Alustus! Hyvinvoinnista sekä taiteen ja kulttuurin hyvinvointivaikutuksista keskustellaan julkisuudessa vilkkaasti ja esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos toteutti vuosina 2010-2014 laajan selvityksen aiheesta. Keskustelun taustalla on globaali yhteiskuntapoliittinen diskurssi, joka on pyrkinyt laajentamaan yhteiskuntapolitiikan onnistumista määritteleviä kriteereitä. Tavoitteena on ollut löytää vastapainoa talouskasvua korostavalle lähestymistavalle ”koetun hyvinvoinnin” käsitteestä (Alasuutari 2017).
Aihe on innostanut myös taiteen kentän toimijoita ja tämän seurauksena ympäri maata on toteutettu lukuisia erityyppisiä taidelähtöisiä hyvinvointihankkeita. Esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan liitto sai päätökseen tämän vuoden alussa laajan Hyvinvointia kuntiin ilman rajoja -hankkeen, jossa haluttiin kehittää kulttuurin sekä sosiaali- ja terveyssektorin välistä yhteistyötä.
Vastaavantyyppinen hanke, Kulttuurisote, on käynnissä Pohjois-Savon sairaanhoitopiirissä. Hankkeita perustellaan kulttuuri- ja taidepalvelujen saavutettavuuden parantamisella eli taide halutaan tuoda sellaisten ryhmien ulottuville, jotka – syystä tai toisesta – ovat sen ulkopuolella. Hankkeita suunnataankin käytännössä erilaisiin hoivalaitoksiin tai muuten yhteiskunnan marginaaleissa oleville.
Siinä missä onnellisuuden taloustieteessä hyvinvointi on ”kelluva merkitsijä”, joka saadaan mahdutettua hyvinkin erilaisiin poliittisiin ohjelmiin (Alasuutari 2017, 363), samalla tavalla taiteen vaikuttavuudesta puhutaan monin eri tavoin. Terveyteen liittyvät indikaattorit ovat olleet keskeisiä, koska niillä on voitu perustella hankkeiden uskottavuutta. Ne ovat tuoneet myös mediahuomiota; puhuminen eliniän pitenemisestä tai lääkärikäyntien vähenemisestä kulttuuriharrastuksen seurauksena tavoittaa selkeydellään laajan yleisön.
Taiteen merkitystä korostettaessa on nostettu esiin myös Abraham Maslowin tarvehierarkia ja viitattu taiteeseen ”korkeampana perusoikeutena”. Samaan aikaan vaikuttavuudesta puhuminen on ollut joidenkin taiteen kentän toimijoiden mielestä taiteen välineellistämistä (Cohen & al. 2006; Lehikoinen-Rautiainen 2016, Westerlund 2018).
Kulttuurivientiä marginaaleihin?
Taiteen merkityksestä käytävälle merkityskamppailulle on ominaista se, että taide ymmärretään kaikissa vaikuttavuuteen liittyvissä keskusteluissa eräänlaisena tuotteena, esityksenä tai toimintana, joka viedään sitä tarvitseville. Toisaalta vaikka yksilön omaa kokemusta korostetaan, instituutioiden –taiteen ja hoivan – etäisyys ja erilaisuus korostuu kaikissa puhetavoissa. Tämä on ymmärrettävää siinä mielessä, että puhe heijastaa kulttuurisen modernin ajattelua, jossa taideinstituutio on nähty autonomisena yhteiskuntaelämän alueena (Lepistö 1991).
Taiteesta hyvinvointia -hankkeita kuvataankin usein niin, että niissä harpataan hetkeksi instituutiosta toiseen. Samalla siirtyvät mukana myös modernin taideinstituution roolit ja toimintakäytänteet: taiteilijan, joka luo taidetta sekä yleisön, joka taidetta vastaanottaa. Taiteen ja muun yhteiskuntaelämän kohtaamattomuus näkyy myös siinä, että samaan aikaan kun taidepalveluita halutaan osaksi peruspalveluita esimerkiksi vanhustenhoitoon, alan vakavat ongelmat, kuten hoitajien uupuminen ja palvelujen riittämättömyys, ovat keskeinen keskustelun aihe. Toisin sanoen se, että julkisessa keskustelussa nostetaan esiin alhaiset henkilöstömitoitukset hoivalaitoksissa ja siitä seuraava oikeusturvan heikkeneminen ei kohtaa sitä kenttää, jossa pyritään parantaa ihmisten elämänlaatua taidepalvelujen avulla.
Tarkasteltaessa taide-hankkeiden ja erilaisten hoiva(instituutioiden) kohtaamisia ruohonjuuritasolla (esim. Rautiainen-Keskustalo & al. 2014; Colliander 2017), idealisoitu käsitys taiteen viemisestä ei kuitenkaan saa tukea. Pikemminkin kohtaamiset ovat usein varsin ristiriitaisiakin välitiloja, joissa erilaiset ammattiroolit, institutionaaliset käytänteet sekä resursseiltaan ja valmiuksiltaan erilaiset ihmiset kohtaavat. Kiinnostavaa on, kuinka kohtaamisissa rinnakkain asettuvat hyvinkin erilaiset ammatteihin liittyvät mielikuvat: länsimaisen kulttuurin myyttisin ammattikuva (taitelija) kohtaa hoiva-alan ammattiroolit , joita kyllä arvostetaan juhlapuheissa, mutta käytännössä niiden imago ei ole houkutteleva: alalle on vaikea rekrytoida erityisesti nuoria työntekijöitä työolojen ja heikon palkkauksen vuoksi.
Kohtaamiset herättävät myös kysymään, mitä on hyvinvointi tai saavutettavuus esimerkiksi vankilassa, instituutiossa, jota määrittää lähtökohtaisesti eristäminen. Toisaalta pohtia voi, miten vangeista voi puhua yleisönä, jos yleisön käsite sisältää implikaation vapaudesta toimia oman makumieltymyksen ohjaamana? Samasta problematiikasta, mutta hieman eri tavoin, kertovat havainnot (Rautiainen-Keskustalo & al. 2014), joiden mukaan konsertti on ollut huonokuuloiselle vanhukselle tärkeä elämys, mutta ei niinkään kuuntelukokemuksena, vaan sen vuoksi että hänellä on mahdollisuus, keskellä yksitoikkoista arkea, odottaa iltaa, pukeutua konserttia varten ja osallistua konserttiin palvelutalon konserttitilaksi muutetussa ruokalassa – ja kokea olonsa arvokkaaksi.
Liikkuvuus ja ankkuroitumiset
Taiteen ja hoivan välitiloja tarkasteltaessa onkin tärkeää kiinnittää huomio siihen, millaisia ideologisia ja materiaalisia olosuhteita kohtaamisiin sisältyy ja jäljittää niiden historiallisia juonteita.
Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, että taideinstituutio ja siihen liittyvät kulttuurisen modernin käytännöt ja ideaalit olisivat kokonaisuudessaan antautumassa talouden vietäväksi, vaan taiteen kentän toimijat pitävät kiinni ja pyrkivät säilyttämään taiteen autonomiaa. Juuri tämä ristiveto tulee esille, kun modernin kulttuurin käsitykset taiteesta kohtaavat hoivan tai muutoin marginaaleissa elävät ja näitä ihmisryhmiä ympäröivät institutionaaliset rakenteet. Asetelma voidaan ymmärtää liikkeen ja ankkuroitumisen välisenä jännitteenä (Hannaman & al. 2006): kaikenlaisen liikkuvuuden ajassa kulttuurisen modernin käsitykset taiteen erillisyydestä ja erityisyydestä pyrkivät vahvistumaan. Liikettä generoi merkittävästi uusliberalistinen talouspolitiikka. Taiteen hyvinvointivaikutusten aktiivinen korostaminen ja lukuisat hankkeet voidaankin osaltaan ymmärtää merkkeinä taideinstituution itsenäisyyskamppailusta.
Ruohonjuuritasolla tämä ei sinällään tule esille, mutta jos kulttuurihyvinvointi -diskurssia tarkastelee yleisemmin, ei voi välttyä ajatukselta, että siitä on tullut eräänlainen pelastusrengas taideinstituutiolle taiteen julkisen rahoituksen ehtyessä niin Suomessa kuin monissa muissakin Euroopan valtioissa.
Välitilan politiikat
Välitilan problematiikka haastaa myös kuitenkin pohtimaan instituutioiden, ammattiroolien ja elämänhistorioiden kohtaamisessa paljastuvia kulttuurisia järjestyksiä ja niitä ylläpitäviä käsitteitä ja sitä onko niille olemassa uusia ja erilaisia tulkintatapoja. Ei ole epäilystä siitä, etteivätkö vanhukset tai vangit kaipaisi vuorovaikutusta tai mielekkäitä kokemuksia elämäänsä, mutta haaste on se, miten ymmärtää ja hahmottaa kyseistä aluetta. Jos esimerkiksi edellä mainittua yleisön käsitettä sovelletaan vankeihin, missä mielessä olemme pakotettuja ajattelemaan, että konsertit ovat vangeille ensi sijassa kulttuurisen maun ilmentämisen paikkoja? Konsertti voi olla tärkeä siinä mielessä, että se antaa mahdollisuuden poistua sellistä ylimääräisen kerran päivän aikana. Toisaalta huonokuuloiselle vanhukselle, joka on ollut aiemmin aktiivinen musiikinharrastaja, konsertti paljastaa kehon toimintakyvyn heikkenemisen, mutta tuo esiin uusia kehollisen ja aistimellisen kokemisen tapoja. Toisin sanoen teosten tai tekijä-vastaanottaja -suhteiden rinnalle merkitykselliseksi nousevat tematiikat alkaen ihmisruumiin toiminnan rajoista moninaisiin yhteiskunnallisiin erontekoihin ja valtasuhteisiin saakka.
Nostamalla esiin välitilojen problematiikkaa pyrkimykseni ei ole kritisoida taidehyvinvointi -hankkeita. Ne ovat tuoneet paljon kaivattua vaihtelua ja uudenlaista vuorovaikutusta (hoiva)laitosten arkeen. Kuitenkin tärkeää on myös havainnoida taiteen ja hoivan välitiloissa tapahtuvia kohtaamisia ja kohtaamisista avautuvia uusia mahdollisuuksia ymmärtää ihmisten moninaisia elämänpolkuja, joihin mahtuu sekä hyvin- että pahoinvointia.
Lähteet:
Alasuutari. P. (2017) Määräysvalta vakuuttelun retoriikassa: Koetun hyvinvoinnin käsitteen leviäminen ja kotoistuminen Suomeen, Sosiologia 3(54), 253 –272.
Cohen, G. D., Perlstein, S., Chapline, J., Kelly, J., Firth, K. M. & Simmens, S. (2006) The Impact of Professionally Conducted Cultural Programs on the Physical Health, Mental Health, and Social Functioning of Older Adults. The Gerontologist 46:6, 726–734.
Colliander, M. (2017) Kulttuuri ja taide hoivalaitoksessa. Laitosarjen ja kulttuuritoiminnan ideaalien kohtaamisia, Sosiologia 3(54), 305–321.
Hannaman, K., Sheller, M. and Urry, J. (2006) ‘Mobilities, Immobilities, and Moorings’, Mobilities 1(1): 1–22.
Lehikoinen, Kai & Rautiainen, Pauli. (2016). Kulttuuristen oikeuksien toteuttaminen osaksi sote-palveluja. ArtsEqual Policy Brief. 1. Tarkastettu 8.4. 2018.
Lepistö, Vappu. (1991) Kuvataiteilija taidemaailmassa. Tapaustutkimus kuvataiteellisen toiminnan sosiaalipsykologisista merkityksistä. Helsinki: Tutkijaliitto.
Rautiainen-Keskustalo, T., Raudaskoski, S., Colliander, M., Pimiä, A., Rantanen, A. & Teikari, A. (2014) Moniaineksinen etäkonsertti. Neksusanalyysi musiikillisen toiminnan tutkimusmetodina, Musiikki 1-2(44), 6–28.
Westerlund, H. (2018) Voiko taiteen potentiaaliin luottaa?. Luettu 8.4. 2018.
