Suomen sisällissodan 100–vuotismuistovuosi on päättymässä. Koska olen tutkinut muun ohessa sisällissotaa vuodesta 1997 saakka, oli odotettavissa, että tänä vuonna saattaisi olla tarjolla sisällissotaan perehtyneelle asiantuntijalle tavallista enemmän luentoja ja erilaisia asiantuntijatehtäviä.
Niiden omalle kohdalleni osunut lukumäärä yllätti silti. Luento- tai esitelmätilaisuuksia oli kaiken kaikkiaan lähes neljäkymmentä. Luku ei nyt ole niin mahdoton, mitä tiedän muutaman muun kiertäneen, mutta muiden töiden ohessa matkustaminen ja luentojen valmistelu oli kyllä aikamoinen operaatio. Toisaalta, mikäpäs tässä oli kiertäessä. Suurimpana etuna reissaamisesta kun oli, että julkisissa kulkuvälineissä luennolta toiselle kulkiessani sain pitkästä aikaa luettua paljon ja rauhassa.
Myös toimittajien kiinnostus sisällissotaan oli runsaahko. Eri yhteydenottoja ja haastatteluja laskin vuoden mittaan 48, jonkin verran jäi kyllä laskemattakin. Myös sähköposti oli ahkerassa käytössä, kun sekä sukututkijat, tekstejäni lukeneet tai muuten vain asiasta kiinnostuneet ottivat yhteyttä. Niitä en yhtä tapausta lukuunottamatta laskenut, yhteydenottoja lienee ollut kuitenkin satoja. Eräs toimittaja otti minuun sisällissotaa koskevien juttujensa vuoksi yhteyttä sähköpostitse 25 kertaa; tämä oli toki poikkeuksellista. (Tämä kaikki laskenta siis vain yliopiston parametrejä varten, joilla tutkijan ”yhteiskunnallista vaikuttamista” lasketaan, mutta teille muillekin tiedoksi!)
Esitelmätilaisuudet, joista pääosa oli eri sivistystoimijoiden järjestämiä Studia Generalia –tyyppisiä luentosarjoja, olivat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta täynnä yleisöä. Imatralla, jonne junayhteyksien pettäessä saavuin lopulta yli puoli tuntia myöhässä, odotti kärsivällinen, kahden ja puolen sadan hengen yleisö. Sama kokemus täydehköistä saleista on monella muullakin tänä vuonna kiertäneellä sisällissodan asiantuntijalla.
Kokemus näistä tilaisuuksista oli muutenkin myönteinen. Monellekaan kuulijalle ei enää tullut yllätyksenä se, että historiantutkija ei välttämättä puhu esitelmässään pelkästään sotaliikkeistä tai poliitikkojen ratkaisuista. Sisällissodan muukin historia ymmärrettiin yhtä lailla tärkeäksi kuin se, mitä muutama keski-ikäinen mies ajatteli ja teki talvella ja keväällä 1918.
Sisällissodan vaikutus suomalaisessa yhteiskunnassa ei loppunut myöskään mihinkään tiettyyn päivämäärään, ei toukokuun kuudenteentoista eikä talvisotaan, vaan se ymmärrettiin osaksi aina 1990-luvullle saakka ulottuvaa aikalaiskokemusta.
Vielä vähän aikaa sitten sisällissota oli monelle sisäpolitiikkaa, käsitys sen historiasta aukoton ja luennoitsijalle esitetyt kommentit sen mukaisia. Nykyisin tapaa harvoin muualla kuin somessa näitä lähetyssaarnaajia, joiden on vaikea erottaa historiantulkintaa ja omaa poliittista identiteettiä toisistaan.
Kiinnitin huomiota myös siihen, että sisällissodan historiasta puhuivat tilaisuuksissa tämän päivän voimissaan olevat, vakavasti otettavat ammattitutkijat. Vaikka ne samat Hoput, Lintuset, Roseliukset, Keskisarjat ja muut kiertävätkin paikasta toiseen, se antaa samalla kuvan siitä, että sekä tilaajilla että kuulijoilla on käsitys siitä, mitä historiantutkimuksessa on tässä suhteessa viime vuosina tapahtunut. Ehkä halutaan kuulla paitsi tämän ajan tutkijoiden tulkintaa, myös ehkä uutta näkökulmaa jo tuttuun asiaan.
Kun olen parikymmentä vuotta käynyt pitämässä samanlaisia esitelmiä, on myös kokemusta siitä, ettei ainoa ole näin ollut. Vielä vähän aikaa sitten sisällissota oli monelle sisäpolitiikkaa, käsitys sen historiasta aukoton ja luennoitsijalle esitetyt kommentit sen mukaisia. Nykyisin tapaa harvoin muualla kuin somessa näitä lähetyssaarnaajia, joiden on vaikea erottaa historiantulkintaa ja omaa poliittista identiteettiä toisistaan.
Ainoastaan kahdessa tilaisuudessa noista lähes neljästäkymmenestä tunsin keskustelun aikana olevani tässä mielessä menneisyydessä – tai somessa.
Tässä suhteessa näyttää vallitsevan hassu ambivalenssi: Sisällissodasta on kirjoitettu 1990-luvulta alkaen laajasti uutta tutkimusta, jonka tulkinnat ja näköalat aikaisemmin sivuutettuihin aiheisiin ovat selvästi vaikuttaneet yleisöön.
Jostain syystä nämä tutkimukset eivät ole kuitenkaan tavoittaneet niitä henkilöitä, jotka yllättävät somessa kertomalla että ”tämä-tai tämä” aihe on tutkimatta tai jopa peräti vaiettu. Tai että sisällissota pitäisi nähdä vieläkin niistä tirkistysaukosta, joista vapaussotahistoriat tai Väinö Linna sitä katselivat, ei muuten.
Joka tapauksessa tämä kaikki kertoo siitä, että sisällissodan historia ja historia ehkä yleensäkin kiinnostaa edelleen valtavasti, ja se, mitä historiasta sanotaan, otetaan myös tosissaan.
Tämän muistovuoden tilaisuudet ovat mielestäni osoittaneet, että yhä useammat meistä näkevät sisällissodan historiana, ja vieläpä kiinnostavana historiana. Sisällissodastakin uskalletaan olla kiinnostuneita, kun meidän ei tarvitse olla heti ottamassa kantaa jommankumman osapuolen puolesta, kuten vielä jokin aika sitten oli tapana.
Kun sisällissodan historia oli vuosikymmeniä kiistelyn ja eri poliittisten ryhmien omimien tulkintojen pelikenttä, oli maallikon usein vaikea erottaa, mikä oli historiaa, mikä sosiologiaa ja mikä demagogiaa. Tämän vaiheen yli ja ohi on ehkä jo päästy.
Sisällissodan valtiollinen muistaminen kiteytyi valtiollisessa julkisuudessa ilmaisuun muistovuosi. Muisto –sanan käyttö tässä yhteydessä oli mielestäni erittäin hyvä idea, sillä tässä ajassa tärkeintä on, että historia on meille olemassa ja saavutettavissa: tutkimuksina, luentoina, taiteen ja keskustelun aiheena. Se on olemassa joskus kipeänä, joskus ristiriitaisena, mutta saavutettavissa.
Historia kun ei sovita eikä selitä, vaan muistaa.
