Alustus! Suomen sisällissota vuonna 1918 oli huonoin kaikista Suomen 1900-luvulla käymistä sodista, koska sen hävisivät voittajatkin. Hävinneille sodasta jäi häpeä kapinaan ryhtymisestä, voittajille häpeä siitä, miten taistelujen jälkeen syyllistyttiin laajamittaiseen aseettomien vastustajien tappamiseen.
Koska sota oli sekava ja käsittämätön, sen jälkimaine oli sen mukainen. Sodan osapuolet halusivat nopeasti rakentaa sodasta oman myyttinsä kannattajilleen, ja nämä myytit elävät yhä meissä, ainakin juhlavuosien sattuessa kohdalle. Tunnistatte tyypit: ne aina vapaussodasta puhuvat, jotka aloittavat keskustelun yleensä kysymällä, että eikös ne punaiset aloittaneet? Ja ne, jotka keskittyvät puhumaan uhriluvuista, erehdyksestä ja kansallisesta tragediasta, jossa veli nousi veljeä vastaan. Ja suurena joukkona ne, joka ei oikeastaan haluaisi olla enää koko asian kanssa tekemisissä, koska tuntuu siltä, ettei tapahtuneelle löydy tulkintaa, jossa joku ei syyllistäisi jotakuta tai joku häpeäisi jotakin.
Sisällissodan julkisessa käsittelyssä on elementtejä, joiden pohtiminen olisi itse kullekin historiaa harrastavalle terveellistä, koska sitä kautta ymmärtäisimme paremmin sitä, miten oma käsityksemme tästä historian vaiheesta on muodostunut.
Tämän osoitti hyvin esimerkiksi viime vuonna käyty keskustelu Rahapajan ”teloituskuvakolikosta”. Alta viiden minuutin sosiaalinen media oli täynnä ”punaisia” ja ”valkoisia” mielipiteitä.
Tuon jupakan uutisoinnissa käytettiin varsin systemaattisesti sanaa ”kansalaissota”. Miksi? Ehkä kolikon ”kansalaissota”-nimen lisäksi siksikin, että mielikuvissamme väinölinnamainen historiantulkinta ”kansalaissodasta” pitää sisällään myös nämä teloituskuvat. Jos tapauksen uutisoinnissa olisi puhuttu ”vapaussodasta”, jo itse uutisointikin olisi herättänyt närkästystä sekä ”nykyvalkoisissa” että ”nykypunaisissa”; heitä kun on, vaikka ei tarvitsisikaan olla.
En ole oikein koskaan ymmärtänyt Suomen sisällissodan historiaa identiteettikysymyksenä, varsinkaan, kun sisällissota on historiaa, johon meillä ei ole enää suoraa henkilökohtaista kosketuspintaa.
Myönnän olevani akateemisesti ja muutenkin rajoittunut, mutta en näe mitään järkevää syytä, miksi emme voisi omaksua vähän laajempaa kuin omaan poliittiseen identiteettiin sitoutunutta käsitystä sadan vuoden takaisesta historiasta.
Pentinkulma ei ole totta, eikä puhe vapaussodasta ole totta: ne ovat saman hämmennyksen kaksi ilmentymää.
Sota oli aikalaisten sisällä käsittelemättömänä möykkynä, ja se on ollut sitä jälkipolvillekin, sodasta rakennettujen poliittista identiteettiä tukeneiden myyttien vuoksi. Niiden yli ja ohi olisi viimeinkin syytä päästä, koska niitä ilman olisi helpompi käsitellä Suomen sisällissotaa vain historiana, mitä se vain on.
Emmehän me (ainakaan tietoisesti) ajattele nuijasotaa, nälkävuosia tai Helsinki-Hämeenlinna rautatien valmistumista 1862 sen kautta, mikä oma poliittinen kantamme maailman menoon on. Miksi vuotta 1918 pitäisi ajatella niin?
**
Historiantutkijana minun tulisi olla tietenkin sitä mieltä, että kaikkiin vuoden 1918 sodan historian tulkintoihin on oikeutuksensa. Parikymmentä vuotta sisällissodasta käytyä julkista keskustelua seurattuani, kun vaikenemisen, muistamisen, unohtamisen, sovinnon, syyttelyn ja vastakkainasettelun teemat ovat velloneet edestakaisin, olen alkanut ajatella myös toisin.
Mitäpä jos unohtaisimme kokonaan ”vapaussodan” ja ”kansalaissodan” tulkinnat?
Teen ehdotuksen kaiken uhallakin. Käsitys vuoden 1918 sodasta vapaussotana tai kansalaissotana ovat paitsi omana aikanaan suosittuja historiantulkintoja, myös osa oikeiston ja vasemmiston poliittista identiteettiä. Ne ovat sitä täysin turhaan, koska enempää oikeisto kuin vasemmistokaan eivät hyödy näistä myyteistä. Pikemminkin päinvastoin: ne ovat olleet jo pitkään lähinnä kiusallisia ja myös vahingollisia historian näkemisen ja ymmärtämisen kannalta.
Toki on niin, että ne jotka tänään puhuvat vapaus- tai kansalaissodasta, eivät esimerkiksi edusta historiantutkimuksen valtavirtaa, eivätkä myöskään esimerkiksi sitä käsitystä, jonka peruskoulun ja lukion oppikirjat vuodesta 1918 nykyisin antavat.
Koulukirjoissa vuodesta 1918 kun on kaikessa hiljaisuudessa tullut jo historiaa, joka ei edellytä automaattisesti minkäänlaista puhujan poliittisen värin määrittelyä. Tämä huomaamattamme tapahtunut kehitys näkyy hyvin esimerkiksi äsken julkaistussa YLE:n mittauksessa: puolet kyselyyn vastanneista käytti sodasta neutraalia nimitystä sisällissota, viidesosa uskoi käyttävänsä neutraalia ilmaisua puhumalla kansalaissodasta.
Itse asiassa meistä suuri osa siis näkee jo vuoden 1918 historiana.
Vapaus- ja kansalaissotaihmiset käyttävät omia termejään ja esittävät niihin sitoutuneita tulkintoja tietenkin tietoisesti. Vapaussota-termiä käyttävät ymmärtävät hyvin poliittisen ulottuvuuden, joka heidän historiankäsityksellään on. Väinö Linnan teksteistä aikanaan liikkeelle lähtenyt kansalaissotakäsitys on sen sijaan laajempi, paljon epämääräisempi ja näyttää paljon enemmän epäpoliittiselta ollakseen lopulta yhtä poliittinen.
Kumpikin tulkinta voidaan nähdä oman aikansa käsityksenä; vapaussota 1920- ja 1930-lukujen ja kansalaissota 1960- ja 1970-lukujen tuotteena. Ne vastasivat oman aikansa tarpeeseen, mutta samalla jakoivat enemmän kuin yhtenäistivät käsitystä historiasta.
Jokaisella on tietenkin oikeus pitää oma historiankäsityksensä, varsinkin jos se on sidoksissa omaan poliittiseen identiteettiin ja arvomaailmaan. Tästä tosin seuraa, että tämä – oman tulkinnan sitoutuneisuus – olisi hyvä myös tajuta itse. Se, että tapa kertoa vuoden 1918 sodasta kouluopetuksessa on eronnut kauaksi vanhempien sukupolvien omaksumista vapaus- ja kansalaissotaselityksistä, on historian ymmärtämisen kannalta ollut vain hyvä asia.
**
Suomalainen historiantutkimus on pyrkinyt kohta neljännesvuosisadan rikkomaan kliseisiä, aikalaisten sisäpoliittiseen käyttöön rakentamia selityksiä, joita sisällissodasta on luotu.
Eri ihmisryhmien kokemusten valottaminen on osaltaan osoittanut sen, miten monivivahteinen ja käsittämätön sota aikalaisille oli. Koko Euroopan ensimmäistä maailmansotaa seuranneen yhteiskunnallisen tilanteen tarkastelu on osoittanut, ettei Suomen sisällissota ollut ainutlaatuinen tapahtuma. Uudet näköalat, vaikkapa sisällissotien globaali tarkastelu, ovat syöneet jo aikaa sitten todistusvoiman jälkikäteen, aina kulloisestakin nykyhetkestä käsin sopivasti rakennetuilta, usein moralisoivilta tulkinnoilta.
Vaikka vuonna 2018 tulevatkin jälleen esiin ne samat keskustelunaiheet sodan nimestä, syyttely, sovinnon ja yhteisymmärryksen etsiminen, vaikuttaa siltä, että suurin osa suomalaisista on jo tehnyt sovinnon tämän historian kanssa. Moni myös on käsittänyt sen, että sisällissodan syntymekanismien ja sodasta suomalaiselle yhteiskunnalle koituneiden seurauksien käsittäminen on meille tärkeämpää kuin aikansa elänyt politikointi.
