Alustus! Eduskunnan apulaisoikeusasiamies teki tarkastuksen Muhoksella sijaitsevaan koulukoti Pohjolakotiin huhtikuussa 2018. Yllätyksenä tehty tarkastus kesti kaksi päivää ja siinä kuultiin ensisijaisesti laitoksen nuoria. Havaittujen epäkohtien lisäksi myös tapa jolla tarkastus tehtiin, nousi uutiseksi. Vanhempi oikeusasiamiehensihteeri Riikka Jackson totesi Pohjolakodin tarkastukseen liittyvässä uutisoinnissa kärjistäen, että valvonta on pitkään painottunut keskusteluun aikuisten kanssa (HS 1.9.2018). Syksystä 2017 lähtien lasten kuulemista on painotettu oikeusasiamiehen suorittamissa valvonnoissa.
Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun lastensuojelun valvontakäytäntöjä tarkastellaan kriittisesti. Sosiaali- ja terveysministeriö selvitti lastensuojelun historiaa (1937–1983) ja lasten kaltoinkohtelun kokemuksia. Vuonna 2016 päättyneen hankkeen loppuraportissa tuotiin esille, että lastensuojelun valvonnassa on ollut ongelmia ja epäkohtia vuosikymmenestä toiseen. Resurssien riittämättömyys on johtanut siihen, että sijoituksia on valvottu tehottomasti, jos lainkaan. Sekä koulukoteihin, lastenkoteihin että sijoitusperheisiin on piiloutunut lasten kaltoinkohtelua, jota ei ole kuultu eikä nähty. Jo 1940-luvulla lastensuojelun valvontaa suorittaville henkilöille annettiin tarkkoja lasten kuuntelua ja tarkkailua koskevia ohjeita. Kuitenkin selvitys osoitti, että usein lapsia ei yksinkertaisesti kuunneltu – ohjeistuksesta huolimatta.
Pahoinvoinnista tai huonosta kohtelusta kertominen ei ole selviö, vaikka niitä suoraan kysyttäisiin. Kaltoinkohtelun kokemusten sanoittaminen on vaikeaa, etenkin jos ilmapiiri ei herätä luottamusta ja turvallisuuden tunnetta. Aikuiset pystyvät itse, voimiensa ja kykyjensä puitteissa, puolustamaan etujaan ja oikeuksiaan sekä asioimaan suoraan erilaisten hallintoviranomaisten kanssa. Lasten mahdollisuudet ovat rajoitetummat. Ongelmiaan julkituovat lapset ja nuoret joutuvat punnitsemaan, kenelle uskaltaisi ja voisi puhua vaikeista asioista. Sen jälkeen heidän on vain toivottava, että luottamuksellinen kerronta ongelmista otetaan vakavasti. Myös Pohjolakodissa asuvat nuoret kertoivat tarkastuksessa, etteivät koe voivansa kertoa luottamuksellisia asioita laitoksen henkilökunnalle.
Kierot lapset, luotettavat aikuiset
STM:n selvitys osoitti, että lasten kuuntelemattomuus sai myös rakenteellisen väkivallan piirteitä. Varsinkin 1940–1960-luvuilla lastensuojelun työntekijät saattoivat leimata epäkohtia julkituovat lapset valehtelijoiksi, jopa sairasmielisiksi ja psykopaateiksi. Sanomalehdissä julkaistiin ilmoituksia, jossa ihmisiä varoitettiin karkumatkalla olevista koulu- ja nuorisokotien asukkaista ja heidän epäluotettavuudestaan. Myös ammattilehdistössä lastensuojelutyöntekijät varoittelivat ”kauhujutuista”, joilla koulukotien oppilaat hakevat sääliä ja puolustelevat karkaamistaan. (Hytönen, Malinen et. al. 2016, 84.) Karkaamisen esitettiin olevan jälleen yksi osoitus yksilön sopeutumattomuudesta, jota he olivat osoittaneet jo aiemmin perheissä ja koulumaailmassa. Sopeutumattomissa yksilöissä nähtiin olevan jotakin poikkeavaa, epänormaalia.
Osaltaan syitä lasten kuuntelemattomuuteen voidaan hakea kulttuurisista, kasvatusideaaleihin liittyvistä tekijöistä. Suomessa pyrittiin pitkään kasvattamaan siveellisiä ja isänmaallisia ihmisiä, jotka eivät kyseenalaista auktoriteetteja. Lasten kanssa työskenteleviin henkilöihin tuli luottaa, ja vanhemmat pyrkivätkin harvoin puuttumaan esimerkiksi opettajien toimintaan. Kodit, koulut ja laitokset muodostivat omat maailmansa, johon ulkopuolisilla ei periaatteessa ollut asiaa.
Kuva 1. Vuonna 1945 julkaistu karannutta koulukotipoikaa käsittelevä sanomalehti-ilmoitus
Suomessa on perinteisesti kunnioitettu kodin ja perheiden yksityisyydensuojaa, ja tämä on näkynyt sijoitusperheiden valvonnassa. Perheen hyvä maine tai keskiluokkainen sosiaalinen asema on voinut riittää takeeksi lapsen hyvistä kasvuoloista, eikä lapsen kertomaa kaltoinkohtelua tai esimerkiksi hyväksikäyttöä ole haluttu nähdä tai uskoa. Kun lapset joutuivat useampaan kertaan aikuisten pettämiksi, kokemukset jättivät heihin syviä haavoja ja synnyttivät epäluottamusta viranomaisiin ja laajemmin yhteiskuntaan.
Suomessa ja myös kansainvälisesti alettiin vasta 1970-luvulla ottaa lapset vakavammin lastensuojelun valvonnassa ja kehittämisessä. Lapsen oman äänen kuuleminen alettiin nähdä tärkeämpänä, ja 1980-luvulle tultaessa lapsen etua ja osallisuutta painotettiin uudistetussa lastensuojelulaissa (683/1983). Vuonna 1989 voimaan tullut YK:n lapsen oikeuksien sopimus sisältää artiklan lapsen oikeudesta tulla kuulluksi. Silti lapsen kuulemiseen liittyvät ongelmat jatkuvat.
STM:n selvityksen loppuraporttia kirjoittaessamme jouduimme kysymään, miksi valvonnan aiemmista epäonnistumisista on niin vaikeata oppia. Vieläkin 2000-luvulla lastensuojelua tutkivat tahot sekä järjestöt ovat kiinnittäneet huomiota lastensuojelua koskevan tiedon ja tilastoinnin pirstaleisuuteen. Vuonna 2011 ja 2012 niin lapsiasiavaltuutettu kuin valtiontalouden tarkastusvirasto huomauttivat lasten ja nuorten hyvinvointia koskevan seuranta- ja valvontatiedon puutteellisuuksista. Myös Lastensuojelun keskusliitto on useaan kertaan ilmaissut huolensa omavalvonnan riittävyydestä sijaishuollon valvonnan välineenä. STM:n selvityksen yhtenä keskeisenä suosituksena olikin, että ”[s]ijaishuoltopaikkojen valvonnan tulee olla säännöllistä ja tehokasta ja sen tulee mahdollistaa lasten kohtaaminen ja kuuleminen”.
Lastensuojelun työntekijöiden suuri vaihtuvuus, aliresurssointi ja rekrytointiongelmat eivät edistä lasten ja työntekijöiden luottamuksellisten suhteiden rakentumista. Voidaan kysyä, onko kokonaiskuva enää sijaishuollosta enää kenenkään hallussa, kun lastensuojelun kenttä itsessään on niin hajanainen. Sote-uudistuksessa omavalvontaa on tarkoitus vahvistaa ensisijaisena valvontamuotona, mutta viimeaikaistenkin kokemusten valossa myös ulkopuolista valvontaa tarvitaan. Uudistusten keskelläkin lapset ja nuoret tarvitsevat aikuisia, jotka huolehtivat heidän oikeusturvastaan. Historiasta voimme nähdä, että niin lapset kuin yhteiskunta joutuvat maksamaan kovan hinnan lastensuojelun epäonnistumista.
