Alustus! Tasavallan presidentti Sauli Niinistö käsitteli Tampereen yliopistolla 4.4.2018 pitämässään puheessa Suomen sisällissodan historiaa. Hän korosti, ettei kuvaa, eikä osaakaan kuvata tyhjentävästi sisällissodan historiaa. Niinistö sanoi myös
…omaavansa sen verran tervettä itsetuntoa, etten tule yliopistolle kertomaan, mitä tieteellisen tutkimuksen rauhaan kuuluu.
Tulkitsen tämän ajatuksen niin, etteivät presidentit nykyään enää opeta Suomen historiaa eivätkä sen tutkijoita. Hyvä niin. Ja tietäähän presidentti toki sen, että Tampereen yliopiston historian oppiaine on 1990-luvulta alkaen tuottanut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaiken sen uuden tiedon ja tulkinnan Suomen sisällissodasta, joka meillä on olemassa.
Vaikka presidentit siis eivät enää opeta historiaa, presidentin varsin hillittykin historiapuheenvuoro tuottaa mielenkiintoisia havaintoja tämän ajan poliittisen eliitin suhteesta historiaan.
Niinistön mukaan sisällissotaan johtanut kriisi oli keskeisiltä osiltaan suomalaisen yhteiskunnan järjestelmän kriisi. Hänen mukaansa on kuitenkin tärkeä muistaa, että tähän oman, sisäisen kriisin lisäksi vaikutti ulkoa tuotu vallankumouksellisuus. Kriisistä selvittiin kuitenkin nopeasti, ja kansakunta oli yhtenäisenä jo 20 vuotta myöhemmin uuden ulkoisen uhkan sitä uhatessa talvisodassa.
Esitetyssä tulkinnassa oli hyvän puheen tapaan jotakin uutta, jotakin vanhaa, jotakin lainattua ja paljon sinistä. Se oli valistuneen suomalaisen konservatiivin tämän hetken tulkinta sisällissodasta ja sen merkityksestä. Sinistä edusti puhtaimmillaan ulkoa uhatun kansan yhtenäisyys talvisodassa, joka tuotiin kahteenkin kertaan esille. Se toki muodosti kansallisen kahtiajaon syvintä vuotta 1918 käsiteltäessä puheeseen kauniin loppukaaren, mutta talvisodan yhtenäisyys alkaa jo olla – anteeksi vain – aika kulunut elementti historiapuheessa.
Uutta – itse asiassa jo parikymmentä vuotta vanhaa, mutta uusinta, mitä arkiajatteluumme sisällissodan synnystä on viime aikoina tullut – oli ajatus instituutioiden hajoamisen merkityksestä sisällissodan puhkeamisessa. Kun valtio, poliittinen eliitti, poliisi ja armeija romahtivat 1917, jäljelle jäi vain poliittisia puolisotilaallisia sotajoukkoja kamppailemaan vallasta valtiossa. Itse puheessa ei aivan näin pitkälle edetty, mutta yhteiskunnan instituutioiden hajoamisen huomioiminen sisäisen konfliktin keskeisenä tekijänä oli tärkeä ja pätevä havainto.
Vanhaa Niinistön esityksessä oli ajatus siitä, että
Suomessa oli kyllä sisäisen konfliktin aineksia — tyytymättömyyttä, epävarmuutta, nälkää ja kiukkua, mutta viime kädessä voimakas ulkopuolinen paine ajoi punaiset sodan tielle. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että Venäjän vallankumouksen tuulet eivät niinkään tarttuneet vaan tartutettiin Suomeen.
Tähän presidentin näkemykseen oli vaikuttanut puheessakin mainittu valtiosihteeri emeritus Risto Volasen ja kirjailija Lasse Lehtisen teos 1918 – kuinka vallankumous levisi Suomeen. Tämän teoksen antama tulkinta on aika kaukana nykyisen vuosien 1917-1918 tutkimuksen valtavirrasta: pikemminkin se on vanhan vapaussotaselityksen uudelleenlämmittämistä.
Tällä selityksellä on paha tapa viedä itsenäinen toimijuus pois punaiselta puolelta, varsinkin, kun samalla sivuutetaan saksalaisten merkitys valkoisille. Nykyajalle ja sen eliitin vaalimalle historiakuvalle onkin kiintoisaa se, miten Saksan vaikutus sodan lopputulokseen ja ylipäänsä koko sodalle yhä unohdetaan. On toki ymmärrettävää, että tänä aikana Volasen ja Lehtisen teoksen kaltainen tulkinta viehättää. (Asiasta kiinnostuneet voivat lukea tämän tekstin lopussa olevassa listassa olevista teoksista sisällissodan historiantutkimuksen esittämistä nykytulkinnoista.)
Lainattua edusti puheessa sen sovintoa käsittelevä osuus. Presidentti nosti esiin kymmenen vuoden takaisen sovinnon päivän Tampereella. Sehän oli kansanjuhla, jonka tarkoituksena oli sisällissodan haavojen kurominen lopullisesti umpeen sovintojuhlalla. Tuossa tilaisuudessa oli presidentin puheen mukaan arvokasta se, miten ”nykyiset valkoiset esittivät silloisia punaisia ja päinvastoin.”
No, kaunis ajatushan tämä on. Mutta, entäpä jos tällainen tavallinen itseni kaltainen liikkuva äänestäjä ei katso enää edustavansa kumpaakaan vuoden 1918 sodan osapuolta? Vakavasti ottaen: miksi kenenkään pitäisi enää edustaa vuoden 1918 ”valkoisia” tai ”punaisia”?
Jo kymmenen vuotta sitten ajatus Sovinnon päivästä tuntui kovin kaukaiselta, mutta oli ehkä vielä silloin tarpeen ja tärkeä kokemus sisällissodan aikalaisten lasten sukupolvelle. Nyt, kun heidänkin joukkonsa on kymmenen vuotta harventunut, olisi ehkä aiheellisempaa irrottaa sisällissota nykyihmisten poliittisista näkemyksistä oikeasti historiaksi. Poliittisen identiteetin ja historian tulkintojen sekoittaminen toisiinsa kun on ollut se keskeinen tekijä sille, ettemme ole kyenneet näkemään vuotta 1918 historiana.
Presidentin puhe käsitteli yleisellä tasolla sodan aiheuttamia valtavia inhimillisiä kärsimyksiä, mutta sivuutti ne hienotunteisesti. Puheessa ei mainittu kertaakaan (kummankaan väristä) terroria eikä vankileirejä. Tämä oli erikoista, sillä nämä tekijät aiheuttivat millä tahansa mittarilla mitattuna sisällissodan kauaskantoisimmat vaikutukset suomalaiselle yhteiskunnalle.
Tämän yhdistäminen siihen, että ”kipeiden asioiden käsittelyssä maltti on valttia etenkin aktiivisen informaatiovaikuttamisen aikana, jolloin kaikkia jakolinjoja pyritään käyttämään hyväksi,” kuulosti hivenen erikoiselta.
Olen ollut havaitsevinani muistovuoden julkisuuskuvassa matalan profiilin hakemista etenkin sisällissodan väkivaltaisuuksien käsittelyssä. Toivottavasti tällä ei tarkoiteta sitä, että sovinto edellyttää ikäviltä tuntuvien asioiden unohtamista. Tällainen tulkinta sisällissodasta palauttaisi meidät 1950-luvulle, jolloin korostettiin Suomi-keskeisesti sisällissodan merkitystä vapaussotana, muisteltiin lähinnä taisteluja ja unohdettiin paljossa se, mitä muuta sotaan liittyi.
Sisällissota ei alkanut tammikuun 28. päivä eikä loppunut 16. toukokuuta 1918. Se ei tapahtunut vain meistä johtuen, mutta ei myöskään vain yhdestä ulkopuolisesta tekijästä johtuen. Sotaan kuului paljon muutakin kuin taistelu, ja se muu paljolti määritti sitä, miksi sodan käsitteleminen on meille edelleen kovin vaikeaa.
Kirjallisuutta:
Robert Gerwarth & John Horne (eds.). War in Peace. Paramilitary Violence in Europe after the Great War. Oxford 2012.
Marjaliisa Hentilä & Seppo Hentilä. Saksalainen Suomi 1918. Siltala 2016.
Risto Marjomaa. Maailmanvallankumouksen liepeillä. Vertaileva tutkimus Suomen sisällissodan kansainvälisistä ulottuvuuksista. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 4/2004.
Tuomas Tepora & Aapo Roselius (eds.). The Finnish Civil War 1918. History, Memory, Legacy. Brill 2014.
