Vuoden 1918 sisällissodan muistovuosi on herättänyt kiivasta ja moniäänistä keskustelua sisällissodan tapahtumista ja sen muistamisesta. Keskustelua on käyty niin julkisuudessa kuin sosiaalisen median palstoilla, ja siihen ovat osallistuneet sekä historian harrastajat että akateemiset tutkijat. Keskustelu on pitkälti kulminoitunut Marjo Liukkosen väitöskirjassa Hennalan naismurhat 1918 (Vastapaino 2018) esittämiin kiistanalaisiin tulkintoihin sisällissodan jälkiselvittelyistä ja erityisesti muistitietoon asemaan näiden tulkintojen lähteenä.
Suomalaiset historiantutkijat eivät ole varmasti koskaan puhuneet näin laajasti ja vilkkaasti muistitiedosta kuin nyt. Kansainvälisen muistitietohistorian (Oral History) läpimurron ansiosta epäluulo muistitietoa kohtaan oli pitkälti hälventynyt, joskaan ei kokonaan poistunut. Varsin yleisesti koettiin vielä noin vuosikymmen sitten tarpeelliseksi muistuttaa, että muistitieto vaatii osakseen erikoiskohtelua: tavallistakin tiukempaa lähdekritiikkiä, joka on historiantutkijoiden työkalupakin järeä työkalu.
Merkittävä muutos on tapahtunut siinä, että kun muistitieto nyt nousee esiin ongelmallisena asiana, niin ensisijaisena reaktiona ei olekaan torjunta tai hyljeksintä, vaan huomion kiinnittäminen siihen, miten muisteluaineistoja tulisi käyttää tieteellisesti validilla ja eettisesti kestävällä tavalla.
Enää on kuulunut korkeintaan hentoja ääniä muistitiedon yleisestä epäluotettavuudesta tai käyttökelvottomuudesta. Kiistojen kohde on siis muuttunut. Muistitiedon tieteellisesti pätevä käyttäminen on yhtä kaikki vaikea kysymys, johon käydyssä keskustelussa on esitetty perusteltuja vastauksia, mutta puntaroitavaa riittää edelleenkin. Tätä seikkaa ei pystytä tarkastelemaan menemättä syvälle itse muistitiedon luonteeseen ja kysymällä, mitä se on ja miten se poikkeaa muusta historiallisesta tiedosta.
Tutkimuskysymys avainasemassa
Koko kevään jatkuneessa kiistassa kyse on ollut siitä, että voiko muistitietoa hyödyntää vastauksena kysymykseen, mitä vuonna 1918 (esimerkiksi Hennalan vankileirillä) tapahtui: voidaanko muistitiedossa kerrottu tulkita suoraan faktaksi sisällissodan tai sen jälkiselvittelyjen tapahtumista? Historiantutkijat ovat vastanneet tähän kielteisesti sangen yhtenä rintamana, mutta muitakin mielipiteitä on kuultu.
Olennaista on, mitä muistitiedolta kysytään ja mihin sen avulla voidaan vastata. Tämänkin seikan ovat monet keskustelijat sanoneet selvästi. Jos tämä asia jää hataraksi, tuloksena saattaa olla vakavia virhepäätelmiä ja ylitulkintoja. Tärkeätä ajankohtaisessa keskustelussa on se, että siinä on menty aikaisempaa enemmän konkretian tasolla: pohtimaan yksittäisten muistitietokatkelmien todistusvoimaa ja niistä tehtävien päätelmien ja tulkintojen kestävyyttä. Muistitiedon epäluotettavuudesta aikaisempina vuosikymmeninä käyty keskustelu oli ongelmallista juuri sen vuoksi, että asiasta puhuttiin yleisellä tasolla vailla kytkentää varsinaiseen tutkimuskysymykseen.
Asia ei ole kuitenkaan aivan tällä selvä, vaan tärkeitä kysymyksiä nousee esiin: Voidaanko muistitiedon tällainen ”faktuaalinen” käyttö kuitenkin oikeuttaa silloin, jos muita lähteitä näistä tapahtumista ei ole tai jos ne ovat huomattavan vajavaisia? Voidaanko muistitietoa sitten hyödyntää yhdessä alkuperäisten asiakirjojen kanssa tekemällä vertailuja ja arvioimalla niiden sisältämää informaatiota toisiaan vasten? Jotkut ovat painottaneet, että tällaista sisällöllisesti rikasta aineistoa voi jättää käyttämättäkään – eikö se olisi karhunpalvelus historiantutkimukselle? Näihin kysymyksiin vastaaminen vaatii menemistä muistitiedon perimmäisten kysymysten äärelle. Se edellyttää myös muistitiedon tarkastelua sen omilla ehdoillaan.
Jos muistitietoa ajatellaan perinteisen lähdekritiikin mittapuulla ja siitä karsitaan kaikki subjektiiviset sisällöt ja ajallisen etäisyyden vaikutus kerrottuihin tapahtumiin, niin siitä ei jää juuri mitään jäljelle, joten tästä näkökulmasta se vaikuttaa yksiselitteisesti hyödyttömältä ja käyttökelvottomalta. Tämä vaikuttaa nykykatsannossa hedelmättömältä tavalta suhtautua muistitietoon. Jorma Kalela on tarkastellut tätä asiaa perinteisen lähdekritiikin termistöillä:
Oli oivallettava, että muistitiedon luonne jäänteenä on itse asiassa merkittävämpi kuin sen luonne traditiona. Historiantutkijoilla oli taipumus ajatella muistitietoa vain traditiona, epäluotettavana kertomuksena menneistä tapahtumista. Muistitiedon kiinnostavuus perustuu kuitenkin siihen, että jäänteenä se on ensi käden lähde kertojastaan kertomuksen esittämisen tai kirjaamisen tilanteessa.
Lähteen tehtävää (muistelman kirjaamisen tai haastattelun antamisen lähtökohta) moninverroin haastavampi ja samalla hedelmällisempi kysymys on, miksi informatti muistaa siten kuin muistaa ja kertoo siten kuin kertoo. Mitä ja miksi hän piti missäkin tilanteessa tärkeänä, muistamisen arvoisena ja selitystä kaipaavana? Miksi hän kertoi juuri sillä tavalla kuin kertoi? Kun muistitietoa käytetään lähteenä, päätelmien peruslähtökohdaksi nousee kertojan tapa muistaa ja kertoa. (Kalela 2006)
Toisin sanoen: tämän muistitietohistoriassa yleisesti hyväksytyn periaatteen mukaan tutkijan katse ei siis kohdistukaan ensisijaisesti siihen, mitä vuonna 1918 tapahtui, vaan kertojaan ja hänen tapaansa kertoa kokemistaan tai näkemistään asioista sekä toisaalta kertomisen hetkeen useita vuosikymmeniä myöhemmin. Analyysin kohde on ratkaisevasti toinen kuin vuoden 1918 traagiset tapahtumat itsessään: kyse on ensi sijassa kerronnan tutkimisesta, minkä tulee näkyä kirkkaasti aina kysymyksenasettelua myöten. Kyseessä on siis sen tutkiminen, mitä merkityksiä kertoja antaa kuvatuille tapahtumille jälkikäteen ja miten hän näitä tapahtumia tulkitsee. Muistitiedon käyttämisen keskeinen lähtökohta on se, että se on subjektiivista. Muistitietohistorioitsija Lynn Abrams on todennut, että subjektiivisuus on muistitiedon ”leipä ja voi”, sen ehdoton ydin. (Abrams 2010)
Tiedon kerääjä ja keräämistapa vaikuttavat tiedon sisältöön
Muistitietoa käytettäessä on siis ensinnäkin otettava huomioon se kerronnallinen konteksti, jossa kertoja näitä tapahtumia muistelee. Suomessa ryhdyttiin systemaattisesti keräämään vuotta 1918 koskevaa muistitietoa vasta 1950-luvulta lopulta lähtien ja erityisesti 1960-luvulla, siis suhteellisen myöhään: erityisen aktiivisia olivat vasemmistopuolueiden arkistot, Työväen Arkisto ja Kansan Arkisto. Myös monet puolueettomat tahot, kuten SKS:n Kansanrunousarkisto ja Kansanperinteen arkisto ovat myös keränneet runsaasti muistitietoa vuoden 1918 tapahtumista.
Keruut järjestänyt instituutio on tarkoittamattakin vaikuttanut siihen, ketkä voivat kertoa tai pääsevät muistelemaan kokemiaan tapahtumia, vaikka useimmat keruut onkin toteutettu julkisen kutsun kautta. Joka tapauksessa keräävä taho vaikuttaa myös siihen, minkälaista tietoa saadaan: se evästää haastattelijat tai laatii kilpakeruun kysymykset, jotka vaikuttavat kerrontaan.
Kun muistitietoa käyttää, täytyy nämä asiat avata lukijoille huolellisesti: on oleellista kertoa riittävästi muistelijasta ja kertomatilanteesta – kertojan nimi ja kotipaikkakunta eivät riitä, pelkästä tekstuaalisesta yhteydestään erotetusta muistelukatkelmasta puhumattakaan. Tämä on myös eettisesti tärkeää, jotta tehdään oikeutta kertojalle. On arveluttavaa, jos kertoja laitetaan todistamaan jotain sellaista, jota hän ei ole tarkoittanut tai johon hänen puheensa ei oikeuta.
Toiseksi on otettava huomioon se tapa, jolla muistelukerronta on tuotettu. Haastattelu- ja kilpakeruuaineistot poikkeavat keruutavaltaan toisistaan sangen paljon, mutta ne ovat silti muistitietoa. Lukijan on ehdottomasti tiedettävä, kummasta on kyse: onko tarkasteltavana kirjoittavan vai puhuvan kertojan muistelma?
Haastattelumuistitiedossa tilanteessa on läsnä sekä haastattelija että haastateltava, jotka molemmat vaikuttavat lopputulokseen, kyse on kahden kaupasta. Amerikkalainen muistitietohistorioitsija Michael Frisch on tässä yhteydessä puhunut ”yhteisestä” tai ”jaetusta tekijyydestä”, mikä tarkoittaa myöhemmän tutkijan kannalta sitä, että molempien osapuolten panos intersubjektiivisessa kommunikaatiotilanteessa on pystyttävä ottamaan huomioon analyysissä (Frish 1990). Sangen usein haastattelumuistitietoa näkee käytettävän siten, että haastattelijan kysymystä ei edes kuvata saati sisällytetä siteerattavaan katkelmaan. Pahimmassa tapauksessa tässä harhautetaan – useimmiten tahtomattaan – lukijaa, joka ei pysty arvioimaan haastattelijan osuutta kertomukseen. Haastattelijan vastuu on suuri ja hänen keskeisenä tehtävänään luoda tilanne, jossa kertoja voi puhua mahdollisimman vapaasti, mutta läheskään aina tilanne ei ole tämä – eikä tässä ole suurta ongelmaa, jos tutkija ottaa tämän analyysissaan huomioon ja kertoo sen lukijoilleen. Yhteisesti tuotettu muistitieto on moniäänistä ja -aineksista – ja juuri siksi se on äärimmäisen kiinnostavaa.
Jos haastattelumuistitieto on luonteeltaan selkeästi dialogista, niin tämä piirre on piiloisesti tai välittyneesti mukana myös keruuaineistoissa. Suomessa keruuaineistoa on erittäin paljon, kiitos erityisesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, joka on järjestänyt vuosikymmenien ajan keruita erilaisista teemoista – ja viime aikoina yhä enemmän yhteistyössä tutkijoiden kanssa. Tällainen institutionaalinen yhteistyö on kannustettavaa, ja se mahdollistaa hieman erilaisen aineiston, ja usein myös laajemman, kuin itse tehtyjen haastattelujen kautta on mahdollista saavuttaa.
Kiinnostavaa on, että laaja kansainvälinen Oral History -kirjallisuus ei tunne eikä käsittele lainkaan kirjoittaen tuotettua muistitietoa vaan keskittyy pelkästään haastatteluaineistoon. Kirjoittavalla kertojalla on enemmän vapausasteita kuin haastateltavalla: hän voi laatia vastauksiaan ajan kanssa, valita rauhassa mihin kysymyksiin haluaa vastata ja käyttää vaikka kirjallisuutta tai peräti toista henkilöä apunaan tietojen keruussa tai tekstin muokkaamisessa.
Vaikka kilpailumuodolle ei tässä antaisikaan suurta painoarvoa, täytyy sekin ottaa huomioon, koska se voi vaikuttaa tekstin myös luonteeseen ja sisältöön. Periaatteessa kirjoittava kertoja lähestyy omaelämäkerrallisuudessa jo muistelmateosten kirjoittajan työskentelytapaa, joissa erottavana tekijänä keruisiin on julkisuus ja toiminta kirjallisuusinstituution piirissä (Teräs 2011).
Kolmanneksi muistitietoa esimerkiksi vuoden 1918 sisällissodasta käyttävä tutkija joutuu ottamaan huomioon ajallisuuden monet ulottuvuudet aineistoa analysoidessaan. Muistitiedon temporaalinen rakenne on monikerroksinen, ja sen analysointi on välttämätöntä kokemuksellisen kerronnan ymmärtämiseksi. Tässä on erotettava tapahtumisen aika eli kerrottu aika, kertomisen aika ja niiden väliin jäävä usein pitkäkin jakso, joka omalta osaltaan vaikuttaa kertomisen hetkellä.
Muistelijat itse noudattavat omia aikakäsityksiään, eivätkä he useinkaan ajoita tapahtumia tarkkojen ajankohtien mukaisesti tai etene kronologisesti, koska kertomuksen ymmärtämiseksi se ei ole yleensä tarpeen. (Heimo 2009) Kronologisuus on kuitenkin tärkeä kertomusta juonellistava elementti, ja siihen päästään kiinni tarkastelemalla kertomusten kaksoistemporaalisuutta, ottamalla huomioon kerrotun ajan tapahtumakulun ja kertomuksen kronologioiden erityisyys (Pöysä 2015) Mutta on tässä vielä yksi aikataso, jolla on merkitystä muistitiedon tulkintaan: kyse on siitä ajankohdasta, jolloin tutkija analysoi omaa aineistoaan, joka ei itsessään enää muutu. Olennainen lähtökohta niin tutkijan kuin lukijan kannalta on kuitenkin kertomisen aika, sillä muistitieto on kulloisessakin nykyhetkessä tapahtuvaa kerrontaa. Tämä ajankohta vaikuttaa monella tavalla kertomisen sisältöön eikä kyse ole pelkästään ajallisesta etäisyydestä kerrotuista tapahtumista.
Muistitiedon tulkinta
Tämän päivän tutkijan mahdollisuudet hyödyntää ja tulkita esimerkiksi sisällissodan vankileirejä tai teloituksia käsittelevää muistitietoa ovat toiset kuin aikaisemmin. Erityisesti 2000-luvulla, ja huomattavalta osin Tampereen yliopistossa tehty sisällissotaa ja poliittista väkivaltaa käsittelevä korkeatasoisen tieteellinen tutkimus tarjoaa tulkinnoille aikaisempaa vankemman pohjan.
Paitsi että viime vuosina aihetta on tutkittu entistä laajemmin ja syvällisemmin, vuoden 1918 sisällissota on myös asetettu laajoihin kansainvälisiin yhteyksiinsä, minkä vuoksi tulkintakehys näyttäytyy toiselta kuin vielä pari vuosikymmentä sitten. Tutkija ei voi jättää hyödyntämättä sellaisia tutkimustuloksia, jotka auttavat kontekstoimaan muistitietoa aivan uudella tavalla ja näkemään siinä sellaisia puolia, joihin aikaisempi katse ei osunut tai jotka eivät silloin näyttäytyneet tärkeiltä. Oikeuden tekeminen aikaisemmalle tutkimukselle kuuluu historiantutkimuksen luovuttamattomiin periaatteisiin. Seuraavat tutkijapolvet voivat vuorostaan ottaa samaa aineistoa tulkitessaan huomioon 100-vuotismuistovuotena käydyn keskustelun ja sen yhteydessä ilmestyneen uuden tutkimuksen.
Vuoden 1918 muistitiedossa, joka on pääosin siis kerätty 1960-luvulta lähtien, olennaista on esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeisen poliittisen murroksen vaikutus kerrontaan, voimasuhteiden ratkaiseva muutos verrattuna valkoiseen perintöön, ja esimerkiksi se, tapahtuuko muisteleminen ennen vai jälkeen Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian ilmestymistä tai Jaakko Paavolaisen poliittista terroria käsittelevien tutkimusten julkaisemista. Paavolaisen tutkimukset ovat aikansa lapsia, mutta tutkimuksellisesti ne ovat käänteen tekeviä ja niiden herättämä julkinen huomio on vaikuttanut kansalaisten historiatietoisuuteen. Linnan trilogian julkaisemisen vuosina 1959, 1960 ja 1962 siivitti sekä SKS:n Kansanrunousarkiston että Työväen Arkiston muistitietotoimikunnan keruita vauhtiin: teokset rohkaisivat ihmisiä kertomaan pitkään vaietusta aiheesta ja myös kommentoimaan – joko kriittisesti tai hyväksyvästi – omasta kokemusmaailmastaan käsin romaanin tuottamaa kuvaa sisällissodan tapahtumista.
Kysymys on myös yleisen historiatietoisuuden ja vallitsevan historiakuvan vaikutuksista sisällissotaa käsittelevään muistitietoon: mitä on suotavaa ja odotusten mukaista kertoa ja minkä kertominen on määrätyssä hetkessä vaikeaa tai suurten ponnistusten takana ja mitkä tekijät puolestaan voivat laukaista muistelemista liikkeelle. Nämä kaikki seikat vaikuttavat muistelukerronnan sisältöön, siihen kuvaan, jota kertojat tuottavat sisällissodan tapahtumista. Esimerkiksi vuoden 1918 vankileirimuistojen tulkinnassa täytyy ottaa huomioon, että muistelijat tuntevat kertomisen hetkellä natsi-Saksan tuhoamistarkoituksissa rakennetut keskitysleirit ja tarkastelevat omia kokemuksiaan myös tästä perspektiivistä. Yksi muistitietohistorialle tyypillinen ja kiinnostava kysymyksenasettelu olisikin se, että millä tavalla tämä tieto näkyy muistelukerronnassa.
Tässä on tullut esitettyä aika monta varausta vuotta 1918 muistitiedon suhteen, mutta mikä siinä on totta? Totta on ennen muuta se, että nimeltä mainittu henkilö on kertonut määrättynä ajankohtana oman muistelmansa vuoden 1918 tapahtumista. Kokonaan toinen asia on, mikä on kertomuksen sisällön suhde kerrottuihin tapahtumiin. Jos tutkija saa käteensä aikoinaan tehdyn tekstinnöksen haastattelusta, on se jo ensimmäinen tulkinta kertomuksesta. Sen sijaan kirjoitetut kertomukset ovat säilyneet yleensä alkuperäisessä asussaan. Muistitietohistorioitsija Ron Grele on sanonut, että haastattelut eivät kerro “niinkään sitä mitä tapahtui vaan mitä ihmiset ajattelevat tapahtuneen ja kuinka he ovat tämän tapahtumisen ymmärtäneet ja tulkinneet”. (Grele 2006) Toisin sanoen muistitiedossa kyse on nimenomaan kerrotusta totuudesta.
Jos siis tutkimme muistitiedon kautta vuoden 1918 sisällissotaa, tulee aineisto ymmärtää kertojan tulkinnaksi näistä tapahtumista. Tulkinta on jälkiviisas, koska muistelijat tietävät mitä vuoden 1918 jälkeen on tapahtunut ja todennäköisesti he tietävät kertomisen hetkellä vuodesta 1918 paljon enemmän kuin tapahtuma-aikana. Jos kertoja muistelee vuonna 1918 kokemiaan ja näkemiään julmuuksia ovat ne hänelle psykologisesti totta ja niihin täytyy suhtautua todistajakertomuksina, siis kertomuksina, jonka avulla kertojat antavat merkityksiä näille traagisille tapahtumille ja jolla he sijoittavat omat kokemuksensa osaksi laajempaa kontekstia. Näin ymmärrettynä muistelijan kertomuksesta ei tarvitse hylätä mitään tai julistaa sitä tai sen osia pätemättömäksi tai paikkaansa pitämättömäksi. Niitä täytyy vain tarkastella ja tulkita kertomuksina. On tärkeää panna merkille, että myös historiantutkija esittää oman jälkikäteisen tulkintansa tutkimuskohteestaan: tässä katsannossa muistitieto ei esiinny niinkään lähteenä vaan toisena tulkintana tapahtumista, jolloin tutkijan suhde siihen muodostuu dialogiseksi vuoropuheluksi.
Jos muistitietohistorian tutkija löytää jostakin kertomuksesta asia- tai ajoitusvirheen, mikä ei ole lainkaan harvinaista, niin se ei johda kertomuksen hylkäämiseen, vaan pikemminkin valpastumiseen ja kiinnostuksen kasvamiseen. Muistitiedossa ”väärin muistaminen” on sallittua, jokaisella on oikeus muistella niin kuin hän haluaa: se johdattaa muistitietohistorioitsijan kysymään, mitä tämä tarkoittaa, mistä se kertoo ja mitä merkityksiä siihen liittyy. Alessandro Portelli lähtee legendaarisessa tutkimuksessaan The Death of Luigi Trastulli (1991) liikkeelle siitä havainnosta, että muistelijat ajoittivat systemaattisesti Italian poliisin mielenosoituksessa ampuman nuoren tehdastyöläisen Luigi Trastullin kuoleman väärään ajankohtaan ja väärään yhteyteen ja tulee siihen johtopäätökseen, että näiden ”muistivirheiden” tarkoituksena oli tehdä tapahtumasta käsitettävä ja auttaa yhteisöä selviytymään alistetussa asemassaan. Havainto ei saanut Portellia kritisoimaan ”virheellistä” tietoa, vaan kääntämään sen resurssiksi, koko tutkimuksen kantavaksi ideaksi. ”Väärin” muistaminen johdatti hänet ”oikeille” jäljille. Sen sijaan selvää on, että ”väärin muistamista” ei ole sallittua tulkita totuudeksi.
Erityisesti folkloristit Anne Heimo ja Ulla-Maija Peltonen ovat tehneet ansiokkaita tutkimuksia vuoden 1918 muistelukerronnan pohjalta ja tarkastelleen aineistojaan kansanomaisen historian esityksinä ja vastakulttuurina. Peltonen on paneutunut muisteluaineistojen kauhu- ja uskomuskertomuksiin eikä kysymys niiden totuudellisuudesta ole tässä katsannossa relevantti. Kauhutarinat Peltonen osoittaa yhdeksi kansainvälisen sotapropaganda muodoksi, jonka juuret ulottuvat ainakin keskiajalle saakka. Hänen mukaansa raakuuksia ja julmuuksia sisältävien kauhutarinoiden kerronta oli välitön reaktio mieltä järkyttäneisiin traumaattisiin tapahtumiin, jolloin kerronnalla on ollut selkeästi terapeuttisia merkityksiä.
Uskomustarinoissa tulee esiin muistelijoiden käsitykset virkavallasta. Peltosen mukaan, koska työväestön epäluottamuksen kohteena ollut virallinen oikeudenkäyttö ei puuttunut vuoden 1918 valkoiseen terroriin, niin punaiset kehittelivät vanhan kansanperinteen pohjalta – sen muotoja lainaamalla – uskomustarinoita, joissa kohtalon ”laki” rankaisi rikoksen tekijää. Jos näitä hurjia tarinoita tulkitsee todella tapahtuneeksi, ajautuu kauaksi harhapoluille.
Muistitiedon analyysissä ei ole tärkeää vain sen sisältö, johon tosin historiantutkija kiinnittää huomionsa ja josta hän lähtee yleensä liikkeelle, vaan myös se, miten ja miksi jokin asia on kerrottu ja mitä merkityksiä sille on annettu. Tässä tullaan alueelle, jossa tarvitaan usein vetoapua toisten tieteenalojen metodeista ja käytännöistä. Portelli on kehottanut muistitietohistorioitsijoita liikkumaan joustavasti eri tieteenalojen välillä ja hyödyntämään rohkeasti ja ennakkoluulottomasti erilaisia teoreettisia näkökulmia ja analyysitekniikoita, joita muun muassa folkloristit, antropologit, kirjallisuuden tutkijat, sosiologit ja psykologit ovat kehitelleet. Muistitiehistoria onkin perusluonteeltaan erittäin monitieteinen ala eikä sen sisälle ole järkevää lyödä tieteidenvälisiä kiiloja.
Digitaalinen vallankumous
Teknologialla on ollut suuri merkitys muistitietohistorian kehityksessä: Oral Historyn yhtenä keskeisenä lähtökohtana pidetään Allan Nevinsin vuonna 1948 Columbian yliopistossa käynnistämää muistitietohanketta, jossa haastateltiin yhteiskunnan eliittiin kuuluvia henkilöitä, käytännössä valkoihoisia vaikuttajamiehiä. Kyse oli ensimmäisestä hankkeesta, jossa haastattelujen tallentamisessa käytettiin kelanauhureita, mutta nauhat oli kustannussyistä tapana hävittää, jolloin menetettiin kertojien ääni. Tänä päivänä puhutaan digitaalisesta vallankumouksesta, joka on mullistamassa muistitietohistorian kenttää ja joka on uudella tavalla tuomassa myös äänen analyysin kohteeksi.
Tähän saakka digitaalista humanismia muistitiedon tutkimuksessa on ajateltu kuitenkin lähinnä aineistojen hankkimisen, saatavuuden ja käytettävyyden kannalta, kuten tuoreehkossa artikkelikokoelmassa Oral History and Digital Humanities (2014). Tässä teoksessa luodataan monipuolisesti digitaalisen humanismin mahdollisuuksia ja painotetaan monitieteisen yhteistyön keskeistä merkitystä, mutta siihen ei sisälly yhtään artikkelia, jossa käsiteltäisiin varsinaisesti digitaalisen humanismin analyysimenetelmien hyödyntämisestä muistitiedon tutkimisessa.
Pyrimme ottamaan tämän tärkeän askeleen pitkään kehittelemässämme Matti Hyvärisen johtamassa Suomen Akatemian tutkimushankkeessa Demokratian äänet. Kansan valta poliitikkojen ja kansalaisten esittämänä (VoDe), jossa tutkimme sitä, miten poliittinen eliitti ja kansa ovat käsitteellistäneet demokratiaa ja kiistelleet siitä eri konteksteissa.
Tavoitteena on ymmärtää politiikasta käytävän puheen kerronnallisia ja diskursiivisia keinoja, joilla tuotetaan sekä poliittisia sisältöjä että omaa ja toisten toimijuutta. Hankkeessa monitieteinen tutkimusryhmä, johon kuuluu yhteiskuntatieteilijöitä, politiikan tutkijoita, kirjallisuustieteilijöitä, historioitsijoita, folkloristeja, lingvistejä ja tietojenkäsittelytieteen edustajia, analysoi edistyneillä tiedonlouhinnan menetelmillä veteraanikansanedustajien haastatteluita, kansalaisten politiikkakäsityksiä kuvaavia keruuaineistoja (kuten SKS:n Politiikkaa ja valtapeliä sekä Minun eduskuntani -keruita), eduskunnan pöytäkirjoja, kansanedustajien blogeja ja sosiaalisen median keskustelupalstoja – siis todellista big dataa.
Projekti testaa ja kehittää tilastollisia ja kieliopillisia tietojenkäsittelyn menetelmiä yhdessä monitieteisen muistitietohistorian ja kertomuksentutkimuksen kanssa tavoitteenaan yhdistää määrällinen ja laadullinen analyysi entistä paremmin ison tekstiaineiston tutkimisessa: ajatuksena on katsoa, miten ”käsityönä” tehtävä laadullinen analyysi hyötyy laskennallisista menetelmistä ja päinvastoin. Muistitietoaineistot eivät ole valmiiksi kielellisesti jäsennettynä vaan niiden saattamisessa tutkittavaan muotoon joudutaan tekemään suuri ja äärimmäisen mielenkiintoinen työ, joka luo uskoaksemme pohjaa aivan uudenlaisille avauksille ja tutkimustehtäville – ja toivottavasti myös tuloksille.
Ajankohtainen keskustelu vuoden 1918 tapahtumista on nostanut muistitiedon merkityksen esiin uudella tavalla. Tässä keskustelussa on menty historiantutkimuksen ydinkysymyksiin saakka. Keskustelun tuoksinassa muistitiedon eritysluonne ja sen tutkimukselliset mahdollisuudet ovat avautuneet aikaisempaa laajemmin. Toivottavaa on, että muistitietoa hyödynnettäisiin tulevaisuudessa entistä monipuolisemmin mitä erilaisemmissa tutkimustehtävissä – mutta kuitenkin sen omilla ehdoillaan.
Kirjallisuutta
ABRAMS, LYNN (2010) Oral History Theory. Abingdon: Routledge.
BOYD, DOUGLAS A. & LARSON MARY A.(2014) Oral History and Digital Humanities. Voice, Access, and Engagement. Palgrave Macmillan.
GRELE, RONALD J. (2006) Oral History as Evidence. Teoksessa Thomas L. Charlton, Lois E. Myers & Rebecca Sharpless (toim.) Handbook of Oral History. New York: Altamira Press.¨
HEIMO, ANNE (2010) Kapina Sammatissa. Vuoden 1918 paikalliset tulkinnat osana historian yhteiskunnallisen rakentumisen prosessia. Helsinki: SKS.
KALELA, JORMA (2006) Muistitiedon näkökulma historiaan. Teoksessa Outi Fingerroos et al. (toim.) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Helsinki: SKS.
LIUKKONEN, MARJO (2018) Hennalan naismurhat 1918. Tampere: Vastapaino.
PELTONEN, ULLA-MAIJA (1996) Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen. Helsinki: SKS.
PORTELLI, ALESSANDRO (2006) Mikä tekee muistitietotutkimuksesta erityisen? Teoksessa Outi Fingerroos et al. (toim.) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Helsinki: SKS.
PORTELLI, ALESSANDRO (1991) The Death of Luigi Trastulli and Other Stories. Form and Meaning in Oral History. Albany: State University of New York Press.
PÖYSÄ, JYRKI (2015) Lähiluvun tieto. Näkökulmia kirjoitetun muistelukerronnan tutkimukseen. Helsinki: Suomen kansantietouden tutkijain seura.
