Ylikulutus luo kestämätöntä painetta maailman biofyysisiin järjestelmiin. Kulutuksen taso kuitenkin jatkaa nousuaan. Yhteiskuntatutkimuksen onkin syytä osallistua ekologisten kriisien pysäyttämiseen tunnistamalla ylikulutusta ajavia rakenteita ja esittämällä niille vaihtoehtoja. Ekologisen taloustieteen puolella huomio kiinnittyy usein talouskasvun ja ympäristöhaittojen tiiviiseen korrelaatioon sekä kasvuriippuvuudesta irtautuneen yhteiskunnan (post-growth) tutkimiseen. Adressi kasvuriippuvuudesta irtautumisesta EU:ssa on kerännyt yli 80 000 allekirjoitusta 238:n tutkijan aloitteesta. Käytännössä kasvuriippuvuus sisältyy taloutemme perustaviin järjestelmiin. Se tekee niiden tunnistamisesta kiusallista ja korvaamisesta varsin haastavaa. Esimerkiksi rahoitusmarkkinat ovat taipuvaisia kriisiytymään kasvun päättyessä. Käsittelen tässä kasvuriippuvuuksien purkamista rahastoitujen eläkkeiden esimerkkiä käyttäen. Ensin on kuitenkin syytä kerrata ekologisen kasvukritiikin perusteluja.

Kasvun biofyysinen anatomia

Talouskasvu, mitattuna BKT:ssä joko henkeä tai maata kohden, selittää hyvin CO2-päästöjen, materiaalisen kulutuksen ja ekologisen jalanjäljen nousua (York et al. 2003; Lamb et al. 2014; Wiedmann et al. 2015). Samoin energiankäyttöä kuvaavat indikaattorit nousevat käsi kädessä kasvun mukana (Ayres et al. 2007; Nel ja van Zyl 2010). Kulutuksen kasvu on tiettävästi aina ja kaikkialla lisännyt ympäristörasitusta. Vihreä kasvun mahdollisuus on toistaiseksi toive vailla ennakkotapausta.

Energia- ja materiaalitehokkuus ovat vihreän kasvun vision kärkiteemoja, sillä tarpeeksi suurilla tehokkuuksilla voitaisiin ainakin paperilla saavuttaa kasvava mutta samalla puhdistuva talousjärjestelmä. Ajatus on viehättävä, sillä se sallisi maailman pelastamisen ilman, että kyseenalaistaisimme kulutuksen kasvua ja vauraita elämäntapoja suoraan. Resurssitehokkuuksilla voi kuitenkin olla kinkkinen suhde säästöihin. Materiaalien kulutus on vuosikymmenet noussut ympäri maailmaa tehokkuuden noususta huolimatta, ja materiaalikulutus on kaikista korkeinta materiaalitehokkaimmissa maissa (Steinberger et al. 2010; Schaffartzik et al. 2014; Pothen ja Schymura 2015).

Ayres ja Warr (2009) esittävät energia-kasvumallin, jossa talouden kasvumoottori on energiasta saatavan hyödyllisen työn (eksergian) määrää lisäävä tekninen kehitys. Tulkinnan mukaan energiatehokkuus on siis keskeinen kasvujärjestelmän osa, ja siten se ajaa säästöjen lisäksi energian käytön kasvua. Ayres ja Warr:n energia-kasvumalli vastaa dataa erinomaisesti, mikä ei sinänsä osoita mallin tarinaa oikeaksi tai kattavaksi (Malmaeus 2016). Se kuitenkin luo tiiviin empiirisen linkin talouskasvun ja energian välille. Samoin tekee Semieniuk (2016), joka havaitsee työn tuottavuuden nousevan lähes yksi yhteen työntekijän hyödyntämän energian kanssa.

Noin 80% maailman energiankulutuksesta on edelleen fossiilisten polttoa. Talousjärjestelmän alituinen kasvattaminen, ja siten energian tarpeen nostaminen, ei ainakaan helpota koko järjestelmän puhdistamista 2050 mennessä. Kasvu työntää maalitolppia poispäin ja nouseva energian tarve kiristää meitä pidättäytymään jo olemassa olevassa fossiilisen energian infrastruktuurissa. On myös syytä muistaa, että vähäpäästöiset energianlähteet ja akut vaativat materiaalipanoksia, jotka pitää kaivaa jostain. Ilmastopäästöiltään puhdastakaan energiajärjestelmää on mieletöntä kasvattaa loputtomiin. Ainoa kestävä ratkaisu on käyttää vähemmän energiaa, mikä taas yllä esitetyn perusteella ei lähtökohtaisesti ole resepti taloudellisen vaurauden luomiselle.

Kun fossiilinen energiajärjestelmä toivon mukaan korvataan aikataulussa, meille jää käteen huomattavasti energiatehottomampi energiajärjestelmä. Toisin sanoen suurempi osuus kaikesta tuotetusta energiasta pitää ei-fossiilisissa järjestelmässä kanavoida takaisin itse energiajärjestelmän ylläpitoon (Hall et al. 2014). Energiasektoria lukuun ottamatta kaikki muu teollisuus ja kulutus voi joutua pärjäämään vähemmällä. Vastaava efekti voidaan muotoilla myös toisin. Vuoden 1972 kasvukritiikin klassikko Kasvun rajat -raportti mallinsi teollisen tuotannon romahtavan siksi, että luonnonvarojen ehtyessä yhä enemmän pääomaa pitää kanavoida kaivoksiin. Jonkin pisteen jälkeen pääomaa ei enää riitä muun teollisen tuotannon uusintamiseen (Meadows et al. 1972, Turner 2008).

Korkokasvu kiihtyy niin nopeasti, että ennen pitkään mikään määrä tehokkuuksia kasvun sivuvaikutusten hillitsemiseksi ei riitä. Jos jonkin teknologisen ihmeen avulla yksi biofyysinen reunaehto vältetään, toinen tulee vastaan vielä nopeammin.

Kasvun rajat -raportin kenties pysäyttävin huomio ei kuitenkaan ole mikään tietty simulaatio ajo, vaan eksponentiaalisen kasvun luonteen kuvaus. Eksponentiaalinen kasvu kiihtyy vuosi vuodelta. Ajan mittaan se kiihtyy niin äkisti, että sitä on haaste edes täysin ymmärtää piirtämättä käyrää paperille (Kuvio 1). Esimerkiksi kolmen prosentin kasvuvauhdilla talous (ja jos mikään ei muutu, ympäristövaikutukset) kaksinkertaistuu noin joka 23:s vuosi. Korkokasvu kiihtyy niin nopeasti, että ennen pitkään mikään määrä tehokkuuksia kasvun sivuvaikutusten hillitsemiseksi ei riitä. Jos jonkin teknologisen ihmeen avulla yksi biofyysinen reunaehto vältetään, toinen tulee vastaan vielä nopeammin.

Kuvio 1: Korkokasvun ongelmallisuus konkretisoituu, kun kuvittelee käyrän vasempaan laitaa koko nykyisen maailmantalouden koon.

Kasvupakot estävät kulutuksen vähentämisen

Talousjärjestelmä on niin syvästi epäekologinen, että ekologisinta taloudellista toimintaa olisi yksinkertaisesti kuluttaa vähemmän. Tämä mahdollisuus kuitenkin evätään meiltä, kun eri talouden instituutiot ovat riippuvaisia päättymättömästä tuotannon ja kulutuksen kasvusta. Tällaiset järjestelmät pitää tunnistaa ja korvata osana kestävyyteen tähtääviä uudistuksia.

Voitonhakuisilla rahoitusmarkkinoilla pääomaa virtaa sinne, missä sen odotetaan tekevän voittoa. Kasvun päättyminen johtaisi voitollisuuden ja siten pääomaa liikuttavan moottorin yskimiseen. Kasvun ja voittojen suhde ei toki ole automaattinen. Anwar Shaikh (2016: s. 221-4) selostaa varsin tarkasti, kuinka tulojen jako palkoista pääomalle sallisi tuotannon ja sitä kautta sijoittamisen kokonaisvoittojen kasvun hetkellisesti, vaikka tuotanto laskisi. Tällaista tulonjakoa ei kuitenkaan voi jatkaa loputtomiin, joten lopulta tuotannon määrä rajoittaa sijoittajille kanavoitavien voittojen määrää. Kilpailun vaikutuksesta tuotannon voittojen kokonaismäärän pitäisi laskea jo kasvun ollessa nolla. Kilpailun lomassa moni työntekijä tietenkin saisi potkut.

Tuotannon lasku alentaisi samalla pääoman arvoa, sillä pääoman arvo heijastaa sen kykyä tuottaa voittoa. Tokic (2012) varoittaakin, että jo kulutuksen alentamisen vakava poliittinen suunnittelu voisi laukaista pörssiromahduksen. Pörssiromahdus taas voisi pahimmillaan johtaa hintojen laskun, velan nousun ja konkurssien kierteeseen eli velkadeflaatioon USA:n Suuren laman (1929-33) tapaan. Kasvupakosta irtautuminen vaatisi siis rahoitusmarkkinoiden roolin rajoittamisella talousjärjestelmässä. Van Griethuysen (2012) lähestyisi kasvun jälkeistä aikaa velkaantumisen hillitsemisellä ja erilaisten yhteisomistuksen muotojen kautta, jotka sietäisivät kulutuksen laskua paremmin.

Eläkemallit ovat tyypillisesti ainakin jossain määrin rahastoituja, eli eläkemaksuja sijoitetaan voitonhakuisesti. Näin ollen eläkkeet ovat periaatteessa haavoittuvaisia kasvun hidastumiselle tai voitollisuuden laskulle.

Rahoitussektori on nivottu yhteiskunnan instituutioihin muun muassa eläkejärjestelmien kautta. Eläkemallit ovat tyypillisesti ainakin jossain määrin rahastoituja, eli eläkemaksuja sijoitetaan voitonhakuisesti. Näin ollen eläkkeet ovat periaatteessa haavoittuvaisia kasvun hidastumiselle tai voitollisuuden laskulle muista biofyysisistä syistä. Kaksi tyypillistä eläkerahastoinnin muotoa ovat yksilöllinen tilimalli ja kollektiivinen malli. Tilimallissa kukin eläkesäästäjä kasaa omaa korkotiliään uransa läpi. Ne ovat maailmalla yleistymään päin (Saritas 2016), mutta jättävät eläkesäästäjän haavoittuvaiseksi ajoittaisille finanssikriiseille. Jos sijoitusten tuotot romahtavat negatiiviseksi juuri ennen eläkeikää, esimerkiksi -20% paikkeille kuten kymmenen vuotta sitten kävi (Casey 2012), eläke uhkaa jäädä reilusti odotuksista vajaaksi. Finanssikriisit voisivatkin olla yleistyvä osa resurssipullonkaulojen ja verkkaisen kasvun taloutta.

Suomen työeläkejärjestelmässä vain osa työeläkemaksuista rahastoidaan kollektiivisiin rahastoihin. Kollektiivisissa malleissa säästäjien joukko kasaa eläkemaksuja yhteiseen rahastoon, josta kaikkien eläkkeet sitten nostetaan. Malli suojaa säästäjiä hetkittäisiltä kriiseiltä, sillä rahaston rahavirtoja suunnitellaan pitkän aikavälin tuottojen mukaan. Sijoittamisen riskit siis tasaantuvat eri ikäryhmien välillä. Lisäksi eläkettä luvataan Suomessa tietty murto-osa jokaisesta palkkakuitista, eli etuusperusteisesti. Jos sijoitustuotot laskevat pysyvästi ”normaalia” alemmalle tasolle, jo karttuneita eläkkeitä ei viedä. Sen sijaan vaihtoehdot ovat tulevien eläkemaksujen nosto tai tulevien eläkelupausten lasku. Näistä eroista huolimatta, pääoma on kriisin iskiessä yhtä taipuvainen häviämään kollektiivisista rahastoista kuin henkilökohtaisista tileistä.

Yksityisen sektorin työntekijöiden eläkkeistä Suomessa alle neljäsosa juontaa juurensa työeläkerahastoihin. Julkisella sektorilla puskurirahastojen roolin on tarkoitus nousta seuraavan parin vuosikymmenen aikana, kun suuret ikäluokat eläköityvät. Tämä osuu kiusallisesti tiukkenevien biofyysisten reunaehtojen ajalle. Ylipäätään eläkerahastoinnin rooli on kuitenkin Suomessa verrattain pieni.

Post-growth taloudessa on pakko jakaa

Vaikka rahastointi osoittautuisi heikoksi tai jopa mahdottomaksi eläkemalliksi kasvun jälkeisessä taloudessa, mikään ei estäisi jakomallia eli eläkemaksujen suoraa kanavoimista eläkeläisille. Kasvuriippuvuutta voidaan siis rakentaa eläkemalliin suuremmassa tai pienemmässä määrin. Rahastoinnin epäonnistuminen vaatisi rahaston aiemmin tuottamien rahavirtojen korvaamista eläkemaksuilla tai veroilla. Ympäri maailmaa hidastuva kasvu voisi tehdä eläkkeistä merkittävän solidaarisuuden haasteen. Belfrage (2017) epäilee, että sosiaaliturvaa individualisoivat tilimallit ovat osaltaan heikentäneet ihmisten vastuuntuntoa toisiaan kohtaan. Siten siirtymä jakomalleihin voi olla monissa maissa vaikea. Suomen malli on jo nyt hyvin pitkälti jakomalli, ja sen rahastoidut osat sisältävät jo esimerkiksi riskinjakoa sukupolvien välillä. Tässä suhteessa Suomi voi olla verrattain hyvässä asemassa kohdata biofyysisiä kriisejä tai jopa edistää post-growth yhteiskuntamallia.

Kasvun hidastuminen jonkin biofyysisen reunaehdon vuoksi on vähintäänkin varteenotettava tulevaisuusskenaario, johon talouden tutkijoiden on syytä suhtautua vakavasti.

Ekologinen kasvukritiikki ei ole ikinä ollut täysin salonkikelpoista, mutta sen perustavia näkökulmia ei ole vuosikymmenien aikana osoitettu vääräksi. Tuotanto on aina ollut tiukasti sidoksissa energia-, materiaali- ja päästövirtoihin, eikä resurssitehokkuus ole ikinä irtikytkenyt kasvua ympäristöhaitoista. Kasvun hidastuminen jonkin biofyysisen reunaehdon vuoksi on vähintäänkin varteenotettava tulevaisuusskenaario, johon talouden tutkijoiden on syytä suhtautua vakavasti. Toisaalta kestävyyskriisien ratkaisujen vaihtoehtoihin pitää kuulua tuotannon ja kulutuksen alentaminen itseisarvoisesti, huolimatta irtikytkennän toivotusta kehityksestä. Kestävän kulutustason suora tavoittelu pakottaa tunnistamaan kasvuriippuvuuden mekanismeja ja suunnittelemaan niille korvikkeita. Eläkerahastointi onkin esimerkki mahdollisesta kasvuriippuvuudesta, jonka ylittäminen näyttää pitkälti solidaarisuuden kysymyksenä mutta ei teknisesti vaikeana. Eräs suurempi haaste voikin olla vahvistaa ja luoda sellaisia yleishyödyllisiä pääomavirtoja, jotka eivät ole riippuvaisia ylikulutuksesta.

Ayres R.U. ja Warr B. (2009) The economic growth engine: how energy and work drive material prosperity. Cheltenham: Edward Elgar Publishing.

Belfrage C. (2017) The unintended consequences of financialisation: Social democracy hamstrung? The pensions dilemma. Economic and Industrial Democracy, 38, 4, s. 701-722.

Casey B.H. (2012) The implications of the economic crisis for pensions and pension policy in Europe. Global Social Policy, 12(3), s. 246-265.

Hall C.A.S. Lambert J.G. ja Balogh S.B. (2014) EROI of different fuels and the implications for society. Energy Policy, 64, s. 141-152.

Lamb W.F., Steinberger J.K., Bows-Larkin A., Peters G.P., Roberts J.T. ja Wood F.R. (2014) Transitions in pathways of human development and carbon emissions. Environmental Research Letters, 9, s. 1-10.

Malmaeus J.M. (2016) Economics Values and Resource Use. Sustainability, 8(5), s. 1-20.

Meadows D.H., Meadows D.L., Randers J. ja Behrens W.W. (1972) Kasvun rajat (2. painos). Helsinki: Tammi.

Nel W.P. ja van Zyl G. (2010) Defining limits: Energy constrained economic growth. Applied Energy, 87, s. 168-177.

Pothen F. ja Schymura M. (2015) Bigger cakes with fewer ingredients? A comparison of material use of the world economy. Ecological Economics, 109, s. 109-121.

Saritas S. (2016) Review of the pension provision across the European Union countries. FESSUD Working Paper Series No. 13. Available: http://fessud.eu/working-papers/ (14.5.2018).

Schaffartzik A., Mayers A., Gingrich S., Eisenmenger N., Loy C. ja Krausmann F. (2014) The global metabolic transitions: Regional patterns and trends of global material flows, 1950-2010. Global Environmental Change, 26, s. 87-97.

Semieniuk G. (2016) Fossil Energy in Economic Growth: A Study of the Energy Direction of Technical Change, 1950-2012. SPRU Working Paper Series (SWPS), 2016-11, s. 1-37. https://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=2795424 (27.7.2018).

Shaikh A. (2016) Capitalism: Competition, Conflict, Crises. Oxford: Oxford University Press.

Steinberger J.K., Krausmann F. ja Eisenmenger N. (2010) Global patterns of material use: A socioeconomic and geophysical analysis. Ecological Economics, 69, s. 1148-1158.

Tokic D. (2012) The economic and financial dimensions of degrowth. Ecological Economics, 84, s. 49-56.

Turner G.M. (2008) A comparison of The Limits to Growth with 30 years of reality. Global Environmental Change, 18, s. 397-411.

Van Griethuysen P. (2012) Bona diagnosis, bona curatio: How property economic clarifies the degrowth debate. Ecological Economics, 84, s.262-269.

Wiedmann T. O., Schandl H., Lenzen M., Moran D., Suh S. ja West J. 2015 The material footprint of nations. Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America, 112(20), s. 6271-6276.

York R., Eugene A.R. ja Dietz T. (2003) Footprints on the Earth: The Environmental Consequences of Modernity. American Sociological Review, 68, s. 279-300.