heidät hierarkiassa muiden yläpuolelle. Ihmisillä on jo evolutiivisesti taipumus olla kiinnostunut niistä, joilla on valtaa, koska se edesauttaa ihmisten selviytymistä. Huomion kiinnittäminen vallankäyttäjiin on oman selviytymisen kannalta hyödyllistä.
Lisäksi evolutiivisesta näkökulmasta niitä kannattaa kartoittaa ja pitää silmällä, jotka käyttäytyvät arveluttavilla tavoilla, jotta ei tule yllätetyksi. Vaaralliseen ja uhkaavaan käyttäytymiseen meidän huomiomme tuleekin kiinnittyä.
Kulttuurisesti katsottuna kyse on siitä, että viimeisen parin vuosikymmenen aikana populaarikulttuurissa on tapahtunut sellainen muutos, että yhä enemmän tuodaan esille psykopaatteja ja stereotyyppisiä hahmoja, jotka edustavat pahuutta. Pahimmat tyypit vaikkapa elokuvissa saattavat olla niitä, joihin katsoja samaistuu eniten. Myös kulttuuri ruokkii tällaisia ilmiöitä. Tämän voi palauttaa meidän yhteiskunnan arvoihin, siihen, kuinka paljon korostetaan voimallista yksilökeskeistä lähestymistapaa, jonka puitteissa on sallittavaa olla ahne ja itsekäs, jopa häikäilemätön ja manipulatiivinen. Meillä eräs ideaali on yksilö, joka kerää itselleen mahdollisimman paljon resursseja keinoista välittämättä. Yhteiskunnalliset ja poliittiset arvot heijastuvat paitsi populaarikulttuuriin myös meidän arkisiin kiinnostuksen kohteisiimme, ja johtaa siihen, että pahuus kiinnittää huomiota.
Toisaalta myös kansanperinteessä on tarinoita häikäilemättömistä tyypeistä, joten tämä ei ole välttämättä uusi ilmiö. Tarinat ovat saattaneet ennen toimia varoituksen muotoina, ja osoittaa ihmisille, minkälainen käyttäytyminen ei ole hyväksyttävää. Nyky-yhteiskunnassa taas saatetaan pitää hyväksyttävänä sellaista käyttäytymistä, jota on perinteisesti pidetty huonona.
Kun hahmo putoaa portailta piirretyssä elokuvassa tai hassussa kotivideossa joku kaatuu pyörällä vasten betoniseinää, meitä naurattaa. Miksi meitä huvittaa ja viihdyttää se, kun toiselle käy huonosti ja hän kärsii?
Muiden vahingolle nauramisessa on yhtenä ulottuvuutena se, että me tunnemme helpotusta muiden inhimillisyydestä ja siitä haavoittuvaisuudesta, jota me kaikki koemme. Useinhan kulttuurissa korostetaan ennemminkin täydellisyyttä ja me tuomme itseämme esille vaikkapa sosiaalisessa mediassa mahdollisimman hyvin käyttäytyvinä ja sellaisina, joille ei satu vahinkoja. Kuitenkin me kaikki tiedämme, että me toimimme väärin, törttöilemme ja olemme kömpelöitä. Kun näemme, että muille tapahtuu samanlaista, saatamme samaistua heihin ja kokea heitä kohtaan empatiaa. Samalla voimme kokea empatiaa myös itseämme kohtaan, eli me huojennumme näkemästämme inhimillisyydestä. Huojentuminen tulee esille nauruna.
Negatiivisempi tulkinta naurulle on vahingonilo, joka äärimmillään voi edustaa ihmisen pimeää puolta.
Kirjoitat, että tutkimusten mukaan valta heikentää empatian mahdollisuuksia ja että hierarkiassa korkeammalle päässeet voivat rajoittaa empatian kaltaisiinsa ja sivuuttaa statukseltaan alemmat. Voiko siihen vaikuttaa, että valta ei vähentäisi empatiaa?
Meillä kaikilla on valtaa suhteessa joihinkin toisiin. Valta usein hälventää empatiaa suhteessa niihin yksilöihin, jotka ovat meidän alapuolellamme hierarkkisesti. Jokaisen täytyy olla tarkkana tässä suhteessa, ei vain niiden, joilla on paljon valtaa.
Keino vaikuttaa asiaan yhteiskunnallisesti olisi se, että pidettäisiin empatiaa esillä. Tuotaisiin empatiaa esille myönteisenä asiana, joka on välttämätön meidän moraaliselle toimijuudellemme.
Empatiaa pidetään nyt sellaisena pehmeänä arvona, jonka ei tule liittyä vakavasti otettavaan yhteiskunnalliseen tai moraaliseen toimijuuteen. Tämä on virhearvio, koska tutkimuksen puitteissa on ilmeistä, että empatia on välttämätöntä sille, että me voimme toimia yhteistyössä ja ottaa huomioon toisten näkökulmat, mikä edistää moraalista kyvykkyyttä. Siksi empatiasta pitäisi puhua asiana joka mahdollistaa asioita, ei sellaisena, joka sumentaa ajattelukykyä. Meidän moraalitaitomme eivät kehity tyhjiössä, vaan ne tarvitsevat yhteiskunnan tukea.
Suosittelet kaunokirjallisuuden lukemista empatiataitojen kehittämiseksi, koska se opettaa meille kykyä lähestyä asioita myös muiden perspektiivistä. Millaisia kirjoja kannattaa valita?
Kirjallisuutta on pidetty hyvänä empatian kehittämismuotona. Muun muassa filosofi Martha Nussbaum on puhunut siitä jo pitkään. Empiirisissä tutkimuksissa on havaittu, että mielikuvaharjoitteet ja joidenkin toisten perspektiivin ottamiset, joita kirjallisuuden lukemiseen jo tahattomastikin liittyy, edesauttavat empatiaa.
Oleellista on heterogeenisyys, eli se, että kohdennamme empatiaa mahdollisimman monen kaltaisia yksilöitä ja hahmoja kohtaan. Erityisen arvokkaita ovat sellaiset kirjallisuuden muodot, joissa tuodaan esille yksilön kokemuksia ja näkemyksiä.
Empatian kannalta huono kirjallisuus on sellaista, jossa koko ajan kriittisesti arvioidaan universaalin näkökulman kautta sitä, kuka toimii oikein ja kuka ei. Samalla pyritään objektiiviseen näkökulmaan, jonka kautta arvotetaan näitä henkilöhahmoja. Silloin lukija saa valmiiksi kirjoitetun perspektiivin näihin yksilöihin, eikä niinkään itse käy läpi samaistumisprosessia. Ei pidä valita vain sellaisia tarinoita, joissa puhutaan vain hyvistä tai jaloista ihmisistä, vaan pitää lukea laajalla skaalalla erilaista kirjallisuutta, ja sitä kautta kasvattaa sitä joukkioita sellaisia hahmoja, joita kohtaan koemme empatiaa.
Hyvä kirjallisuus kutsuu samaistumaan kaikkiin henkilöhahmoihin, olivat he sitten moraalisessa mielessä huonoja tai hyviä, epämiellyttäviä tai hyvin vieraita tai sitten lukijan kannalta hyvinkin miellyttäviä, läheisiä ja helposti samaistuttavia. Aivan ensiarvoista tässä on se, että hahmot ovat erilaisia. Sitä parempi, mitä erilaisempia yksilöitä kohtaan lukijaa houkuteltaisiin kokemaan empatiaa.
Dostojevskin Rikos ja rangaistus on klassikkoesimerkki hyvästä empatiakirjallisuudesta, koska siinä lukija kokee voimakkainta empatiaa murhaajaa kohtaan, ja sitä kautta joutuu käymään läpi sellaista ihmisyyden kartoitusta, jossa otetaan huomioon ihmisyyden äärilaidat, sekä hyvä että paha, ja erilaiset ahdistukset ja vajaavaisuudet, herkkyydet ja epätoivon tilat ja muut, jotka muuten saattavat olla arkipäivässä sellaisia, joita mieluummin torjutaan.
