Ensimmäiset käytännössä hyödylliset teollisuusrobotit otettiin käyttöön autotehtaissa 1960-luvun alussa. Palveluroboteista alettiin yleisemmin puhua siinä vaiheessa, joskus 1970-luvulla, kun ohjelmoitavan tietokoneen ohjaamia laitteita, työkaluja tai työkoneita eli niin sanottuja manipulaattoreita alettiin käyttää myös tehtaiden tuotantolinjojen ulkopuolella.
Keskeinen erottelu tehdas- ja kenttärobotiikan välillä koski toimintaympäristöjen laatua. Tehtaissa robotilla oli tarkkaan määrätty paikkansa ja etukäteen suunnitellut liikeratansa, kun taas kenttäoloissa ne joutuivat liikkumaan ja toimimaan ”luonnollisissa” tai ”strukturoimattomissa” ympäristöissä.
Nämä palvelu- eli kenttärobotit olivat lähinnä kauko-ohjattuja laitteita, joilla hoidettiin hankalia tehtäviä ihmiselle sopimattomissa tai jopa aivan mahdottomissa ympäristöissä. Tunnetuksi nyrkkisäännöksi niiden käyttöalasta muodostuikin anglistinen kolminaisuus dirty-dull-dangerous. Niihin päti siis edelleen sama sääntö kuin tehdasrobotteihin: ne tuli eristää tai etäännyttää työntekijöistä turvallisuuden takaamiseksi.
Robotiikan täyskäännös: ihmisten pariin
Vuonna 2018 tilanne on melkein päinvastainen. Enää ei ihmisten tarvitse pysyä kaukana roboteista edes tehtaissa, joiden kokoonpanotyössä voivat Yumin kaltaiset yhteistyörobotit (collaborative robots, co-robots, cobots) asetella komponentteja työntekijän vierellä. Teknologia ja standardit ovat luoneet edellytykset turvalliselle likikäytölle ja pohjan ihmisen ja robotin lähentämiselle. Entiset erottelut ovat samalla menettäneet merkitystään. Ihmisen kauko-ohjaus on yhä keskeistä esimerkiksi kirurgirobotin hallinnassa, mutta ei työn vaarallisuuden vaan sen tarkkuuden vuoksi.
Itsetoiminnallinen eli autonominen robotiikka puolestaan on ehtinyt jo kulutuksen arkeen. Roombat imuroivat lattioita, robottileikkurit niittävät pihanurmikoita normaalin asumisen lomassa. Kulutusrobotiikka on jo tavallaan tuottanut meille sosiaalisia toimijoita.
Merkittävämpi muutos on autonomisen robotiikan ulottaminen inhimilliseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Tämä tutkimussuunta on vahvistunut etenkin 2000-luvulta lähtien, kun humanoidirobotit alkoivat vähitellen pysyä jaloillaan ja niiden kasvonilmeetkin alkoivat olla merkitseviä. Koneesta ei enää tehty vain kommunikaation välinettä vaan kommunikaation hallinnasta ja vuorovaikutuksen prosessoinnista tuli olennainen osa itse konetta.
Sosiaalisen robotin kehittelyssä ollaan vasta alussa, mutta niissä aineellistuvat oppimisen algoritmit saattavat jossakin vaiheessa mullistaa – elleivät ole sitä jo tehneetkin – konesuhteemme, jossa ihminen on aina ollut luomansa koneen herra. Kysymys ei todellakaan jää enää ilmaan, sillä älykäs vuorovaikutteinen robotti tuo sen pohdittavaksi yksilöiden ja yksilöllisten suhteiden tasolla.
Kone ihmistieteiden asiaksi
Tuotannossa ja palveluissa toimivien robottien suunnittelua ja toteutusta ovat ohjanneet pitkälle teknisen suorituskyvyn rajat. Robotit ovat olleet insinöörien, ohjelmoijien ja teknokraattien asia. Robottien inhimillistäminen, älyllistäminen ja sosiaalistaminen on alkanut vaatia suunnitteluun yhä enemmän myös ei-teknisen tutkimuksen panosta.
Fantasiat, utopiat ja dystopiat, ovat herkutelleet toisillakin mahdollisuuksilla, mutta toimivan teknologian takaa on näihin päiviin saakka löydetty ihminen. Työkalu jatkoi ihmisen aivojen käskyttämää kättä ja koneet lisäsivät työn voimaa edelleen. Kauko-ohjattu kenttärobotti pidensi sekin ihmiskättä, mutta vei vivut ja toimielimet radioaaltojen etäisyydelle. Herran ja orjan käskysuhde oli alkuun selvä ohjelmoitujen koneidenkin kohdalla, sillä tietokoneiden nähtiin vain nopeuttavan huomattavasti sitä laskentaa, joka aikaisemmin oli jouduttu tekemään kynällä ja paperilla, laskutikulla ja laskukoneella.
Tietokoneiksi ja roboteiksikin kutsuttujen konelaskijoiden nopeus tarjosi alkuaikoina runsaasti ihmetyksen aineksia populaareihin esityksiin (esim. Strehl 1954), mutta siihenastisin mittapuin suunnaton nopeuden nosto herätti piankin myös asiantuntijoiden huolen siitä, voiko koneen hallinta joskus karata ihmisen ulottumattomiin. Ehkä vakavimmat ja myös varteenotettavimmat epäilyt tästä esitti Norbert Wiener, joka pohti laajasti kehittämänsä kybernetiikan sodanjälkeistä yhteiskunnallista käyttöä (Wiener 1989, alkup. 1950; vrt. Pickering 2010).
Kysymys ei ollut siitä, etteivätkö suunnittelijat olisi tietokoneen suoritusta ymmärtäneet, jos siihen vain olisi ollut tilaisuus. Uhkan muodosti koneiden tekemien päätösten nopeus. Äärimmäisen kuvitelman tämän seurauksista Wiener esitti koetellessaan kylmän sodan keskellä ajatusta tietokoneesta sodankäynnin apuvälineenä. Jos sille annettaisiin tehtäväksi ”voittaa sota”, se ehkä olisi määrännyt jo pommin pudotettavaksi ennen kuin ohjelmoija ehti sen päätöstä peruuttaa (Wiener 1960).
Automaattisten koneiden käyttö edellyttikin Wienerin mielestä korostettua tietoisuutta siitä, että hyötyjen ohella kehitys saattoi mennä toiseenkin suuntaan (Wiener 1989, 153). Mutta kenen sitten piti olla tietoinen? Oman näkemyksensä tästä esitti tieteenteon näkökulmasta vuonna 1959 Cambridgen yliopistossa Rede-luennon pitänyt C. P. Snow. Hänen viattomalta tuntunut kysymyksensä oli, pitäisikö humanistienkin – kirjallisten intellektuellien – olla paremmin perillä tekniikan kehityksestä. Teollistuminen ja teknologian käyttö olivat edenneet sen verran pitkälle, ettei antiikin kirjallisuuteen voitu enää ohjenuorana rajautua. Snow’lla ei ollut mahdollisuutta puhua toimivista roboteista tai tekoälystä, sillä ensimmäinen teollinen robotti odotti vielä hetken patentointiaan ja ajattelevan koneen mahdollisuus oli vasta esitetty vuonna 1956 pidetyssä Dartmouthin tutkijakokouksessa. Mutta robotteihinkin soveltui hänen kantansa tieteellisen vallankumouksen olemuksesta, jossa automaatio määritti elektroniikan ja atomienergian ohella kehitystä (Snow 1998, 30).
Snown näkemys synnytti humanistien piirissä raivon ja etenkin Englannissa käytiin ”kahdesta kulttuurista” pitkää ja kiihkeää keskustelua. Kahden kulttuurin kuilu jäi tieteenhistoriaan Snown puumerkiksi ja samannimiseksi kirjaksi laajennettuna siitä otettiin myöhemmin lukemattomia uusintapainoksia. Thomas S. Kuhnin vuonna 1962 julkaisema näkemys tieteellisten vallankumousten luonteesta ja tieteellisen tutkimusotteen normatiivisuudesta (Kuhn 1970) jätti tieteenfilosofiseen kirjastoon toki syvemmän jäljen, mutta molempia voi pitää saman ilmiön oireina: luonnontiede ja sen teknologiset seuraukset alkoivat ansaita ja vaatia yhteiskunnallisempia ja filosofisempiakin tulkintoja.
Snow ja Kuhn olivat alun perin luonnontieteilijöitä, mutta esimerkiksi Robert Solow (Solow 1957) toi teknologian kasvuyhtälöönsä taloustieteilijänä ja Arnold Gehlen (Gehlen 1980, saks. alkuteos 1957), pohti teknologian objektivoivaa, itse itsensä määrittelyyn pyrkivää luonnetta puhdasverisenä filosofina. Langdon Winner puolestaan toi keskusteluun teknologisten artefaktien sisältämät poliittiset valinnat ja myös näkemyksen siitä, että kuilu teknologisen realiteettien ja näitä koskevien yksilöllisten näkemysten välillä pyrki kasvamaan (Winner 1977, 295-6). Winnerin voi lukea jo siihen teknologiakritiikin aaltoon, joka alkoi 1970-luvulta lähtien tieteen- ja tiedontutkimuksen pohjalta kysyä tiedon käytön ehtoja ja rakentaa sosiaalitieteellisemmin painottuvaa kuvaa teknologian ja yhteiskunnan välisistä suhteista.
Tämän päivän robottisuunnittelussa ja varsinkin sosiaalitieteellisessä robottikritiikissä pidetään jo lähes itsestään selvänä, että sosiaaliset havainnot on saatava yhteissuunnittelun (co-design) tueksi.
Teknologian suunnittelun ja käytön kritiikki tieteen- ja tiedonsosiologisten tarkastelujen pohjalta laajeni 1980-luvulla. Teknologisen tiedon rinnalle tuotettiin tutkimuksia myös sieltä, missä teknologian hyöty realisoitui. Niillä osoitettiin, että suunniteltujen tavoitteiden ohessa toteutui käytännössä myös paljon sellaista, jota ei ollut ennakoitu. Esimerkiksi Lucy Suchmanin (Suchman 1985) havainnot digitaalisten käyttöliittymien toimivuudesta tuottivatkin käsityksen tilannesidonnaisten (situated) sosiaalisten käytäntöjen tärkeydestä. Tämän päivän robottisuunnittelussa ja varsinkin sosiaalitieteellisessä robottikritiikissä pidetään jo lähes itsestään selvänä, että sosiaaliset havainnot on saatava yhteissuunnittelun (co-design) tueksi (esim. Šabanović 2010 ja Šabanović et al. 2014).
Voiko robotilta oppia?
Sosiotekninen käänne ajoittui murrokseen, jossa myös tekoälyn tutkimus ja sen tulosten soveltaminen siirtyivät uuteen vaiheeseen. Darthmouthin ajoista juontunut ”vanha kunnon tekoäly” sai 1990-luvun kuluessa rinnalleen oppivan tekoälyn paradigman. Enää ei tavoiteltu tietokoneille mallinnettavaa täydellistä kuvaa ympäröivästä symbolimaailmasta vaan tyydyttiin opettamaan konetta pienin askelin (Brooks ja Stein 1994). Algoritmit laadittiin niin, että kone pystyi lisäämään tietoa ympäristöstä vähitellen. Kimmokkeena uuden lähestymistavan etsimiseen oli se, etteivät uusimmatkaan mikrotietokoneet jaksaneet käsitellä sitä datamassaa, jota vanhan paradigman edellyttämällä tavalla ympäristöstä haettiin. Tietokoneet yksinkertaisesti sammahtivat ylivoimaisten laskutehtäviensä alle. Pienin askelin oppiminen tuotti tuloksia hämmästyttävän nopeasti, sillä jo 2000-luvun taitteen jälkeen sai kaupasta robotti-imureita.
Samaa periaatetta alettiin soveltaa myös sosiaaliseen robotiikkaan. Viimeistään nyt haastettiin humanistit ja yhteiskuntatieteilijät ottamaan kantaa teknologian tutkimuksen suuntaamiseen. Vuorovaikutukseen, kanssakäymiseen, yhteistoimintaan ja jopa tunneperäiseen jäljittelyyn suunniteltavien koneiden jättäminen vain teknisen asiantuntemuksen vastuulle on lopulta alkanut tuntua lähes anakronistiselta, varmaankin myös monien robotistien mielestä.
Robotti ja nimenomaan sosiaalinen robotti tarjoaa periaatteessa miltei täydellisen kohteen ja alustan sekä syventää että soveltaa tieteen, teknologian ja yhteiskunnan suhteita pohtivaa tutkimustietoa.
Robotti ja nimenomaan sosiaalinen robotti tarjoaa periaatteessa miltei täydellisen kohteen ja alustan sekä syventää että soveltaa tieteen, teknologian ja yhteiskunnan suhteita pohtivaa tutkimustietoa. Itse asiassa teknologiatutkimuksen käännettä analysoineet Steve Woolgar ja Harry Collins kysyivät jo 1980-luvun lopulla, voisivatko sosiologit saada tekoälystä itselleen uutta näkökulmaa. Tuolloin puhuttiin vielä ekspertti- tai asiantuntijajärjestelmistä, joissa asiantuntijoiden tieto voitiin puristaa ja paketoida tiiviiseen koneen käyttäytymistä ohjaavaan muotoon. Tutkijat esittivät, ehkä aikansa kerettiläisinä, että tässä oli mahdollisuus sosiologiallekin uudistua.
Kysymys voidaan esittää nyt entistä perustellummin, sillä sosiaalinen robotti voi olla paitsi asiantuntijatietoon perustuva, jo myös sosiaalisen käyttäytymisen algoritmiaan kanssakäymisen myötä muokkaava laite. Kone siis karkaa, mutta ei katastrofaalisesti, kuten esimerkiksi Wiener ennakoi, vaan valitsemaan itsenäisesti erilaisia päättelyreittejä. Tekoälyn nopeus kuuluu asiaan kuten sekin, etteivät edes robotin luoneet suunnittelijat enää tunnista kaikkia tekoälynsä kehittämiä ajatuspolkuja. Valitsemme siis epävarmuuden tietoisesti, koska sillä päästään hyödyllisiin tuloksiin.
On tietenkin selvää, että teknologiset luomukset tulevat jatkossakin tuottamaan myös ennakoimattomia seurauksia. Teknologinen todellisuus muodostuu väistämättä myös yritysten ja erehdysten kautta. Pääsemme totuttelemaan itseohjaavien ja keskenään viestittävien autojenkin tapoihin vasta kun ne ovat allamme ja sivullamme liikenteessä. Verkottuvan tekoälyn myötä joudumme ja ehkä lopulta osaammekin ottaa tulevaisuuden epävarmuuksista paremman otteen.
Monitieteisyyden ja -alaisuuden vaatimus ja pätevän kritiikin tarve koskee myös yksittäisen teknologisen laitteen hallintaa.
Entistä monimutkaisempien järjestelmien rakentaminen luo kysyntää myös sille suunnittelutiedolle, joka ei perinteisesti ole kuulunut teknisen suunnittelun kaavaan. Olemme kaukana vasaran takomisesta. Itseohjaavien autojen, valtamerialusten tai lentokoneiden päästäminen valloilleen ei voi enää perustua pelkän teknisen suorituskyvyn varaan, vaan sen taakse on saatava laaja yhteiskunnallinen ja ylikansallinen hyväksyntä ja sääntelyjärjestelmä. Monitieteisyyden ja -alaisuuden vaatimus ja pätevän kritiikin tarve koskee myös yksittäisen teknologisen laitteen hallintaa. Hoivarobottia tuskin uskallamme ilman hoiva-ammattilaisten kuulemista jättää palvelemaan dementikkoa tai alzheimerpotilasta.
Sosiaalisen robotin voi toki ottaa vain älyajan työkaluna ja virkisteenä, mutta siihen pitää ja voi olla jatkossa kirjoitettuna eettisesti kestäviä ja ehkä jopa poliittisesti tasapainotettuja kanssakäymisen periaatteita ja käyttäytymismalleja. Winneriläistä teknologiakritiikkiä mukaillen robotin voisi jopa toivoa välittävän käyttäjälleen ja kuluttajalleen hedonismin ylittävää näkemystä maailman tilasta ja realiteeteista ja tarjoavan myös keinoja ymmärryskuilun umpeen kuromiseen.
Lähteet
Brooks, R.A. ja Stein, L.A. (1994). Building Brains for Bodies, MIT Artificial Intelligence Laboratory. http://groups.csail.mit.edu/lbr/hrg/1993/AIM-1439.pdf [accessed 14 Dec 2016].
Collins, H. M. (2012). Expert Systems and the Science of Knowledge. Teoksessa: Bijker et al. (toim.), The Social Construction of Technological Systems, anniversary ed., Cambridge, US: The MIT Press, 311-328.
Gehlen, A. (1980). Man in the Age of Technology. New York: Columbia University Press. (saks. alkuteos 1957).
Kuhn, T. S. (1970) The Structure of Scientific Revolutions. Chicago: The University of Chicago Press.
Pickering, A. 2010. The Cybernetic Brain. Sketches of Another Future. Chicago & London: The University of Chicago Press.
Šabanović, S. (2010) Robots in society, society in robots: Mutual shaping of society and technology as a framework for social robot design. International Journal of Social Robotics, 2 439-540.
Šabanović, S. & Reeder, S. M. & Kechavartzi, B. (2014). Designing Robots in the Wild: In situ Protype Evaluation for a Break Management Robot. Journal of Human-Robot Interaction, Vol 3, No. 1: 70-88.
Snow, C. P. (1998). The Two Cultures. Cambridge University Press. (1.p. 1959)
Solow, R. (1957), Technical Change and the Aggregate Production Function. The Review of Economics and Statistics, Vol. 39, No. 3: 312-320.
Strehl, R. (1954.) Aikamme robotit. Porvoo, Helsinki: WSOY.
Suchman, L. A. (1985). Plans and situated actions. The problem of human-machine communication. ISL-6, Xerox Corporation.
Wiener, N. (1960). Some Moral and Technical Consequences of Automation. Science, Vol. 131, No. 3410: 1355-1358.
Wiener, N. (1989). The Human Use of Human Beings. Cybernetics and Society. London: Free Assciation Books. (engl. alkuteos 1950)
Winner, L. (1977). Autonomous Technology. Technics-out-of-control as a Theme in Political Thought. Cambridge ym.: The MIT Press.
Woolgar, S. (2012). Reconstructing Man and Machine: A Note on Sociological Critiques of Cognitivism. Teoksessa: Bijker, W. et al., (toim.). The Social Construction of Technological Systems, anniversary ed., Cambridge, US: The MIT Press, 311-328.
