Tuomo Laihiala tutki väitöksessään, miten leipäjonossa seisovat ihmiset kokevat huono-osaisuutta ja häpeää sekä millaisia käsityksiä muilla heistä on. Tutkimusaineistoina hän käytti 36:sta ruoka-avun toimipisteestä kerättyä kyselyä sekä sanomalehtien verkkokeskusteluja.
Häpeä heikentää toimintakykyä, estää puhumasta ongelmista ja turvautumasta apuun ja näin myös syventää huono-osaisuutta. Häpeää voidaan erottaa kahdenlaista ─ henkilökohtaista ja sosiaalista.
Henkilökohtaisen häpeän kokemus syntyy, kun yksilö ei kykene elämään omien arvojensa ja tavoitteidensa mukaisesti. Tällaista huonommuuden ja epäonnistumisen tunnetta kokee itsensä elättämiseen pyrkivä ihminen, jonka on siitä huolimatta käytävä leipäjonossa.
Sosiaalisen häpeän kokeminen on puolestaan pelkoa oman heikon tilanteen paljastumisesta muille. Leipäjonossa nähdyksi tuleminen hävettää. Laihialan mukaan se on reagointia yksilöön kohdistuviin sosiaalisiin vaatimuksiin, siihen miltä yksilö kokee näyttävänsä toisten silmissä.
Henkilökohtaisen ja sosiaalisen häpeän kokeminen on yhtä yleistä leipäjonossa. Reilu kolmannes vastaajista katsoo ruoan jonottamisen nöyryyttäväksi, ja kolmasosasta on häpeällistä, jos naapurit, ystävät tai sukulaiset näkevät. Ikääntyneitä, korkeakoulutettuja, naisia ja lapsiperheitä ruoka-avun hakeminen hävettää eniten.
– Moni joutuu häpeästä huolimatta jonottamaan ruokaa, kun taas osa jättää häpeän takia hakematta tarvitsemaansa apua. On kuitenkin mahdotonta tietää, kuinka moni ei turvaudu ruoka-apuun häpeän takia. Toisaalta häpeä myös jää usein piiloon tutkimuksissa, sillä siitä on vaikea kertoa, Laihiala sanoo.
Laihialan mukaan köyhyyden aiheuttama häpeä ei johdu hyvinvointivaltiossa pelkästään viimesijaiseen sosiaaliturvaan tai sitä täydentävään hyväntekeväisyysapuun turvautumisesta. Häpeä on myös sitä, ettei ylletä samaan elintasoon ja elämäntapaan kuin ympäristö. Toisaalta leipäjonossa voidaan vapautua häpeästä. Moni on kenties lakannut välittämästä häpeän tunteesta. Tällaista turtumista voi selittää esimerkiksi pitkään jatkunut köyhyydessä sinnittely ja oman viiteryhmän taloudellisesti heikko asema.
Positiivisempi tulkinta on, että leipäjonossa kohdataan toisia taloudellisesti heikossa asemassa olevia ja saadaan vertaistukea. Samalla saatetaan havaita, ettei köyhyys olekaan oma häpeä.
– Leipäjonossa käyminen hävettää ensimmäisillä kerroilla. Sen jälkeen moni avunsaaja huomaa, ettei ole yksin vaikeassa taloudellisessa tilanteessa, ja näkee avuntarpeen pikemminkin yhteiskunnallisena häpeänä, sanoo Laihiala.
Monet syyt ajavat leipäjonoon, ja leipäjonot toivat naisten köyhyyden katukuvaan
Pitkät leipäjonot ilmentävät suomalaisen huono-osaisuuden laajuutta. Leipäjonossa käyvien huono-osaisuudesta on kuitenkin määrällistä tutkimustietoa vain hyvin rajallisesti. Leipäjonossa käy erityisesti eläkeläisiä ja työttömiä, usein ikääntyneitä tai ikääntyviä. Naisia ja miehiä on jonossa suunnilleen yhtä paljon.
– Miesten huono-osaisuus on perinteisesti näkynyt laitapuolen kulkijoina. Sen sijaan meillä ei ole vastaavia stereotypioita ”kassialmajoukoista”, sillä naisten köyhyys ei ole näkynyt julkisesti samalla tavalla. Nyt leipäjonot ovat tuoneet myös naisten huono-osaisuuden katukuvaan. Leipäjonoissa näkee, että köyhyyttä kokevat naiset ovat usein eläkeläisiä tai yksinhuoltajia, Laihiala sanoo.
Leipäjonoon turvaudutaan usein vasta kun kaikki arjen joustot on käytetty. Esimerkiksi omistusasuminen luo pelivaraa elämään. Pankilta voi saada lyhennysvapaata asuntolainaan, mutta vuokra on maksettava ajallaan. Lisäksi vuokralla asuminen on keskimäärin omistusasumista kalliimpaa. Asumiskustannusten nousu on kärjistänyt ongelmia suurissa kaupungeissa ja kasvukeskuksissa. Missä on korkeimmat asumiskustannukset, siellä on pisimmät leipäjonot. Erityisesti yksinasuminen nostaa asumiskustannuksia.
Perusturva ei riitä laskennallisen minimibudjetin mukaiseen elämiseen puolella miljoonalla suomalaisella. Lisäksi monen takuueläkeläisen tulot ovat vain juuri ja juuri köyhyysrajan yläpuolella. Pienillä tuloilla on vaikea selviytyä kaikista pakollisista kuluista tai veloista, puhumattakaan yllättävistä menoista.
Erityisesti sairaudet ja lääkekustannukset vaarantavat pienituloisten toimeentulon. On myös mahdollista, että itsekin heikossa asemassa olevat antavat rahaa taloudellisesti heikossa asemassa oleville aikuisille lapsilleen ja täydentävät sitten omaa toimeentuloaan leipäjonossa. Köyhyys nimittäin periytyy sukupolvelta toiselle.
– Kuntien pitäisi panostaa ennaltaehkäisevään sosiaalityöhön eli etsivään aikuissosiaalityöhön, jossa riskiryhmässä olevat tavoitetaan ja ohjataan tuen tai avun pariin ennen kuin heidän huono-osaisuutensa syvenee. Ennen kaikkea perusturvan suhteellista tasoa pitäisi nostaa. Toimeentulotuen saaja on köyhempi kuin 1990-luvulla, Laihiala sanoo.
Pitkäaikainen köyhyyskokemus rakentaa huono-osaisen identiteettiä
Toistuvat kokemukset voivat muuttua osaksi identiteettiä. Vastoinkäymisiä kohdannut ja eriarvoisuutta kokenut ihminen tuntee itsensä huono-osaiseksi, ja joka toinen ruoka-apua saava myös määrittelee itsensä sellaiseksi.
Huono-osaisten hyvinvoinnissa on monta vajetta, ja heidän elintasonsa ja koettu elämänlaatunsa on heikkoa. Vajeiden korjaaminen on vaikeaa, jos huono-osaisuutta on jatkunut pitkään. Huono-osaiset eroavat merkittävästi perushyvinvoivista kansalaisista myös elämäntavoiltaan.
Vertailut omiin odotuksiin ja omaan viiteryhmään luovat kokemusta heikosta elämänlaadusta ja elintasosta. Huono-osaisuuden kokemus syntyy myös helposti, ellei ihminen voi toteuttaa itseään niin kuin hänen elinympäristössään on tapana.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan entistä useampi suomalainen kertoo joutuneensa tinkimään rahan puutteen vuoksi ruoasta, lääkkeistä tai lääkärikäynneistä. Tällaiset köyhyyskokemukset ovat yleistyneet eniten 55-74-vuotiailla. Tässä ikäryhmässä käydään Laihialan mukaan eniten myös leipäjonossa.
Laihiala ei halua korostaa yksilöllisiä tekijöitä. Henkilökohtainen kimmoisuus eli niin kutsuttu resilienssi voi kuitenkin pelastaa, kun yksilö kokee rajuja vastoinkäymisiä. Myös kynnys turvautua apuun on toisille matalampi.
– Leipäjonossa käyvien huono-osaisuuden taustalla on säännönmukaisia rakenteellisia tekijöitä. Moni hyväosainen uskoo kuitenkin jokaisen olevan oman onnensa seppä, mikä on tosiasioiden kiistämistä.
Leipäjonoista on tullut laajamittainen avustusmuoto
1990-luvun lamasta alkoi laajamittainen köyhyysongelma, johon seurakunnat ja järjestöt vastasivat jakamalla ruokaa. Siitä asti on pelätty, että ruoka-apu nakertaa hyvinvointivaltion perustaa ja heikentää yhteiskunnan viimesijaista turvaa.
Yhteiskunta on vähitellen tottunut leipäjonoihin. Samalla köyhyys on pitkittynyt ja avunsaajien ongelmat kasautuneet. 1990-luvun alussa leipäjonot järkyttivät ja synnyttivät voimakasta yhteiskunnallista keskustelua.
– Leipäjonoja kauhistellaan edelleen, mutta niiden merkitys köyhyyskeskustelun sytykkeenä on heikentynyt. Nykyään pohditaan tapoja, joilla ruoka-apua voidaan jakaa aiempaa inhimillisemmin sen sijaan että uskottaisiin, että ruoka-avun tarve voitaisiin saada kokonaan lakkaamaan.
Ruoka-avun tarve on kasvanut samalla, kun vähimmäisetuuksien ostovoima on laskenut. Pitkittynyt avuntarve kertoo hyväntekeväisyysriippuvuudesta ─ ruoka-avusta on tullut monen pärjäämisen kannalta välttämätöntä. Ruoka-apuun turvautuu vuosittain ainakin 100 000 suomalaista ja heistä arviolta 20 000 viikoittain. Siitä, kuinka paljon pitkään ruoka-apua käyttäneitä on, ei ole kattavaa tutkimustietoa. Helsingissä ruoka-apuun turvautuvista 8 prosenttia oli käynyt leipäjonossa yli kymmenen vuoden ajan.
Pitkien leipäjonojen historia on lyhyt, mutta ilman avuntarvetta korjaavia yhteiskuntapoliittisia toimia ne voivat jäädä keskuuteemme pysyvästi, Laihiala uskoo. Nyt leipäjonot paikkaavat muun muassa perusturvan heikkoa tasoa ja tuovat helpotusta esimerkiksi yksinäisyydestä, heikosta terveydestä ja korkeista asumiskustannuksista kärsivien arkeen.
Leipäjonossa käyminen altistaa arvostelulle
Millaisia vaaroja hyväntekeväisyyspainotuksen lisääntyminen sitten tuo?
– Leipäjonossa käyvät altistuvat arvostelulle. Vain köyhille kohdennettu apu saa helposti aikaan keskustelua siitä, kuka on tarpeeksi köyhä ja ansaitsee apua, Laihiala sanoo.
Lahjoitusruoan vastaanottaminen poikkeaa ”tavallisen kansalaisen” käytöksestä. Yksittäiset autettavat eivät vielä aiheuta niin sanottua moraalipaniikkia eli tavanomaisesta poikkeavaan käyttäytymiseen kohdistuvaa yhteisöllistä reaktiota, vaan siihen tarvitaan ryhmä. Kun muodostuu tunnistettava ryhmä, jonka olemassaolo ja motiivit voidaan kyseenalaistaa, perusta moralisoinnille ja kunniallisuuden mittaamiselle on valmiina.
Suomalainen lehtikirjoittelu on melko ymmärtäväistä köyhiä kohtaan, ja leimaavin keskustelu käydään kommenttiosioissa. Verkkokeskustelukulttuuri tuottaa kärjekkäämpää sosiaalista todellisuutta kuin tosielämä.
Laihialan mukaan läheinen suhde huono-osaisuuteen lisää ymmärtämystä ruoka-avun saajia kohtaan. Ne, joilla on voimakas kyky empatiaan, solidaarisuutta tai kristillisen lähimmäisenrakkauden vakaumus kokevat ruoka-avun saajat avun ansaitseviksi kunniallisiksi kansalaisiksi.
– Suomessa vallitsee voimakas pärjäämisen eetos. Ihmiset saattavat tämän takia olla hyvin julmia itselleen, kun he kokevat epäonnistuneensa. Taloudenpidossa epäonnistuminen ja ulkopuoliseen apuun turvautuminen voivat aiheuttaa syvää häpeää. Vastaavasti ihmiset voivat olla hyvin ankaria toisiaan kohtaan ja tuomita julkisesti sellaiset, jotka apua kehtaavat hakea. Lisäksi ruoka-apuun turvautumiseen liitetään epäilyksiä sen väärinkäytöstä.
Keskustelua ruoka-avusta käydään pitkälti subjektiivisten olettamusten tai muuten yksittäistapausten pohjalta. Avunsaajia kritisoidaan liian hyväosaisiksi tai jopa kadehditaan ilmaisruoan takia. Samalla unohtuu suomalaisen yhteiskunnan kasvanut eriarvoisuus ja viimesijaisen turvan heikentynyt taso.
Laihiala korostaa, että missä puuttuu tietoa, siellä on tilaa uskomuksille. Tutkimustieto osoittaa, että ruoka-avun saajille apu on välttämätöntä. Heillä on syviä taloudellisia ongelmia, mutta usein myös muita vaikeuksia. Käsitykset avunsaajien laiskuudesta ja ansaitsemattomuudesta ovat kuitenkin yleisiä ja voivat edelleen yleistyä, ellei niitä osoiteta vääräksi. Vaarana on, että perusteettomat, huono-osaisia leimaavat käsitykset siirtyvät päätöksentekoon.
Tutkimus liittyy Huono-osaisin Suomi (HUSO) -hankekokonaisuuteen, joka käynnistyi Kuopiossa vuonna 2012 professori Juho Saaren johtamana.
