Historiantutkija Heikki Kokko selvittää Totuuden jälkeinen aika nyt ja 1800-luvun puolivälissä –hankkeessaan, mikä on populismin nousun takia otsikoihin nousseen ”totuuden jälkeisen ajan” suhde menneisyyteen. Oliko ”totuuden aikaa” lainkaan, ja mitä historiasta voisi oppia tässä asiassa?
Kaikki historiantutkijat eivät ajattele, että historiasta voisi oppia. Oppiminen on vaikeaa, koska menneisyydessä tapahtunutta ei voi suoraan rinnastaa ja verrata siihen, mitä tapahtuu nyt. Tutkijalla on myös iso vastuu.
– Tutkijalle ehkä syvin kuoppa on juuri tämä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden suhde. Niitä ei tutkimuksessa pitäisi eristää toisistaan – eikä tutkijan itseään pitäisi eristää pois niistä, sanoo Kokko.
Hankkeessaan Kokko tutkii, miten mediasta tuli 1800-luvun puolivälissä Suomessa ensimmäistä kertaa kaikkia koskettava ilmiö, ja kuinka median tulo muutti ihmisten ajattelutapoja. Kokon mukaan 1800-luvun puolivälin median murroksessa oli samankaltaisuuksia nykyisen globaalien digitaalisten tietoverkkojen ja sosiaalisten medioiden nousun aikakauden kanssa.
– Jos hyvin käy, onnistun tutkimuksellani tuottamaan tietoa, joka auttaa ymmärtämään tätä nykyisyyttä, Kokko luonnehtii tavoitettaan.
Historioitsijan pitää Kokon mielestä huomioida menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden olevan jatkumo, eikä eristää itseään siitä. Tutkija on itse osa tutkimaansa historiaa. Virhe on ajatella, että historia toistaisi itseään.
– Ei pidä kysyä, onko näin tapahtunut ennenkin, vaan että mikä jatkuu ja mikä on uutta. Historiaa lukevalle ihmiselle ehkä suurin kompastuskivi on ajattelu, jonka mukaan historia voi objektiivisesti kertoa, mitä todella tapahtui. Kompastuskiven voi kiertää hyväksymällä sen, että historia on nykypäivästä tehty kertomus. Se on nykypäivän totuus asioista, mikä silti ei tarkoita, etteivätkö tutkijat olisi pyrkineet kirjoittamaan sitä mahdollisimman totuudenmukaisesti, Kokko sanoo.
Kokko sanoo, että melkein mikä tahansa tapahtuma tai ilmiö on hyvä opettaja. Näkökulma ratkaisee: jos lähtökohdaksi otetaan, että historia on nykyisyystiedettä, joka tuottaa tietoa tämän päivän haasteita varten, on oppiminen mahdollista.
Helsingin Sanomain säätiö rahoittaa Kokon tutkimusta osana Totuudenjälkeinen aika-rahoitushakua. Kokko kirjoittaa HS-säätiön Totuudenjälkeinen aika-blogissa, että historiantutkimuksen kohteeksi mielletään yhä yleensä pelkkä menneisyys, vaikka niin ei ole koskaan ollut.
Kun tutkimusprojektin nimi on ”Totuuden jälkeinen aika nyt ja 1800-luvun puolivälissä”, lukijalle tulee ehkä ensimmäisenä mieleen, että hankkeen tarkoituksena on rinnastaa nykyinen kokemus ”totuuden jälkeisestä ajasta” 1800-luvun puolivälissä eläneiden ihmisten kokemuksen kanssa. Hänen mieleensä saattaa juolahtaa, että tutkija yrittää nyt sanoa, että ”jatkakaa, ei tässä mitään uutta ole, tällaista on sattunut ennenkin”.
Totuuden jälkeinen aika nyt ja 1800-luvun puolivälissä –hanke on vasta alussa. Lopputuloksena on tarkoitus syntyä kirja, joka käsittelee Donald Trumpiin, Brexitiin ja populismin nousuun kulminoituvaa nykyistä kokemusta ”totuuden jälkeisestä ajasta”.
– Tämä totuuden jälkeisen ajan käsite pitää sisällään oletuksen siitä, että aiemmin on eletty ”totuuden aikaa”. Kirja käsittelee ”totuuden ajan” alkuhistoriaa Suomessa 1800-luvun puolivälissä. Aihe linkittyy nykyisyyteen, koska 1800-luvun puolivälin ihmisille se oli itse asiassa heidän aiemman maailmankuvansa ”totuuden jälkeistä aikaa”, Kokko sanoo.
Historiantutkimuksessa ei ole yhtenäistä teoriaperustaa, mikä johtaa siihen, että tutkijoiden parissa käsitys historian kyvystä opettaa vaihtelee. Kokko sanoo vaihtelun johtuvan siitä, että historiantutkimus keskittyy moneen eri aikaan ja aihepiiriin.
– Jokainen tutkijasukupolvi nostaa esiin aina uudet kysymykset, jotka kumpuavat kulloisistakin nykyisyyksistä ja tulevaisuuden odotuksista. Tämä on vääjäämätöntä ja näin historia pysyy aina ajankohtaisena tieteenä. Historian kyky opettaa perustuu siis sen kykyyn uusiutua. Sen avulla historia voi tuottaa tietoa, jolla ihmiset voivat jäsentää aina kulloinkin läsnä olevaa nykyisyyttään.
