1970-luku on käsitteenä yhtä monitulkintainen kuin mikä tahansa vuosikymmen. Suomen tapauksessa yksi tapa jäsentää aikakausi on sijoittaa sen alku elokuussa 1968 tapahtuneen Tšekkoslovakian miehityksen yhteyteen, ja päättää vuosikymmen vallanvaihtoon presidentti Urho Kekkoselta Mauno Koivistolle loppuvuoden 1981 ja lopullisesti alkuvuoden 1982 aikana (1970-luvun määrittelystä Kettunen 2015).
Voidaan ajatella, että vuodet 1968-1982 pitävät sisällään kaiken sen, mikä perinteisesti mielletään ”seitsemänkymmentälukulaisuudeksi”. Valitettavasti yhä edelleen 1970-lukua muistellaan usein suomettumista, taistolaisuutta ja presidentti Kekkosen persoonaa korostaen, jolloin aikakauden arkielämää kokonaisvaltaisesti mullistanut perusluonne jää vääjäämättä vähemmälle huomiolle.
1970-luvulla talouden kiihtyvä kansainvälinen integraatio, teollisuus- ja palvelusektorien kasvaminen sekä konsensuspolitiikan luoma ennustettavuus työmarkkinoilla vaikuttivat merkittävästi modernin suomalaisen palkkatyöyhteiskunnan sekä kulutusyhteiskunnan syntymiseen. Aikakauteen kuuluikin kokonaisvaltainen elämäntavan muutos, kun kansan elintaso kasvoi ja huomattava määrä suomalaisia muutti maaseudulta taajamiin uusien kulutusmahdollisuuksien keskelle. Samalla sosiaali-, koulutus- ja perhepolitiikan sekä kansalaisyhteiskunnan saralla tapahtunut kehitys loi uudenlaista synergiaa yksilön ja yhteiskunnan välille.
1970-luvun yleisilmeestä voi löytää myös tietynlaisen pessimistisen pohjavireen, jota korostivat muun muassa Vietnamin sota, Tšekkoslovakian tapahtumat, vennamolainen populismi, ympäristöongelmiin havahtuminen, öljykriisin jälkeiset lamatunnelmat sekä 1980-luvulle mentäessä talouspolitiikkaan pesiytynyt vaihtoehdottomuuden mantra. (1970-luvusta mm. Kettunen 2015; Sarantola-Weiss 2009; Kalela 2008; Roos 1999; pessimismistä Uschanov 2015.)
Myös työläiskirjallisuus on käsitteenä monitulkintainen. Yrjö Hosiaisluoman mukaan käsite voidaan lähtökohtaisesti ymmärtää kolmella eri tavalla. Ensimmäisen määritelmän ehdoton kriteeri on, että työläiskirjallisuutta tuottavan kirjailijan tulee kuulua itse työväestöön. Toisen määritelmän mukaan työläiskirjallisuus kytkeytyy ennen kaikkea työväestön elämys- ja aatemaailman, joka useimmiten voidaan rinnastaa vasemmistolaisuuden kanssa. Kolmannen määritelmän mukaan työläiskirjallisuudeksi käsitetään yksinkertaisesti kaikki ne kaunokirjalliset teokset, jotka kuvaavat tavalla tai toisella työväestön elämää. Tyypillisesti työläiskirjallisuuteen luettava teos täyttää kaikki kolme kriteeriä. (Hosiaisluoma 2016, 966; vrt. Palmgren 1965.)
1970-luvun on todettu olleen perinteisen työväenkulttuurin, ja samalla työläiskirjallisuuden, viimeinen kukoistuskausi. On mielenkiintoista tarkastella, miten aikakauden yhteiskunta, tämä varhainen moderni hyvinvointivaltio, on esitetty työväenluokkaisesta näkökulmasta tuotetussa kaunokirjallisuudessa. Tässä alustuksessa luon katsauksen niihin 1970-luvun ilmiöihin, joita työläiskirjailijoiksi mielletyt kirjailijat ovat omaan aikaansa sidotuissa teoksissaan nostaneet esiin.
1970-luvun työläiskirjallisuuden pääpiirteet
1970-luvun työläiskirjallisuus muistetaan ennen kaikkea vuosisadan avaintapahtumia valottavista sukukronikoista, sota-aikojen tulkinnoista sekä jälleenrakennuskauden kuvauksista. Näistä teoksista klassikon asemaan on nostettu muun muassa Lassi Sinkkosen Solveigin laulu (1970), Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä (1972), Alpo Ruuthin Kämppä (1969), Eila Pennasen Tampere-trilogia (1971-1973) ja Pirkko Saision Elämänmeno (1975). Myös kirjailijoiden etääntyminen perinteisestä realistisesta kerrontatyylistä kohti sirpalemaista postmodernismia on nähty olevan yksi aikakauden keskeisistä kirjallisista ilmiöistä. (Laitinen 1991, 559–576; Peltonen 2011, 12–24.)
Samalla 1970-luvulla julkaistiin runsaasti omaan aikaansa tai lähimenneisyyteen sidottua realistista kaunokirjallisuutta, jossa pääpaino oli kuvata ja kommentoida vallitsevia yhteiskunnallisia epäkohtia ”tavallisen duunarin” näkökulmasta käsin. Päähenkilöinä näissä arkirealistisissa työläisromaaneissa toimivat muun muassa teollisuus- ja rakennustyöläiset sekä heterogeeninen joukko palvelualan työntekijöitä. Kirjailijat sitoivat tarinat reaalimaailmaan todellisten tapahtumien, tarkkojen ajankohtien sekä tunnistettavien paikkojen kautta. Tunnetuista kirjailijoista varsinkin Keijo Siekkinen, Alpo Ruuth ja Kaiho Nieminen meritoituivat oman aikansa kuvaajina ja kommentaattoreina.
Tyypillistä 1970-luvun realistikirjailijoille oli pyrkimys kurkistaa ”hyvinvoinnin kulissien taakse”.
Tiukasti kirjoittamishetken aktuaalitodellisuuteen tai välittömään lähimenneisyyteen kiinnittyneet työläisromaanit ovat sosiaalihistorian näkökulmasta mielenkiintoinen lähdeaineisto. Kuten Kai Laitinen aikanaan osuvasti on todennut, tyypillistä 1970-luvun realistikirjailijoille oli pyrkimys kurkistaa ”hyvinvoinnin kulissien taakse” (Laitinen 1991, 539). Työläisteokset voidaankin nähdä kriittisinä aikalaiskommentaareina (Sevänen 2014), jotka tarjoavat yhteiskuntaa alhaalta ylöspäin tarkastelevan näkökulman 1970-luvun kehitykseen.
Arkirealistinen työläiskirjallisuus 1970-luvun kuvastimena
Väitöskirjassani käytän 1970-luvulla julkaistua, omaan aikaansa sidottua, työläiskirjallisuutta hyvinvointivaltiotutkimuksen alkuperäislähteenä. Viimeisen vuoden ajan olen kartoittanut, lukenut ja asiasanoittanut työläisromaaneja hyvinvointivaltiodiskurssin kautta. Teoksia on kertynyt noin neljäkymmentä ja niitä ovat kirjoittaneet aikakauden tunnetuimpiin lukeutuneita (mm. Alpo Ruuth, Aulikki Oksanen, Keijo Siekkinen, Hannu Salama) sekä jo pitkälti unohtuneita (mm. Aarni Vartiainen, Paula Karasti, Juhani Pusa, Erkki Lindgren) kirjailijoita. Tutkimusmateriaalina toimivat työläisteokset ovat suurelta osin miesten kirjoittamia; kokonaisuudessaan näiden teosten näkökulman voi siis katsoa olevan maskuliininen.
Yleisellä tasolla työläisromaaneista voi löytää kolme mielenkiintoista tulokulmaa 1970-luvun suomalaisen yhteiskunnan tarkasteluun. Ensimmäinen tulokulma liittyy aikakaudelle tyypilliseen tapaan vasemmistolaiseen työväenliikkeeseen. Suuri osa työläisromaaneista kuvataan poliittisesti aktiivisten toimijoiden näkökulmasta käsin. Tarinoissa käydään läpi yksityiskohtaisesti varsinkin kommunistisen liikkeen hajaannuksen vaikutusta aikakauden ilmapiiriin. Kommunistien hajaannuksen lisäksi työläisteoksissa korostuu ruohonjuuritason vasemmistoaktiivien kriittinen suhtautuminen vasemmistopuolueiden ja ammattiyhdistysliikkeen johtoporrasta kohtaan.
Suuri osa työläisromaaneista kuvataan poliittisesti aktiivisten toimijoiden näkökulmasta käsin. Tarinoissa käydään läpi yksityiskohtaisesti varsinkin kommunistisen liikkeen hajaannuksen vaikutusta aikakauden ilmapiiriin. Kommunistien hajaannuksen lisäksi työläisteoksissa korostuu ruohonjuuritason vasemmistoaktiivien kriittinen suhtautuminen vasemmistopuolueiden ja ammattiyhdistysliikkeen johtoporrasta kohtaan.
Toinen tulokulma on vahvasti yhteydessä yhteiskunnan makroilmiöihin. Työläiskirjailijat kuvaavat toistuvasti ”pienen ihmisen” ponnisteluja yhteiskunnallisten murrosten keskellä. Tyypillisesti murrosta tarinoissa edustavat muun muassa siirtolaisuus Ruotsiin, maaseudun rakennemuutos, suhdannetyöttömyys, teollistuminen, sosiaalijärjestelmän modernisoituminen sekä kaupunkien akuutti asuntopula ja tästä johtuva kiivas lähiörakentaminen. Myös 1970-luku itsessään pitää sisällään murroskohtia, joita työläisromaaneiden kautta pystyy havainnoimaan. 1960-luvun lopun kuvauksissa esimerkiksi hätäaputyöt, maaltamuutto, purkukuntoisiin puutalokortteleihin pesiytynyt köyhyys sekä kausityöttömyys kuuluvat työläishahmojen peruskokemuksiin, kun taas 1970-luvun puolenvälin jälkeen tarinoihin alkaa ilmestyä kuvauksia työväenluokan keskiluokkaistumisesta ja vieraantumisesta vasemmistolaisesta elämänpiiristä, öljykriisin jälkeisestä lamasta sekä hiljalleen etenevän teollisuuden rakennemuutoksen tuomasta epävarmuudesta.
Muun muassa parisuhdeongelmat, alkoholismi, ylivelkaantuminen, yksinäisyys, nuorten sosiaaliset haasteet, mielenterveysongelmat sekä väkivallan uhka ovat alati läsnä työläiskirjailijoiden Suomessa.
Kolmas tulokulma liittyy työläiskirjallisuuden tapaan kuvata yksilöitä henkilökohtaisten kriisien keskellä. Muun muassa parisuhdeongelmat, alkoholismi, ylivelkaantuminen, yksinäisyys, nuorten sosiaaliset haasteet, mielenterveysongelmat sekä väkivallan uhka ovat alati läsnä työläiskirjailijoiden Suomessa. Suomi kuvataan yhteiskuntana, jossa varsinkin miesten yksinäisyys ja yhteiskunnasta vieraantuminen konkretisoituvat groteskina väkivaltana ja itsetuhoisuutena. Naiset kuvataan työläisromaaneissa usein selviytyjinä. Työläiskirjailijat etsivätkin syrjäytymisen juurisyitä sekä henkilökohtaisten heikkouksien että yhteiskunnallisten epäkohtien takaa.
Realismikirjallisuuden arvo lähdemateriaalina
Useat sosiaali- ja kirjallisuustieteilijät ovat tuoneet esiin ajatuksen siitä, että realistisen kaunokirjallisuuden kautta saatetaan päästä käsiksi sellaisiin sosiaalitieteellisesti relevantteihin ilmiöihin, joita on haastava tutkia perinteisempien lähdemateriaalien kautta (mm. Ojajärvi 2016; Hyvärinen 2015; Lewis, Rodgers, Woolcock 2008; Coser 1972). Mielenkiintoisen näkökulman keskusteluun ovat tuoneet myös Juho Saari ja Jaana Huhta, jotka ovat yhteisartikkelissaan (2016) analysoineet suomalaisen kaunokirjallisuuden kuvauksia yksinäisyydestä. Saari ja Huhta arvoivat kaunokirjallisuuden arvoa yksinäisyystutkimuksen aineistona seuraavasti:
Sosiaalitieteelliset tutkimukset eivät yleensä tavoita kahden makrotason muuttujan (esim. yhteiskunnan rakennemuutos ja yksinäisyys) välisiä mikrotason tapahtumaketjuja, vaan ne täytyy rakentaa tutkijan analyyttisten kykyjen varassa, luovan mielikuvituksen avulla. Tässä tehtävässä [kauno]kirjallisuudesta voi olla hyötyä. Jos kirjailijat esimerkiksi toistuvasti tulkitsevat aikuisiän yksinäisyyden johtuvan lapsuuden ongelmista, voidaan alkaa laajemmin pohtia vanhempien ja lasten välisiä suhteita aikuisiän yksinäisyyttä selittävänä mekanismina” (Saari & Huhta 2016, 190).
Myös 1970-luvun työläiskirjallisuuden arvo sosiaalihistorian lähdemateriaalina näyttäisi kumpuavan ennen kaikkea siitä tavasta, jolla kirjailijat löytävät työväenluokkaisen elämänpiirin, yhteiskunnallisten makroilmiöiden sekä henkilökohtaisten ominaisuuksien väliltä yhteyksiä. Työläisromaaneista usein löydettävät yhteydet esimerkiksi ruohonjuuritasolta kumpuavan vasemmistokritiikin ja konsensusyhteiskunnan; avioeron, asuntolainan ja alkoholismin; maaltamuuton, yksinäisyyden ja mielenterveysongelmien tai työttömyyden, parisuhdeongelmien ja asuntopulan välillä tarjoavat mielenkiintoisia näkökulmia sosiaalihistorian tutkimuskentälle. Kaiken kaikkiaan 1970-luvun työläiskirjailijat nostavat teoksissaan esiin hengästyttävällä tahdilla varhaisen hyvinvointivaltion kipupisteitä ja, Kai Laitista lainaten, ”tähdentävät samalla koko ajan vähäpätöistenkin henkilöiden ihmisarvoa” (Laitinen 1991, 565).
Kirjallisuusluettelo
Coser, Lewis A. (toim.) 1972. Sociology Throught Literature. Prentice-Hall Inc, New Jersey.
Hosiaisluoma, Yrjö 2016. Kirjallisuusoppi. Aapisesta äänirunoon. Avain, Helsinki.
Hyvärinen, Matti 2015. Hajoavalla rannalla. Ian McEwanin Rannalla-romaani ja monitieteinen tutkimus. Teoksessa Hyvärinen, Matti; Oinonen, Eriikka & Saari, Tiina (toim.), Hajoava perhe. Romaani monitieteisen tutkimuksen välineenä. Vastapaino, Tampere.
Kalela, Jorma 2008. Hyvinvointivaltion rakentaminen; Perinteisen politiikan loppu & Suomi ja globalisaatio. Teoksessa Pernaa, Ville & Niemi, Mari K. (toim.), Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen historia (2. p.). Edita, Helsinki.
Kettunen, Pauli 2015. Kirkuvan harmaa vuosikymmen. Teoksessa Kettunen, Pauli, Historia petollisena liittolaisena. Näkökulmia työväen, työelämän ja hyvinvointivaltion historiaan. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Vaasa.
Laitinen, Kai 1991. Suomen kirjallisuuden historia (3. painos). Otava, Keuruu.
Lewis, David; Rodgers, Dennis & Woolcock, Michael 2008. The Fiction of Development: Literary Representation as a Source of Authoritative Knowledge. The Journal of Development Studies. Volume 44, Issue 2 (2008).
Ojajärvi, Jussi 2016. Luokkakamppailusta ja sen piiloutumisesta kaunokirjallisuuden valossa. Teoksessa Anttila, Anu-Hanna; Kauranen, Ralf; Launis, Kati; Ojajärvi, Jussi (toim.), Luokan ääni ja hiljaisuus. Yhteiskunnallinen luokkajärjestys 2000-luvun alun Suomessa. Vastapaino, Tampere.
Palmgren, Raoul 1965. Työläiskirjallisuus (Proletaarikirjallisuus). Kirjallisuus- ja aatehistoriallinen käsiteselvittely. WSOY, Porvoo.
Peltonen, Milla 2011. Mainettaan monipuolisempi. 1970-luvun kotimaisen kirjallisuuden linjoja. Teoksessa Hypen, Kaisa (toim.), 1970-luku suomalaisessa kirjallisuudessa. Poliittisen vuosikymmenen ilmiöitä. Avain, Vantaa
Roos, J.P. 1999. Kun Suomi putosi puusta: Suomi 1970-luvulla. Teoksessa Suomen elokuva-arkisto & Uusitalo, Kari (toim.), Suomen kansallisfilmografia 8, 1971-1980. Vuosien 1971-1980 suomalaiset kokoillan elokuvat. Edita, Helsinki.
Saari, Juho & Huhta, Jaana 2016. Yksinäisyys kirjallisuudessa. Teoksessa Saari, Juho (toim), Yksinäisten Suomi. Gaudeamus, Tallinna.
Sarantola-Weiss, Minna 2009. Reilusti ruskeaa. 1970-luvun arkea. Karisto, Hämeenlinna.
Sevänen, Erkki 2014. Sosiaalinen romaani, yhteiskuntaromaani ja niiden lajisukulaiset kirjallisuushistorian ja nykykirjallisuuden kerrostumana. Teoksessa Isomaa, Saija (toim.), Kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen vuosikirja Joutsen/Svanen 2014. Kirjallisuuspankki-hanke, Helsinki.
Uschanov, Tommi 2015. Hätä on tarpeen. Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015. Teos, Juva.
Väitöstutkimuksessa käytetty työläiskirjallisuus
Eriksson, Arja 1979. Kivi leivässä. Tammi, Helsinki.
Holappa, Pentti 1976. Pitkän tien kulkija. WSOY, Porvoo.
Isotalo, Kaarlo 1970. Äitiparka ja Anna. Karisto, Hämeenlinna.
Isotalo, Kaarlo 1973. Alueuutiset. Karisto, Hämeenlinna.
Isotalo, Kaarlo 1968. Vapaapäivän aamu. Karisto, Hämeenlinna.
Karasti, Paula 1971. Rautalehti. Weilin + Göös, Helsinki.
Koskinen, Ari 1976. Vähäveli. Kansankulttuuri, Oulu.
Laine, Sirkka 1981. Viikonloppuna on vapaata. Otava, Keuruu.
Lepokorpi, Erkki 1972. Jumalauta, meitä ammutaan. Gummerus, Jyväskylä.
Lindgren, Erkki 1969. Satama jäätyy. Gummerus, Jyväskylä.
Lindgren, Erkki 1970. Massarata. Gummerus, Jyväskylä.
Nieminen, Kaiho 1972. Lovistoori. Weilin + Göös Ab:n kirjapaino, Espoo.
Nieminen, Kaiho 1973. Tavallinen Impi. Weilin + Göös Ab:n kirjapaino, Espoo.
Nieminen, Kaiho 1976. Valtakunta. Weilin + Göös Ab:n kirjapaino, Espoo.
Oksanen, Aulikki 1970. Näin syntyy kyyneleet. Kirjayhtymä, Helsinki.
Paloheimo, Eino 1968. Rojukallio. WSOY, Porvoo.
Paronen, Samuli 1970. Kaivos. Otava, Helsinki.
Paronen, Samuli 1971. Huone puutalossa. Otava, Helsinki.
Partanen, Matti 1973. Neiti Amalia. Tammi, Helsinki.
Pusa, Juhani 1981. Suolan maku. Gummerus, Jyväskylä.
Putkonen, Marko 1974. Matkaliput, olkaa hyvä. Weilin + Göös, Tapiola.
Ruuth, Alpo 1974. Kotimaa. Tammi, Helsinki.
Ruuth, Alpo 1977. Nousukausi. Tammi, Helsinki.
Ruuth, Alpo 1979. Viimeinen syksy. Tammi, Helsinki.
Ruuth, Alpo 1982. Tavallisen suomalainen mies. Tammi, Helsinki.
Salama, Hannu 1968. Joulukuun kuudes. Otava, Helsinki
Siekkinen, Keijo 1973. Naisen mies. Gummerus, Jyväskylä.
Siekkinen, Keijo 1974. Betoniraudoittaja Eino Helminen. Gummerus, Jyväskylä.
Siekkinen, Keijo 1976. Raskaat miehet. Gummerus, Jyväskylä.
Siekkinen, Keijo 1978. Reinon veljenpoika. Gummerus, Jyväskylä.
Sinkkonen, Lassi 1968. Sumuruisku. WSOY, Juva.
Sinkkonen, Lassi 1972. Mutta minulla ei olisi rakkautta. WSOY, Porvoo.
Tiainen, Arja 1974. Suomi gogo. WSOY, Porvoo.
Toijala, Anneli 1979. Lehti putoaa. Tammi, Hämeenlinna.
Tonteri, Pertti 1968. Täysi työpäivä. Otava, Keuruu.
Urpela, Seppo 1973. Tuuli leppeä lounaasta. Weilin + Göös, Helsinki.
Vartiainen, Aarni 1969. Ennen ja jälkeen 12. Weilin + Göös, Helsinki.
Vartiainen, Aarni 1972. Joka leikkiin ryhtyy. Weilin + Göös, Helsinki.
