Miten koettu hyvinvointi on muuttunut? Tampereen yliopiston tutkijat toistavat Erik Allardtin klassikkotutkimusta

Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa selvitetään, miltä suomalaisten hyvinvointi näyttää nyt verrattuna 1970-luvun alkuun. Vertailevaa tietoa koetun hyvinvoinnin muutoksesta Suomessa ei juuri ole. Elintaso kehittyi nopeasti hyvinvointivaltion aikana, mutta miten kehitys on vaikuttanut koettuun hyvinvointiin?

Kimmokkeen tutkimukselle antoi akateemikko Erik Allardt. Sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saaren tutkimusryhmä selvittää kysymystä toistamalla Allardtin kansainvälisesti tunnettua hyvinvointitutkimusta vuodelta 1972.

Allardtin tutkimuksen toisinto koostuu Allardtin aineiston uudelleen analysoinnista ja vertailukelpoisen, syksyllä 2017 kerätyn uuden aineiston analyysista sekä näiden vertailusta. Uusi aineisto on kerätty Allardtin 1972 käyttämää lomaketta hyödyntämällä.

Alustavia tutkimustuloksia on tulossa keväällä 2018, varsinainen tutkimus julkaistaan todennäköisesti vuoden 2019 aikana. Tutkimusryhmässä on muun muassa Allardtin oppilas ja kollega professori Hannu Uusitalo, joka väitteli vuoden 1972 aineiston perustella tulotason ja tulonjaon hyvinvointimerkityksestä. Päätutkijana on Tuomo Laihiala, joka väittelee helmikuussa 2018 leipäjonoista.

– Erik Allardt oli edelläkävijä hyvinvoinnin mittaamisessa. Hän toi suomalaiseen keskusteluun hyvinvointikäsityksen, joka ottaa huomioon ihmisen kokemuksen hyvinvoinnistaan. Aikaisemmin oli tapana pyrkiä objektiviisuuteen selvittämällä pelkästään toimeentuloa, terveyttä, asumista tai työtilannetta. Allardt mietti, onko hyvinvoinnin tutkiminen mielekästä, ellei oteta huomioon ihmisen omia näkemyksiä ja tarpeita, sanoo Hannu Uusitalo.

1970-luvun Suomi oli vielä maa- ja metsätalousvaltainen yhteiskunta, joka oli nopeasti siirtymässä kohti kaupungistumista ja jälkiteollista vaihetta.

– Tarkastelemme suomalaisten hyvinvoinnin muutosta Allardtin hengessä. Käytämme tavanomaista monipuolisempia mittareita tutkiaksemme, mitä on tapahtunut suomalaiselle hyvinvoinnille ja onnellisuudelle 70-luvulta tähän päivään, Tuomo Laihiala sanoo.

Aineellisen tason ulkopuoliset tekijät ja yksilön kokemus hyvinvoinnista kiinnostivat Allardtia, eikä niistä juuri ollut Pohjoismaissa tutkimusta vielä 1970-luvun alussa. Allardt halusi laajentaa hyvinvointikäsitystä aineellisesta hyvinvoinnista, mutta myös vertailla Pohjoismaita keskenään.

”Minua innoitti tyytymättömyys siihen, että hyvinvointi usein käsitetään vain aineellisista resursseista koostuvaksi, vaikka vaikuttaisi perustellulta ja hedelmälliseltä käsittää hyvinvointi huomattavasti monisäikeisemmäksi ilmiöksi”, Allardt kirjoitti 1976.

Allardt julkaisi pohjoismaisen hyvinvointitutkimuksen keskeiset tulokset Att ha, att älska, att vara – Om välfärd i Norden -teoksessa, joka ilmestyi 1975. Tuolloin Allardt oli akatemiaprofessori. Suomeksi kirja ilmestyi vuonna 1976 nimellä Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Kirja ilmestyi myös japaniksi käännettynä vuonna 1978.

Erik Allardtin vaikutus on ollut suuri Pohjoismaissa. Hän on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia yhteiskuntatieteilijöitä, ja hänen having, loving, being -erottelunsa on edelleen esillä kansainvälisessä tutkimuksessa.

Paljon tietoa hyvinvoinnista, mutta ei sen muutoksesta

Hyvinvointi on lisääntynyt, mutta myös eriytynyt. Tutkimus pyrkii vastaamaan myös siihen, kuka voi Suomessa hyvin.

– Allardt halusi aikanaan tasapainottaa tuolloin vallinnutta hyvinvointinäkemystä ottamalla mukaan sosiaalisiin suhteisiin ja kokemuksiin liittyviä näkökulmia. Jos Allardt tekisi hyvinvointitutkimusta nyt, hän saattaisi painottaa aineellista puolta nyt vallitsevan subjektiivisen näkemyksen vastapainoksi. Hän etsi näkökulmissaan aina synteesiä ja tasapainoa, sanoo Hannu Uusitalo.

2010-luvulla meillä on valtavasti tietoa aineellisen hyvinvoinnin kehittymisestä. Yhteiskuntatieteellistä tietoa on enemmän ja se on laadukkaampaa.

Hyvinvoinnin kehittymisestä ja kehityksen syistä on silti todella vähän vertailevaa tietoa. Esimerkiksi avioeroista ja itsemurhista on tilastoja pitkältä ajalta, mutta koetun hyvinvoinnin kehittymistä ei ole tutkittu.

– Siksi toistamme Allardtin tutkimuksen. Allardtin tutkimien asioiden, kuten sosiaalisten suhteiden ja koetun hyvinvoinnin kehittymisestä meillä on hyvin vähän tietoa. Koko väestön tasolla tieto muutoksista on hajanaista ja pirstaloitunutta. Emme esimerkiksi tiedä miten yhteisyyssuhteet ovat muuttuneet, sanoo Uusitalo.

Kotitalouksien reaalitulot ovat yli kaksikertaistuneet 1970-luvun alusta. Kulutustaso on erilainen kuin 1970-luvun alussa, mutta elintason nousun vaikutuksesta hyvinvointiin ei ole olemassa systemaattista tutkimusta. Tutkimusryhmä pyrkii selvittämään, miten elintason nousu on vaikuttanut koettuun hyvinvointiin.

Aineellisen hyvinvoinnin lisääntyminen ei ole automaattisesti parantanut sosiaalista hyvinvointia, eikä Uusitalolla ole hypoteesia, mitä aineellisen hyvinvoinnin nousu on koetulle hyvinvoinnille tehnyt. Lisääntynyt tavarakeskeisyys on saattanut myös vähentää koettua hyvinvointia.

Lisääntyneeseen aineelliseen hyvinvointiin myös totutaan, eikä se välttämättä lisää koettua hyvinvointia pitkään, kun elintason noususta tulee arkista. Tutkimus haluaa lisätä ymmärrystä lisääntyneen aineellisen hyvinvoinnin valtavasta mittakaavasta.

– Ihmiset sopeutuvat nopeasti aineellisen elintason parantumiseen. Myös yhteiskunnan parannuksiin totutaan. Niistä tulee triviaaleja asioita, itsestäänselvyyksiä. Historiallinen muisti on tässä mielessä lyhyt, Uusitalo sanoo.

Päivähoito on Uusitalon mielestä hyvä esimerkki.

– Allardtin tutkimuksen tekoaikoina julkista päivähoitoa oli vain tarveharkintaisesti pienituloisille ja muut hankkivat sen eri tavoin. Nyt pidetään itsestään selvänä, että yhteiskunta järjestää päivähoitopalvelut.

Aineellisen hyvinvoinnin kasvu on joka tapauksessa parantanut ihmisten toimintamahdollisuuksia.

– Yksi debatti, jota Allardtin aikaan käytiin, oli, voiko hyvinvointia mitata resurssipohjaisesti. Resursseja, siis ihmisen voimavaroja olivat tässä mielessä niin toimeentulo kuin koulutus ja perhesuhteetkin. Ideana oli, että resurssit ovat toimintamahdollisuuksia ja ihmisten omat prioriteetit sitten ratkaisevat näiden toiminta-avaruuksien käytön siitä, mitä valittavaa oli.

Uusitalon mukaan yleisen sosiologisen tiedon valossa vaikuttaa siltä, että hyvinvoinnin rakenteet muuttuvat hitaasti. Allardtin kolmijako ”having, loving, being” on kestänyt aikaa hyvin. Having viittaa elintasoon, loving sosiaaliseen elämään ja being itsensä toteuttamiseen.

Allardtin tutkimuksessa oli 1000 vastaajaa, vuoden 2017 tutkimuksessa vastaajia on yli 2000. Nykymittapuulla tuhat vastaajaa on vähän, mutta silti Allardtin tutkimus tarjoaa kiinnostavan lähtökohdan koetun hyvinvoinnin muutoksen vertailulle. Uusi aineisto kerättiin viikossa Taloustutkimuksen avulla syksyllä 2017.

Allardtin lavea hyvinvointikäsitys on yleisesti hyväksytty hyvinvointitutkimuksessa, vaikka Allardtin tapa tehdä tutkimusta ei ollut valtavirtaa alkuperäisen hyvinvointitutkimuksen toteuttamisen aikaan vuonna 1972. Hyvinvointia oli tapana mitata luvuilla ja elintasokeskeisesti, ja subjektiivisen hyvinvoinnin mittaaminen jäi tekemättä.

BKT on edelleen tärkeä hyvinvointimittari, koska se kytkeytyy työllisyyteen ja kulutustason nousuun, mutta sillä on rajoitteensa. BKT on markkinoiden piirissä tapahtuvan vaihdannan mittari. Sen hyvinvointimerkitys riippuu siitä, miten instituutiot on rakennettu. Nykyisellään ihmisten hyvinvointi on BKT:sta riippuvainen. Niin ei tarvitsisi välttämättä olla, ja esimerkiksi työllisyys voisi olla vähemmän sidottu BKT:n kasvuun.

Allardt-toistotutkimukseen on suunnitteilla myös vertailu Venäjään yhteistyössä Venäjän tiedeakatemian sosiologian instituutin kanssa.