Antiikin Roomassa perhe oli yhteiskunnan perusyksikkö, mutta uskonto ei rajoittanut seksuaalisuutta

Antiikin roomalaisen perhekäsitysten merkitys on ollut suuri länsimaiselle kulttuurille. Porvarillinen perheihanne on muuttunut parin vuosisadan aikana, mutta ydinperhemalli on jatkumoa antiikin traditiosta, sanovat roomalaisen antiikin tutkijat Jussi Rantala ja Ville Vuolanto.

Perheen tärkeydestä ja yhteiskunnan patriarkaalisuudesta huolimatta seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden muodot olivat antiikin Roomassa vapaita.

Keisarit ja kurtisaanit on Tampereen yliopistossa parikymmentä vuotta vaikuttaneen antiikintutkimuksen keskittymän taidonnäyte. Keisarit ja kurtisaanit – Perhe, valta ja seksi antiikin Roomassa käsittelee perhettä, seksuaalisuutta ja vallankäyttöä antiikin Roomassa. Tarkastelussa ovat sekä valta-eliitti että tavalliset roomalaiset. Rantala toimitti kirjan ja kirjoitti siihen yhden artikkelin, ja Vuolanto kirjoitti yhden kirjan luvuista.

Valtio ei ollut kiinnostunut ihmisten seksuaalisuudesta

Antiikin Roomasta periytyi aineksia länsimaiseen kulttuuriin valikoivasti. Ydinperhe ja avioliittoon kuulunut heteroseksuaalisuus valikoitui mukaan, mutta antiikin seksuaalikulttuurin monimuotoisuus ja poikkeavuudet unohdettiin. Ydinperheen ympärillä oli perheyhteisö, johon kuului lisäksi muita sukulaisia, palvelijoita ja orjia. Heidän asemansa oli usein merkittävä.

– Perheissä asuminen on yhä yhteiskunnan instituutioiden lähtöoletus ainakin länsimaissa, eivät esimerkiksi kommuunit tai yksinasuminen. Yhteiskunta järjestetään yhä perhe edellä, Vuolanto sanoo.

Vuolannon mukaan naimisiinmeno oli ideologisesti ainoa vaihtoehto, myös käytänön sanelema pakko, sillä perhe oli yksilölle ainoa turvaverkko. Perhe oli yhteiskunnallisen toiminnan perusyksikkö. Avioliitto oli yhteiskunnallinen instituutio, jonka kautta sai vanhuudenturvan ja joka turvasi suvun jatkumisen. Avioliiton kaltaisilla rituaaleilla oli yhteisöllinen merkitys, ja avioliitoilla solmittiin poliittisia ja taloudellisia liittosuhteita.

Vaikka perhe oli tärkeä instituutiona ja arjessa, parisuhteet eivät olleet antiikissa oletusarvoisesti elämänmittaisia. Kuolleisuus oli suurta, ja avioeron sai helposti. Helppo avioero mahdollisti roomalaisen eliitin sarjamonogamian. Avioeron vaivattomuus palveli myös jälkeläisten saamista: jos lapsia ei tullut, vaihdettiin puolisoa.

– Jos halusit selviytyä, sinulla oli pakko olla heteroseksiä. Eliitin seksisuhteet orjiin olivat ok. Vapaamielinen seksuaalisuus ei häirinnyt perheen olemassaoloa, vaan yhteiskunnallinen kunniallisuus tuli siitä, että kykeni hoitamaan perheensä aineelliset ja sosiaaliset tarpeet, Vuolanto sanoo.

Rantala ja Vuolanto muistuttavat, että olisi anakronistista sanoa antiikin maailmaa liberaaliksi, vaikka nykyajan ja antiikin vertaaminen olisi houkuttelevaa. Olennaista on myös muistaa, että antiikin lähteissä näkyvä vapaus oli yläluokan etuoikeus, ja antiikin lähteistä on vaikeaa saada tietoa muista yhteiskuntaryhmistä.

Rantala ja Vuolanto muistuttavat, että olisi anakronistista sanoa antiikin maailmaa liberaaliksi, vaikka nykyajan ja antiikin vertaaminen olisi houkuttelevaa. Olennaista on myös muistaa, että antiikin lähteissä näkyvä vapaus oli yläluokan etuoikeus, ja antiikin lähteistä on vaikeaa saada tietoa muista yhteiskuntaryhmistä.

Roomassa ei pidetty avioliittorekisteriä, eikä valtio ollut kiinnostunut ihmisten avioliitoista tai seksuaalisuudesta.

– Se oli sellaista laissez-faire-tyyppistä. Siihen ei vaan kiinnitetty niin paljoa huomiota, Vuolanto sanoo.

Yhteisöllistä moraalia sääteli oletus hyveellisesti elämisestä. Se oli itseään ja yhteisöään kunnioittavan ihmisen velvollisuus. Hyveet olivat käytännöllisiä ja maanläheisiä yhteisöelämän ylläpitämiseen pyrkineitä taitoja – siis viime kädessä sosiaalisia taitoja. Hyveiden tarkoitus oli mahdollistaa hyvä elämä jokapäiväisessä kanssakäymisessä ja taata yhteisön jatkuvuus. Hyveet ovat Rantalan ja Vuolannon mukaan olennaisempi osa antiikin Roomaa kuin seksi, väkivalta ja gladiaattoritaistelut.

Hyveitä olivat esimerkiksi pietas eli uskollisuus ja velvollisuudentunto perhettä ja isänmaata kohtaan, virtus eli miehinen urheus ja vastuunkantaminen, gravitas eli asemanmukainen käyttäytyminen, kuten tyhjänpuhumisen välttäminen ja kohtuullisuus, fides, eli luotettavuus suhteessa perheeseen, isänmaahan ja jumaliin. Roomalainen sivistys tarkoittaa Rantalan ja Vuolannon mukaan pitkälti hyveitä, joskin sivistykseen kuuluivat myös puhetaidon, valtiomiestaidon ja historiatiedon hallitseminen sekä tradition ja mytologian tuntemus.

Antiikin sukupuolijärjestelmä ei ollut yksinkertainen tai täysin heteroseksuaalinen

Antiikin sukupuolijärjestelmän moninaisuudessa on Ville Vuolannon mukaan samaa kuin 2000-luvun länsimaisessa katsannossa, jossa ihminen voi itse ilmaista sukupuoltaan vapaasti. Välissä on ollut erityisesti 1800-1900-luvuilla vaikuttanut hyvin duaalinen sukupuolijärjestelmä.

Antiikin sukupuolijärjestelmän moninaisuudessa on Ville Vuolannon mukaan samaa kuin 2000-luvun länsimaisessa katsannossa, jossa ihminen voi itse ilmaista sukupuoltaan vapaasti. Välissä on ollut erityisesti 1800-1900-luvuilla vaikuttanut hyvin duaalinen sukupuolijärjestelmä.

– Mutta sukupuolijärjestelmä oli tietysti lähtökohtaisesti patriarkaalinen. Varsinkin juridisesti oli näin, eli mies tai isä oli perheen pää ja naisen juridinen asema julkisessa elämässä oli hyvin rajattu. Kulttuurisesti patriarkaalinen sikäli, että lähes kaikki antiikin kirjalliset lähteet ovat miesten tekemiä. Vastaavasti Aantiikin kuvastoa hallitsevat maskuliiniset aiheet kuten sodankäynti, sanoo Jussi Rantala.

Seksuaalisuuden toteuttamisessa ja sukupuolen näyttämisessä tärkeää oli kohtuus: raja hyväksytyn ja moraalittoman käytöksen välillä ei kulkenut asioiden välillä laadullisesti, vaan kohtuullisen määrän mukaan määrällisesti. Liiallisella syömisellä tai seksuaalisuuden näyttämisellä saattoi saada epäilyttävän maineen, mutta millään tietyllä seksuaalisuuden muodolla sitä ei automaattisesti saanut. Moraali oli tapauskohtaista ja rajanylitykset yksilöllisiä. Harva asia oli täysin kielletty. Uskonto ei rajoittanut erotiikkaa ja seksuaalisia suhteita.

– Ennen kristinuskoa esiaviollinen seksi saattoi olla häpeällistä, mutta kristinusko teki siitä syntiä, Ville Vuolanto sanoo.

Naisen yhteiskunnallinen arvo liittyi yleensä jollain tavalla äitiyteen, ja useimmat naiset olivat äitejä joka tapauksessa. Koska perheet olivat tärkeitä yhteiskunnallisia yksiköitä, oli naisten perheiden sisällä käyttämä valta usein merkittävää.

Sukupuolijärjestelmän sisällä kohtuuttomuuden raja saattoi ylittyä esimerkiksi naisten yhteiskunnallisessa toiminnassa. Naisen yhteiskunnallinen arvo liittyi yleensä jollain tavalla äitiyteen, ja useimmat naiset olivat äitejä joka tapauksessa. Koska perheet olivat tärkeitä yhteiskunnallisia yksiköitä, oli naisten perheiden sisällä käyttämä valta usein merkittävää.

– Saattoi olla hyvä perheenäiti ja pyörittää bisnestä, Vuolanto sanoo.

Yhteiskunnalliseen vallankäytön mahdollistava maskuliininen esiintyminen oli mahdollista naisille, mutta se oli yläluokan naisten etuoikeus. Agrippina nuorempi on hyvä esimerkki Antiikin Roomassa valtaa käyttäneestä naisesta. Hän oli keisari Caligulan sisar sekä Rooman keisari Neron äiti, jonka yhteiskunnallisesta roolistaan ja vallankäytöstään on paljon lähteitä.

– Agrippinasta ei puhuttaisi lähteissä niin paljoa, jos hänellä ei olisi ollut merkittävää valtaa, Rantala sanoo.

Naisen oli mahdollista saada yhteiskunnallista valtaa, vaikka hän ei ollut äiti. Tästä paras esimerkki ovat vestaalit. Vestaalit eli Vestan neitsyet olivat naisia, ja he olivat ainoa ammattipapisto Roomassa. Vestaalit olivat erittäin etuoikeutettuja ja arvostettuja, mutta heidän piti elää tarkkojen sääntöjen kuten kuolemanrangaistuksen uhalla varjellun siveellisyyslupauksen mukaisesti. Vestaalit olivat vapaita holhoojista, ja saivat hoitaa itse usein mittavaa omaisuuttaan.

Toisaalta Roomasta tunnetaan tapaus, jossa kurtisaani Hispala Faecenia sain valtavan rahallisen palkkion ja nousi arvostettuun matroonaluokkaan yhteiskunnallisen toimintansa vuoksi. Hän paljasti ekstaattisen Bacchuksen kultin, jonka katsottiin uhkaavan yhteiskuntajärjestystä. Vaatimattomista oloista tulleilla kurtisaaneilla saattoi olla Roomassa epämuodollista valtaa valloittamiensa miesten välityksellä.

Antiikin uudet lähdeaineistot syntyvät, kun niitä lukee oikea henkilö

Rantala ja Vuolanto sanovat, että antiikin ja antiikin historian tutkimuksen välinen raja on epäselvä. Antiikintutkimus on kattokäsite, jonka alle antiikin historia, filologia ja arkeologia menevät. Kaikki antiikintutkimus käyttää samoja aputieteitä, kuten papyrologia, numismatiikka, kielitieteet ja kirjallisuustieteet.

– Antiikintutkija on väistämättä poikkitieteellinen ja kansainvälinen toimija. Kun lähteitä on vähän, tutkimus perustuu niiden uudelleen tulkintaan ja tarkasteluun uusista näkökulmista. Kun materiaaleja on vähän, on käytettävä hyväksi kaikkea mahdollista metodiikkaa.

Uusia antiikin lähteitä löytyy harvoin. Joskus esimerkiksi keskiaikaiseksi tulkittu teksti paljastuukin vanhemmaksi, tai Saharan hiekasta löytyy papyrusasiakirja. Ville Vuolanto kertoo, että lähteiden uudelleenajoituksesta ei yleensä voi kiittää teknologian kehittymistä, vaan tilanteita, joissa lähde kohtaa lukijan, jolla on tiettyä kieli- tai kirjallisuustieteellistä erityisosaamista. Jokainen uusi aineistolöytö ei ole merkittävä, vaikka lähteitä on vähän.

– Uutta materiaalia löytyy jatkuvasti, mutta se materiaali on hyvin marginaalista suhteessa siihen, mitä jo tiedetään.

Kuten historiantutkimuksessa yleensä, jonkin tapahtuman varmentaminen edellyttää, että sen mainitsee useampi lähde. Rantalan ja Vuolannon mukaan antiikin tutkimuksessa riippumattomat lähdeaineistot ovat erityisen tärkeitä, kuten myös taito yhdistää eri aloilta tulevaa tutkimusta ja lähteitä.

Historioitsijoiden antama kuva antiikin ajanjaksosta hallitsee kuvaamme antiikista. Heistä osa on ollut myös poliitikkoja, mikä on vaikuttanut heidän esiin nostamiinsa asioihin ja niiden kontekstointiin.

Historioitsijoiden antama kuva antiikin ajanjaksosta hallitsee kuvaamme antiikista. Heistä osa on ollut myös poliitikkoja, mikä on vaikuttanut heidän esiin nostamiinsa asioihin ja niiden kontekstointiin.

– He ovat tunteneet yleisönsä, ja osanneet kirjoittaa yleisönsä mukaan, Rantala sanoo.