Suomen kansallisidentiteetti on vasiten rakennettu kirjallisten rakennuspuiden varaan. 1880-luvulta alkaen eli suomenkielisen kirjallisuuden noususta saakka kirjallisuuttamme on leimannut emansipatorinen pyrkimys tuottaa kansankielistä ja kansanmielistä kansalliskirjallisuutta. Eipä ihmekään, että kansallisen itseymmärryksemme tukeutuu helposti kaunokirjallisiin klassikoihin: Kalevalaan, Aleksis Kiven veljesromaaniin, Minna Canthin näytelmiin, Väinö Linnan Pohjantähteen, Tove Janssonin muumeihin. Suomen kirjallisuudesta väitellyt kirjallisuudentutkija nyökyttelee hyväksyvästi ja myhäilee tyytyväisenä – onpa meillä vaan hieno kirjallinen traditio.
Vaan Aleksis Kiven päivänä 10.10.2018 moni suomalaisen kirjallisuuden ystävä veti Kiven päivän kahvit väärään kurkkuun, kun sosiaalisessa mediassa alkoi levitä kuvia Helsingin kaupungin ja Helsingin poliisin järjestämästä seminaarista ”Helsinkiin kadonneet”, jossa käsiteltiin paperittomia. Omassa esityksessään Helsingin poliisin ulkomaalaisasioiden komisario Heli Aaltonen nimittäin katsoi asiakseen esitellä poliisin tekemää ulkomaalaisvalvontaa ”hauskasti” Aleksis Kiven päivään ja kansalliskirjailijan rakastetuimpaan teokseen kontekstoiden. Todellisuudessa hauskuus oli kuitenkin kaukana Aaltosen räikeän rasistisista Powerpoint-slideista.
Minulla ei ole pääsyä itse luentoon, mutta sen sijaan Aaltosen esityksen powerpointit levisivät nopeasti sosiaalisen median kautta. Itse löysin kuvat Rasmus – valtakunnallinen rasismin ja muukalaispelon vastainen verkosto -sivun kautta, mutta ne ovat saatavilla monista muistakin lähteistä. Kuvista tuli oikeutetusti viraalisia ihmisten jakaessa hämmennystään kuvien äärellä. Näiden kuvien perusteella esitys sortuu räikeään etniseen profilointiin, rasismiin ja vieläpä klassikkokirjallisuuden vakavaan väärinkäyttöön.
Mitä tapahtuu kun powerpointteihin mixataan kirjallisuutta?
Mitä Aaltonen esityksessään (Powerpoint-esityksen kautta rekonstruoiden) sitten teki? Hän valitsi esityksensä pohjaksi Seitsemän veljestä -romaanin ja sen kaikkien suomalaisten tunteman veljesseitsikon. Veljesten hahmot pelkistyvät Aaltosen luennassa latteiksi stereotyypeiksi, joiden luonnepiirteet yritetään muuntaa nykyihmistä selittäviksi piirteiksi. Ketä sitten selitetään? Seminaarin aiheena olevia paperittomia tietenkin. Aaltosen esityksessä nykypäivän Simeoni on majoitusta ja ruokaa vastaan salatyöskentelevä kielteisen oleskeluluvan saanut kiinalainen kokki ja Eero älykäs irakilainen turvapaikanhakija, jonka SUPO on määritellyt vaaraksi kansalliselle turvallisuudelle.
Aaltonen törmäyttää esityksessään kaksi genreä tai esittämisen tapaa: powerpointit ja kaunokirjallisuuden. Powerpoint -esityksen konventio ohjaa esittämään asian lyhyesti ja ranskalaisten viivojen kautta jäsennellysti. Tämä esittämisen tapa on vääjäämättä maailman moninaisuutta typistävä, mikä piirre sopii huonosti yhteen toisen hyödynnetyn esitystavan eli kaunokirjallisuuden kanssa. Lopputuloksena on omituinen sekasotku, jossa kenenkään ymmärrys itse aiheesta ei lisäänny. Ennemmin esitys on omiaan herättämään hämmennystä.
Otetaan tarkempaa syyniin Aaltosen ”Tuomas”, jota luonnehditaan seuraavilla ranskalaisilla viivoilla:
- Gambialainen, joka on Espanjan oleskeluluvalla Suomessa
- Veljessarjan harteikkain
- Luonteeltaan vakaa ja sovitussa pysyvä, hyvä kauppamies
- Useita sakkoja huumeiden hallussapidosta ja käytöstä viimeisen viiden kuukauden ajalta
- Avoinna rikostutkinta huumausainerikoksesta, jossa hän on rikoksesta epäillyn asemassa
- Asuu kaverinsa luona
- Avoinna poliisitutkinta maassa oleskelun edellytysten selvittämiseksi
- Ei ole noudattanut poliisin kutsua saapua kuulemisiin
Powerpointissa ranskalaisissa viivoissa liu’utaan hämmästyttävän leväperäisesti Kiven alkuperäisestä tekstistä powerpointin tekijän omaan kuvitteluun näiden siirtymien rajoja mitenkään merkitsemättä. Kohdeteoksen varsin hyvin tuntevana oletan, että viivat ”Veljessarjan harteikkain” ja ”Luonteeltaan vakaa ja sovitussa pysyvä, hyvä kauppamies” ovat Kiveä ja loput sitten Aaltosta. Mutta mihin perustuvat Aaltosen fabuloiman gambialaisen Tuomaan muut piirteet? Seuraako leveäharteisuudesta ja vakaudesta huumeiden hallussapitoa ja kaverin luona piileskelyä? Onko hahmon taustalla joku tosielämän henkilö, jonka Aaltonen sulauttaa Kiven Tuomakseen?
Rasistista fanifiktiota
Aaltosen esitys on eräänlaista faninfiktiota. Fanifiktio lajina tarkoittaa alkuperäisen tekstin päälle kirjoittamista eli omaa kuvittelua olemassa olevan tekstin jatkeeksi. Internetin fanifiktiosivustoilla saatetaan kuvitella vaikkapa Harryn ja Ronin kiihkeä rakkaussuhde Harry Potter-romaanien pohjalta. Fanifiktiota tekevät myös kirjailijat. Vuonna 2017 ilmestyi WSOY:lta fanifiktionovellikokoelma Toinen tuntematon, jossa kirjailijat kuvittelivat Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa tuntemattomiksi jääneiden naishahmojen kohtaloita.
Aaltosen variantti tästä enimmäkseen hyväntahtoisesta kirjoittamisen lajista on auttamattoman rasistinen. Eettisesti katsoen erityisen ongelmallista on Aaltosen hyödyntämä fiktionalisointi. Kirjailijan tai fanikirjoittajan kynästä purkautuessaan tällaiset stereotyypit eivät olisi yhtä raskauttavia (joskin kyllä tässäkin tapauksessa vastenmielisiä), mutta esiintyessään Helsingin kaupungin ja Helsingin poliisin järjestämässä tilaisuudessa Aaltonen puhuu ammattiroolistaan käsin. Tällöin tilaisuuden asettama konteksti suuntaa Aaltosen powerpointeista tehdyt tulkinnat vääjäämättä ennemmin faktan kuin fiktion kehykseen ja lukija olettaa, että tällaisia ne gambialaiset Tuomaat ovat – huumausainerötöstelevät täällä leveine hartioineen.
Kirjallisuudentutkijaa tapauksessa suivaannuttaa myös klassikkokirjallisuuden heikko ymmärtäminen. Kiven romaani antaa toki jossain määrin aihetta stereotypisoivaan luentaan. Romaanilla on kollektiivinen päähenkilö, jonka yksilöt eivät luonnollisestikaan pääse esiin yksilöinä samalla tapaa kuin yksilöpäähenkilön kohdalla kävisi. On luonnollinen lukustrategia etsiä kollektiivipäähenkilön yksilöiden välisiä erontekoja, jotta henkilöhahmot muistaisi muutenkin kuin yhtenä remuavana, iloitsevana, surevana ja koheltavana veljesruumiina.
Romaaniin on myös sisällytetty veljesten verivihollisten Toukolan poikien sorvaama pilkkalaulu, jota ainakin itse muistan laulaneeni musiikintunnilla jo ala-asteella. ”Juho pauhaa, pirtti roikaa/ hän on talon aika poika”. Onko siis ihmekään, jos stereotypisoiva luenta houkuttaa. Romaanin kokonaiskudelmassa henkilöhahmojen persoonat ja heidän suhteensa ympäröivään yhteiskuntaan, yhteisöön, luontoon ja kulttuuriin ovat kuitenkin huomattavasti kiinnostavampia ja kompleksisempia kuin Aaltosen yksinkertaistus Tuomaan leveistä hartioista.
Stereotypioiden vaarat
Klassikoiden stereotypisoivassa käytössä Aaltonen ei tietenkään ole suinkaan ensimmäinen. Kaksi kirjallisen traditiomme vankkaa miesklassikkoa, Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas on banalisoitu kymmeniä, ellei jo satoja kertoja erilaisten leikkisten persoonallisuustestien tai henkilökunnan koulutuspäivien käyttömateriaaliksi. Tuntemattoman sotilaan johtajahahmot Koskelasta Kariluotoon seikkailevat useammankin kuin yhden johtamisoppaan sivuilla.
Tällaisessa käytössä nämä klassikkokirjallisuutemme hahmot oletetaan kaikkien tunnistamiksi kulttuurisiksi malleiksi, joiden kautta on helppo havainnollistaa sanottua. Samaan tarkoitusperään lienee pyrkinyt Aaltonen paperittomilla veljeksillään. Ja periaatteessa valittu retorinen strategia on tehokas ja taloudellinen. Stereotyypin retorinen voima piilee siinä, että stereotyyppi on aina ajatuksen oikopolku. Yhden tunnistettavan hahmon tai asian kautta saadaan vastaanottajan mieleen loihdittua monimutkainen informaatiovyyhti.
Ajatusten oikopolkuja tallatessaan Aaltonen kuitenkin tulee auttamatta sortuneeksi etniseen profilointiin.
Ajatusten oikopolkuja tallatessaan Aaltonen kuitenkin tulee auttamatta sortuneeksi etniseen profilointiin. Etninen profilointi poliisin käytännön työssä tarkoittaa yksilön epäilyä, kiinniottoa tms. perustuen hänen etniseen taustaansa tai sen ulkoisiin merkitsijöihin. Tämänkaltainen toiminta on ehdottoman kiellettyä kansainvälisten säädösten nojalla ja loukkaa yksilöiden perusoikeuksia, joita turvaa esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimus. Aaltosen luoma fiktionaalinen veljessarja kuitenkin luo suorastaan etnisen profiloinnin käsikirjan.
Ongelmallinen valtajännite syntyy myös suomalaisen komisarion survoessa erilaisia etnisyyksiä suomalaisiin stereotyyppeihin. On vaikea kuvitella, minkälaista selitysvoimaa puhuja tällaisella retorisella teolla pyrki saavuttamaan. Kiven veljesten valinta esitystä jäsentäväksi malliksi on arveluttava myös siksi, että Kiven veljekset ovat rakastettuudestaan (ja romaanin ylevästä loppuosiosta) huolimatta yhteiskunnan ulkopuolisia antisankareita, hyväntahtoisia metsäläisiä, alkeellisia ja lukukelvottomia villimiehiä. Vaikka kenen tahansa tekisi silloin tällöin mieli heittää työläppäri mäkeen ja kalppia Impivaaraan elämään rauhassa, ovat Kiven metsäläisveljekset suhteessa moderniin lukutaitoiseen suomalaiseen luontoelämään ja lapsuuteen regressoituvia reppanoita. Tällaisinako Helsingin poliisi haluaa esittää gambialaiset, somalit, kiinalaiset, brasilialaiset, irakilaiset ja vironvenäläiset?
Esitelmän värikäs henkilögalleria on myös auttamattoman sukupuolittunut. Yhdessä slidessa sentään esiintyy otsikko ”Missäs Aino?”. Jos Aaltosen veljessarja on ennättänyt rikkomaan yhteiskuntaa vastaan mitä moninaisimmilla tavoilla, on tämän ”Ainon” ansioluettelo suorastaan henkeä salpaava:
- Selkeä vähemmistö työmarkkinoilla
- Eivät osallistu yhteiskuntaan, vaan ovat kotona
- Uskonto velvoittaa
- Kielitaidottomuus
- Perheväkivalta
- Prostituutio (ihmiskauppa)
- Nimi paperilla, firman osakas
Tässä kohden Kivensä lukenut alkaa kuumeisesti pohtia, että kuka Aino? Olikos siellä Kiven romaanissa joku Ainokin? Ei ole. Venla on. Ja Männistön muori. Aino taas hukuttautuu Kalevalan puolella, eikä ihme, jos taustalla on kaikki tuo, jonka Aaltonen Ainonsa hennoille harteille sälyttää.
Ehkäpä esitelmän laatija ei siis ole edes lukenut Kiveään. Ehkäpä hän pohjaa esitelmänsä johonkin netistä saatavissa olevaan koululaisten oppimateriaaliin ja poikkeaa siinäkin välillä Kalevalan puolelle. Joka tapauksessa seuraavaa räikeää etnistä profilointia edustavaa kirjallisuusesitelmää laadittaessa poliisien kannattaa kilauttaa vaikkapa jollekin päivystävälle dosentille tänne meille kirjallisuustieteisiin ja kysyä, että onko tämä ok. Autamme mielellämme.
Kirjoittaja on kirjallisuustieteen tutkijatohtori ja tutkija The Literary in Life-konsortiossa.
