Maanantaina 21.5. julkaistiin Mari K. Niemen (Vaasan yliopisto) ja Topi Hounin (Turun yliopisto) toimittama tietokirja Media ja populismi (Vastapaino 2018).
Kirja osallistuu keskusteluun median ja populismin hankalasta suhteesta. Voisi jopa sanoa, että populismilla ja medialla samankaltainen toimintalogiikka: karismaattiset johtajat, vastakkainasettelut ja tunteisiin kiinnittyvät jännitteet myyvät lehtiä ja nostavat populismin profiilia.
Toisaalta media on moniarvoinen ja liberaali, joten median ja populismin välille syntyy jännitteitä.
Populistinen julkinen diskurssi on medialle kiehtova sekä tiedonvälityksen että median kaupallisen toimintalogiikan vuoksi. Koska journalismin tehtävä on välittää tietoa, media perustellusti raportoi populististen poliitikkojen räväköistä näkemyksistä. Niitä ei siis voi jättää uutisoimatta. Lisäksi lukijoita tavoitteleva media ymmärtää, että tunteisiin vetoavat ja (tarkoituksellisen?) provosoivat populistiset puheenvuorot keräävät lukijoita.
Samalla media joutuu tavallaan ansaan populismin kanssa, sillä etenkin valtavirtamedia tyypillisesti lasketaan osaksi niitä yhteiskunnan hallitsevia instituutiota, joiden kanssa populismi muodostaa luonteelleen tyypillisen vastakkainasettelun. Populistisen diskurssin raportointi nostaa sen näkyvyyttä, mutta mikäli valtavirtamedia kritisoi tätä diskurssia, tai sen käyttäjiä, osoittaa se populistien väittämän vastakkainasettelun oikeellisuuden. Sama pätee myös valintoihin jättää uutisoimatta populistien ulostuloja.
Amerikkalaisittain voitaisiin sanoa että ainakin joissain olosuhteissa populismin suhde mediaan on ”having your cake and eating it too”.
Populistiset ilmaisut ovat nousseet yleiseen käyttöön uutismediassa, etenkin verkkomedian puolella: ”kansa raivostui” tai ”some-kohut” nojaavat tyypillisesti nimenomaan vox populin ääneen. Se, että ihmiset puhuvat aiheesta, ikään kuin velvoittaa myös uutismedian nostamaan uutisarvoltaan mahdollisesti vähäpätöisen asian näkyvyyttä.
Katse perussuomalaisia kauemmas
Teos on sisällöltään rajattu nationalistiseen oikeistopopulismiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa, mutta sisältöä on myös erityisesti suomalaiselle lukijalle. Etenkin keskustelu suomalaisen, ruotsalaisen ja tanskalaisen median suhteesta populismiin vaikuttaa mielenkiintoiselta vertailevan tutkimuksen avaukselta.
Esimerkiksi Tanskassa median suhde Tanskan kansanpuolueeseen (Dansk Folkparti) on paljolti normalisoitunut, kun taas Ruotsissa median suhde politiikastakin marginalisoituihin Ruotsidemokraatteihin (Sverigedemokraterna) on yhä erittäin ongelmallinen. Suomi sijoittuu tässä jotakuinkin puoliväliin.
Haastatellut tanskalaiset journalistit kokivat, että kun media asettuu populisteja vastaan, kuten Ruotsissa, se tarjoaa juuri sen vastakkainasettelun, jota populismi kaipaa. Vastakkainasettelu ruokkii suoraan populistien suosiota, kun monet ulkopuolisetkin kokevat puolueen käsittelyn julkisuudessa epäreiluksi.
Tilan ottaminen
Mari K. Niemen ja Annu Perälän luku vuoden 2015 pakolaiskriisiin liittyvistä journalistisista valinnoista on hyvä esimerkki kirjan annista. Luvussa todetaan, että turvapaikanhakijoita käsittelevissä ohjelmissa perussuomalaiset osasivat ottaa haltuun avautuneen tilan.
Perussuomalaiset kansanedustajat olivat valmistautuneita ja ennen kaikkea saatavilla, kun media haki näkökulmia tai asiantuntijalausuntoja liittyen turvapaikanhakijoihin. Perussuomalaiset saattoivat esiintyä näin asiantuntijoina ilman suoranaista pätevyyttä. Ohjelmiin mukaan kutsutuille tutkijoille jäi herkästi epäkiitollinen rooli ”tunteettomana” järjen äänenä populistisen retoriikan vastinparina. Kokemusasiantuntijat, eli turvapaikanhakijat itse, olivat heikoiten edustettuina.
Tampereen yliopiston tutkijoiden Elina Nopparin ja Ilmari Hiltusen luku vastamedioista huomauttaa, että internetin välityksellä kuka tahansa voi toimia vaihtoehtomedian tuottajana. Pettymys valtavirtakeskusteluun ja aktiivinen verkkoyhteisöjen käyttäminen on avannut uudenlaisen tilan populistiselle viestinnälle, joka suoraan haastaa – populismin hengessä – valtavirtamedian.
Tehokasta promootiota
Tutkimusta avaavan kirjan julkaisun näkyvyys on ollut esimerkillistä. Osa kirjoittajista on ollut läsnä avaamassa kansantajuisesti tutkimustuloksia julkaisutilaisuuksissa. Kirjan Helsingin julkaisutilaisuuteen osallistui yleisön jäsenenä myös perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho.
Maanantain julkaisutapahtumassa oli kirjan sisältöä havainnollistavina keskustelijoina kolme maansa populistipuoluetta pitkään seurannutta politiikan toimittajaa: Pirjo Auvinen (Suomi: Yle), Kenan Habul (Ruotsi: Aftonbladet) ja Elisabet Svane (Tanska: Politiken), sekä luennoimassa ruotsalaisista maahanmuuttokriittisistä vaihtoehtomedioista tutkija Kristoffer Holt.
Tämän kaltaiset foorumit ovat omiaan tuomaan kirjan aihetta luovasti esiin. Samoin Tampereella torstaina 24.5. pidetty ”after-work” tilaisuus sisälsi sekä kirjan lukujen esittelyä että paneelikeskustelun, jota johti perussuomalaisten kahtia jakaantumisesta kirjan kirjoittanut Aamulehden politiikan toimittaja Lauri Nurmi. Interaktiivisten ja monipuolisten julkaisutilaisuuksien yleistyminen on hyvä, koska niillä voi tuoda tietokirjaa esiin myös suurelle yleisölle helposti lähestyttävällä tavalla.
Mari K. Niemi ja Topi Houni (toim.), Media ja populismi : työkaluja kriittiseen journalismiin, Vastapaino 2018.
