Alustus! Kesäkuun lopun EU-huippukokouksen ensimmäisen päivän päätöslauselma oli globaalin oikeudenmukaisuuden ja muuttajien oikeuksien puolesta kamppaileville hyytävää luettavaa. Huippukokouksen päätöslauselma ei tuonut uutta EU:n muuttoliike- ja turvapaikka-agendalle vaan siinä vahvistettiin aiemmat linjat tiukemmasta rajavalvonnasta EU:n Rajavartiostoa vahvistamalla.
Samalla vahvistettiin tehostetut palautuskäytännöt sekä jo toimimattomiksi osoittautuneet käytännöt, joiden avulla kansainvälistä suojelua hakevat ihmiset jaettaisiin Euroopan unionin jäsenmaiden kesken. Lisäksi kokous vahvisti 1990-luvun lopulta mukana ollutta suuntausta ulkoistaa vastuunkanto EU-alueen ulkopuolelle. Tämän osalta paitsi painotettiin yhteistyötä esimerkiksi Turkin kanssa huolimatta maan ihmisoikeustilanteesta, myös korostettiin Libyan roolia yhteistyössä ja mainittiin erityisesti Libyan rajavartioston työrauhan turvaaminen. Näistä jälkimmäisen tarkoituksena on entisestään hankaloittaa kansalaisjärjestöjen meripelastustoimintaa Välimerellä.
Tässä tekstissä tarkastelen kahta huippukokouksen päätöstä ja näiden mahdollisia ja todennäköisiä vaikutuksia viime vuosien tapahtumien ja niihin kytkeytyvän tutkimus- ja vaikutustyönivalossa.
Järjestelykeskukset EU:n sisällä
Loppukesän ja syksyn 2015 jatkuneet aiempaa suuremmat tulijamäärät ja näiden myötä näkyväksi tullut poliittisen päätöksenteon kriisi EU-tasolla (esim. Kynsilehto 2017) tuottivat hätääntyneitä paniikkiratkaisuja, joiden kanssa Euroopan unionin jäsenmaat edelleen kipuilevat.
Yksi näistä ratkaisuista oli niin kutsuttujen hotspot-järjestelykeskusten perustaminen eniten tulijoita vastaanottaville alueille Egean-meren saarille Kreikkaan sekä Lampedusan ja Sisilian saarille Italiaan. Lampedusan järjestelykeskus on sittemmin suljettu ainakin tilapäisesti, mutta esimerkiksi Lesboksen saarella Kreikassa sijaitseva Morian järjestelykeskus, joka on ollut vuosien varrella otsikoissa johtuen keskuksen ylikuormittumisesta ja äärimmäisen huonoista elinolosuhteista, on edelleen toiminnassa.
Järjestelykeskusten tarkoituksena oli erotella turvapaikkaa hakemaan oikeutetut muista tulijoista, ja sekä Italiasta että Kreikasta oli määrä sijoittaa yhteensä 160 000 Eritrean ja Syyrian kansalaista muihin EU:n jäsenmaihin, joissa heidän turvapaikkahakemuksensa käsiteltäisiin. Näistä kahdesta maasta pakenevat tunnistettiin olevan kansainvälisen suojelun tarpeessa, mutta rajaus antoi implisiittisesti olettaa, ettei muista maista pakenevilla olisi välttämättä todellista syytä hakea turvaa. Jako oli myös omiaan ruokkimaan ristiriitoja suojaa hakevien kesken vahvistaessaan kuvitelmaa ”hyvistä” ja ”huonoista” pakolaisista.
Todellisuudessa uudelleensijoitettujen määrä EU:n sisällä jäi kauas tavoitteestaan: vain muutamaan kymmeneen tuhanteen yksilöön. Yksi ongelma uudelleensijoitusohjelmassa oli rajaus vain kahteen kansalaisuuteen, syyrialaisiin ja eritrealaisiin, minkä vuoksi kansalaisjärjestöjen, kuten espanjalaisen pakolaisjärjestön CEAR:in, oli hankala vakuuttaa Espanjan valtionhallinto siitä, että tulijoita heidän ylläpitämiinsä, jo toimintavalmiina mutta tyhjillään olleisiin vastaanottokeskuksiin olisi eri puolilla Kreikkaa. Vaikka tulijoiden kansalaisuus ei välttämättä vastannut ohjelman kriteereitä, se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteivätkö nämä olisi mahdollisesti ja jopa todennäköisesti kansainvälisen suojelun tarpeessa (kokousmuistiinpanot, Euromed Rights-verkoston muuttoliike- ja turvapaikkatyöryhmä, Bryssel, 11.2.2017). Näiden kokemusten valossa huippukokouksen päättämä turvapaikkahakemusten prosessointikeskusten perustaminen eteläiseen Eurooppaan ja oletus siitä, että turvapaikkaan oikeutetut jaettaisiin vapaaehtoisuuteen perustuen EU:n jäsenmaiden kesken ei vakuuta, toisin kuin pääministeri Juha Sipilä tulkitsi.
Leirit EU:n ulkopuolella?
Vielä ongelmallisempi on, että huippukokous vahvisti pyrkimystä ulkoistaa rajakontrolli ja kansainvälinen suojelu EU:n ulkopuolelle. Päätöslauselma mainitsee lisärahoituksen antamisesta näille pyrkimyksille ja lauselmaan on kirjattu myös esitys perustaa leirejä – ”alueellisia maihinnousukeskuksia” – EU:n alueen ulkopuolelle.
Asia on ollut tavalla tai toisella esillä EU:n ulkosuhteissa jo useiden vuosien ajan, mutta monet ehdolla olleista maista ovat kieltäytyneet tästä kyseenalaisesta kunniasta. Tähän on monta syytä, joista otan nyt muutaman esimerkin eri puolilta Välimerta. 2011 kansannousujen myötä Tunisia vastaanotti satoja tuhansia ihmisiä Libyasta, Libyan kansalaiset pääosin yksityismajoitukseen ja kolmansien maiden kansalaiset Shoushan leirille Libyan ja Tunisian rajalle. Shoushan leirin sulkeminen kesti pidempään kuin tarkoitus ja UNHCR poistui sieltä vuonna 2013.
Leirin virallisesta sulkemisesta huolimatta alueella majaili pitkään Shoushan perintöä vaalivia, kohdalleen ratkaisua odottavia matkalaisia, joiden kohtalosta järjestötoimijat ja Tunisian valtio ovat vääntäneet kättä jo vuosia. Näiden kokemusten myötä Tunisia on toistuvasti kieltäytynyt uusien leirien perustamisesta maaperälleen, käytiin näitä keskusteluja sitten niin kutsutun liikkuvuuskumppanuus-kehyksen kuin laajemman talouspoliittisen vuoropuhelun raameissa.
Toisaalta esimerkiksi Jordania asuttaa jo Za’ataria, yhtä maailman suurimmista pakolaisleireistä, jota muun muassa jordanialainen järjestötoimija ARDD ja Oxfam ovat kuvanneet yhtenä maan suurimmista kaupungeista. Libanon on puolestaan vastaanottanut asukaslukuun suhteutettuna eniten pakolaisia maailmanlaajuisesti, joskaan maassa ei ole niin kutsuttuja virallisia leirejä Syyrian sotaa paenneille lainkaan. Kiintiöpaikkojen väheneminen pitkäaikaisena ratkaisuna on muun muassa YK:n Pakolaisjärjestö UNHCR:n polttava huoli.
Turkissa on useita valtion ylläpitämiä leirejä lähellä Syyrian rajaa, mutta Turkin noin kolmesta miljoonasta pakolaisesta vain pieni osa majoittuu näillä leireillä. Tämä johtuu esimerkiksi hankaluudesta löytää töitä ja toimeentuloa haja-asutusalueilta, mutta myös siitä, että vuosia jatkuva elämä leirillä on elämää pysäytyskuvassa, jolle ei ole päätepistettä näkyvissä (esim. Hyndman & Giles 2011). Näiden olemassa olevien leirien ja leiriytymien, ja erityisesti niillä vuosikausia majailleiden pakolaisten näkökulmasta ajatus uusien leirien perustamisesta Euroopan unionin ulkopuolelle ratkaisuna välittömään ja pidempiaikaiseen epätoivoon näyttäytyy jokseenkin käsittämättömänä.
Vaikutus salakuljetukseen?
Toisin kuin Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen tuoreeltaan huippukokouksen tuloksista esitti, leirien perustamisella tuskin olisi minkäänlaista vaikutusta tarpeeseen käyttää salakuljettajien palveluita. Kuten olen edellä osoittanut, EU:n lähialueilla on sijainnut ja sijaitsee edelleen useita leirejä, mikä ei ole vaikuttanut liikkeellä olevien ihmisten tarpeeseen jatkaa matkaansa edelleen. Laillisten väylien puuttuessa tähän tarpeeseen vastaavat salakuljettajat. Näin ollen väitänkin, että esityksen ja sitä silittelevien kommenttien tarkoitus on pikemminkin rauhoitella EU-tason debatista jo vuosia välittynyttä kuvaa syvästä poliittisesta kriisistä (esim. Kynsilehto 2017) kuin esittää jotain evidenssiperustaista siitä, millaiset vaikutukset lauselman esityksillä lähitulevaisuudessa tullee olemaan.
Samaan aikaan ihmiset jatkavat epätoivoisia matkojaan, joiden hinnat vain kohoavat vuosi vuodelta ja joiden dokumentoitu hinta ihmishengillä mitattuna on jo pelkästään Välimerellä noussut yli kolmenkymmenen tuhannen.
Varovaistenkin arvioiden mukaan määrä on ainakin kaksinkertainen, kun katse käännetään Välimeren rannoilta etelämmäs Saharaan niille rajoille, joiden tukkiminen on ollut EU:n agendalla jo vuosia, mutta missä niin ikään reitit käyvät aiempaakin vaarallisemmiksi. Näin ollen olisikin korkea aika ottaa vakavasti niin kutsutut jaetut arvot, joille EU:n on ollut määrä rakentua ja jotka niin ikään huippukokouksen päätöslauselmassa mainitaan. Näiden arvojen mukainen toiminta edellyttää esimerkiksi painopisteen kääntämistä laillisten maahantuloväylien kehittämiselle rajojen sulkemisen ja solidaarisuustoiminnan kriminalisoinnin sijaan.
Viitteet
Hyndman, Jennifer & Wenona Giles (2011) Waiting for what? The feminization of asylum in protracted situations. Gender, Place & Culture 18(3): 361–379.
Kynsilehto, Anitta (2016) Resisting borders: Mobilities, gender, and bodies crossing the Mediterranean. Refugee Watch: A South Asian Journal of Forced Migration 47: 10–19.
Kynsilehto, Anitta (2017) Mobilities, politics, and solidarities. Peace Review: A Journal of Social Justice 29(1): 48–54.
