Tampereen yliopistoa ja sen edeltäjiä yhdisti erityinen yhteiskunnallinen tehtävä: tuottaa asiantuntijoita kehittyvän yhteiskunnan palvelukseen, sanoo henkilökuvat Tampereen yliopiston johdosta kirjoittanut historian yliopistonlehtori Mervi Kaarninen.
Kaarnisen Tampereen yliopiston päätalon aulan muotokuvagallerian verkkoversiota varten kirjoittamat henkilökuvat kertovat Tampereen yliopiston rehtoreista, kanslereista ja hallintojohtajista aikansa yhteiskunnallisina toimijoina.
Verkkogalleria toimii selaimella ja mobiililaitteilla.
Yliopiston juuret syvällä yhteiskuntatieteissä
Tampereen yliopiston edeltäjät olivat Kansalaiskorkeakoulu ja Yhteiskunnallinen korkeakoulu. Kansalaiskorkeakoulu perustettiin 1925 antamaan korkeamman tason opetusta yhteiskunnallisesti painottuneissa tutkinnoissa. Nimi muuttui Yhteiskunnalliseksi korkeakouluksi vuonna 1930. Yhteiskunnallisesta Korkeakoulusta tuli Tampereen Yliopisto 1966 ja se valtiollistettiin 1974.
Kansansivistysoppi ja yhteiskunnalliset oppiaineet eivät olleet näissä oppilaitoksissa vain keskeisiä oppisisältöjä, vaan sivistyksen kuuluminen kaikille oli koko korkeakoulun taustaidea. Ennen Kansalaiskorkeakoulun perustamista ei ollut ollut korkeampaa opetusta muille kuin ylioppilaille, jotka olivat luokkataustaltaan ylä- ja keskiluokkaa.
– Piti antaa sellaisille henkilöille mahdollisuus saada korkeampaa opetusta, joilla ei ollut ylioppilas- ja oppikoulutaustaa, Kaarninen sanoo.
Yhteiskunnallisuus näkyi esimerkiksi siinä, että Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa oli ensimmäiset vakinaiset valtio-opin ja sosiaalipolitiikan päätoimiset opettajan tehtävät. Tampereen yliopisto ja sen edeltäjät olivat tärkeitä kehittymispaikkoja näille nyt vakiintuneille tieteenaloille. Uudenlaisen korkeakoulun antama opetus vastasi nopeasti kehittyvän suomalaisen yhteiskunnan uusiin tarpeisiin. Kansalaiskorkeakoulun ensimmäisiä tutkintoja olivat 1920-luvulla hallinnollinen tutkinto, osuustoimintatutkinto ja journalisteja kouluttanut sanomalehtimiestutkinto. 1960-luvun lopulla tehtiin laskelma, että tarvitaan tietojenkäsittelyopin opetusta, ja professuuri perustettiin Paavo Kolin rehtorikaudella.
– Yhteiskunnallisesta korkeakoulusta valmistui ihmisiä tehtäviin, joihin ei aiemmin voinut valmistua, Kaarninen sanoo.
Yhteiskunnallisesti suuntautuneet rehtorit olivat tiedevaikuttajia
Tieteenalojen kehittyminen ja eriytyminen näkyy muotokuvagallerian henkilöissä. Heitä on vaikea määritellä tietyn oppiaineen tai tieteenalan edustajiksi. Galleriasta löytyy erittäin yhteiskunnallisesti suuntautuneita kasvatustieteilijöitä ja kunnallishallinnon asiantuntijoita. Heillä oli paljon vaikutusvaltaa kehittyvän yhteiskunnan muovaamisessa. Kaarninen mainitsee vähemmän tunnettuna esimerkkinä Yrjö Harvian, joka vaikutti yhteiskunnallisesti merkittävään kunnallisalan opetukseen, kunnallislainsäädäntöön ja Helsingin asunto- ja aluepolitiikkaan.
Kunnallistutkinto oli Yhteiskunnallisen korkeakoulun ensimmäisiä tutkintoja, ja alan ensimmäinen professuuri perustettiin korkeakouluun vuonna 1950. Kunnallistutkinnossa tiivistyi paljon Yhteiskunnallisen korkeakoulun yhteiskunnallisesta tehtävästä: useimmat kunnallistutkinnon suorittaneet päätyivät kuntien toimihenkilöiksi kehittyvän julkisen sektorin palvelukseen. Kaarnisen mukaan kunnallistutkinto tuotti virkamiehet kaikkiin Suomen kuntiin 1970-luvulle asti.
Varhaiset professorit ja rehtorit ottivat vakavasti kansanvalistuksen ja asiantuntijoiden kasvattamisen kehittyvään yhteiskuntaan. Moni päätyi myöhemmin valtiolliseen virkaan, ministeriksi, kansanedustajaksi ja kouluhallituksiin.
Esimerkiksi Eino Kuusi oli yksi suomalaisen sosiaalipolitiikan varhaisista hahmottajista. Merkittäviä suomalaisen sosiaalipolitiikan muovaajia olivat myös Armas Nieminen ja Jorma Sipilä.
Kolme kertaa rehtorina ollut Yrjö Ruutu oli Suomen ensimmäinen valtio-opin tohtori. Ruutu muistetaan hänen kuulumisestaan kaikkiin puolueisiin SKDL:stä Kokoomukseen ja omien puolueiden perustamisesta.
– Ruudun elämäntyö oli kuitenkin Yhteiskunnallinen korkeakoulu, Kaarninen sanoo.
Muutama rehtori erottuu Kaarnisen mukaan erityisesti joukosta.
– Ilman muuta voi nostaa Yrjö Ruudun lisäksi Paavo Kolin. Heillä oli selkeä visio korkeakoulun ja yliopiston kehittämisestä.
Sosiologi Paavo Kolin edusti aikanaan modernia yhteiskuntatiedettä. Yhteiskunnallisen korkeakoulun nopea laajentuminen 1960-luvulla henkilöityy häneen.
Uudet tiedekunnat, humanistinen ja taloudellis-hallinnollinen sekä tietokonekeskus aloittivat nopeassa tahdissa Kolin rehtorikaudella 1960-luvun puolivälissä. Esimerkiksi tietojenkäsittelyopin professuurin tavoitteena oli kouluttaa atk-alan suunnittelijoita ja ohjelmoijia. Kaarnisen mukaan Koli ymmärsi yhteiskunnan muutoksen ja näki, että akateemisia tehtäviä oli syntymässä kulttuuripalvelujen ja julkisen toiminnan alueille.
Rehtorit olivat tieteellisesti ja yhteiskunnallisesti pitkälle katsoneita tiedepoliitikkoja. Heillä oli pyrkimys kehittää Tampereen yliopistoa korkeakouluna, joka kasvattaa asiantuntijoita kehittyvään yhteiskuntaan, jonka rakentamiseen he olivat myös sitoutuneita.
Kaarninen sanoo, että Helsingin kaudella eli 1925–1960 rehtorin tehtävä ei ollut erityisen haluttu. Jokaisen professorin piti vuorollaan toimia rehtorina, koska professoreja oli vähän ja vastuu piti jakaa.
Gallerian miesvaltaisuuden syy on menneisyyden yliopistoyhteisön rakenteissa
Muotokuvagalleria näyttäytyy 2010-luvun tasa-arvoa etsivällä katseella miehisen harmaana. Tampereen yliopistossa nainen valittiin rehtoraattiin ensimmäisen kerran vuonna 1991, kun sosiologian professori Veronika Stolte-Heiskanen valittiin toiseksi vararehtoriksi. Yliopiston valtuusto valitsi rehtoraatin, ja rehtorin tehtävä edellytti laajaa meritoitumista yliopistomaailmassa. Rehtorin tuli olla professori ja perehtynyt yliopistohallintoon. Professorikuntaan alkoi tulla naisia myöhään, mutta muutos tapahtui Kaarnisen mukaan nopeasti. Kun naisten määrä yliopistossa kasvoi, kasvoi naisten edustus johdossa.
– Naisten näkymättömyys johtuu tiedeyhteisön rakenteesta. Kun naisia alkoi sijoittua professorin tehtäviin, alkaa heitä näkyä myös yliopiston hallinnossa ensin laitosjohtajina, dekaaneina, vararehtoreina ja rehtoreina, Kaarninen sanoo.
Rehtorin valinnassa kiinnitettiin huomio tieteenalaan ja tiedekuntaan. Ensimmäisenä naisena rehtorin tehtävää hoiti Marja Jylhä väliaikaisesti 1999-2000.
Vuosikymmenten miesvaltaisen johtamista seurasi lopulta kolmen naisen rehtorikausi. Ensimmäinen naisrehtori oli humanisti Krista Varantola, joka toimi myös kanslerina. Häntä seurasi lääketieteilijä Kaija Holli, jonka seuraaja oli Helsingin yliopiston valtiotieteiden tiedekunnan dekaanin paikalta Tampereelle tullut Liisa Laakso. Naisrehtorien sarja jatkuu neljännellä, kun Mari Walls aloittaa uuden Tampereen yliopiston rehtorina vuoden 2019 alusta.
Vaikka naisten puuttuminen on silmiinpistävää, Mervi Kaarninen jätti Krista Varantolan kuvauksesta tarkoituksella pois maininnan, että Varantola oli ensimmäinen naisrehtori. Gallerian miesvaltaisuus on Kaarnisesta osa menneiden vuosikymmenien yhteiskunnan ja yliopiston ajankuvaa.
