Antti Eskola valitsi elämäntehtäväkseen lukemisen, ajattelemisen ja kirjoittamisen

Teksti perustuu puheeseen, jonka Juha Suoranta piti Vanhanakin voi ajatella-kirjan julkistamistilaisuudessa tammikuussa 2019. 

Syyskuussa 2018 kuollut Antti Eskola oli toisen maailmansodan jälkeisen Suomen tärkein yhteiskunnallisesti osallistuva yhteiskuntatieteilijä. Hän kuului sosiologisukupolveen, joka teksteillään ja opetustyöllään vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan, ja jolla oli myös jotain sanottavaa.

Eskola oli tottunut saamaan lukijoita ja puhumaan suurelle yleisölle yhteiskuntatieteellisillä keskustelukirjoillaan, joihin Vanhanakin voi ajatella kuuluu.

Eskola vaikutti teksteillään julkiseen keskusteluun, herätti tunteita eikä hänen esittämiään käsityskantoja voinut jättää huomiotta. Eikä niitä myöskään jätetty. Tämä näkyi erityisesti 1970-luvulla, jolloin hän sai vastaansa sekä Tampereen yliopiston johtoa että oikeistolaista lehdistöä. Samalla vuosikymmenellä hänen tutkimusmenetelmäkirjojaan kuitenkin luettiin ahkerasti yliopistojen oppikirjoina ja hänen keskustelukirjansa kipusivat myydyimpien joulukirjojen joukkoon.

Antti Eskola oli ennen kaikkea yhteiskunnan ja ihmisen tarkkanäköinen ja herkkävireinen tutkija ja keskustelija. Hän valitsi, näin hän asian monissa teksteissään esittää, nimenomaan valitsi elämäntehtäväkseen lukemisen, ajattelemisen ja kirjoittamisen, ja kuten hän sanoo, halusi ”kirjoittaessaan nauraa, itkeä ja murista” (Eskola 1992, 134).

Vertaisin Eskolan kuudelle vuosikymmenelle ulottuvaa kirjoitustyötä kaleidoskooppiin. Kaleidoskooppi on muutaman kymmenen senttimetrin pituinen putki, jonka sisälle on aseteltu peilit ja lasilevyjen väliin pieniä värillisiä lasinsiruja. Kun laitetta kääntelee, näkee putken päähän tehdystä reiästä aina uudenlaisia symmetrisiä kuvioita. Kaleidoskoopin osaset pysyvät samoina, mutta kuviot vaihtelevat.

Näin ajattelen myös Eskolan kirjoitustyöstä. Sen perusosasia, liikkuvia värillisiä lasinpaloja, ovat esim. ’yhteiskunta’ ja ’yhteiskuntatieteet’, ’Suomi’ ja ’politiikka’, ’sota’ ja ’rauha’ ’tieto’ ja ’usko’, ’tietoisuus’ ja ’toiminta’, ’yksilö’ ja ’yhteisö’, ’minä’ ja ’maailma’ tai ’mielikuvat’ ja ’todellisuus’. Tällaisia käsitepareja Eskolan kirjoissa riittää, ja monia niistä on riittänyt myös Vanhanakin voi ajatella-kirjaan. Huomionarvoista on, että nuo perusosaset ovat kirjoitettujen vuosikymmenten ajan pysyneet yllättävän samoina, mutta muodostaneet Eskolan ajattelun kaleidoskoopissa yhä uusia vaihduntakuvioita, merkityksiä ja tulkintoja, saarnoja ja analyysejä.

Yksi kirjoittajan ohje, jota Eskola noudatti, kuului että on ”palattava vanhaan” eli katsottava, mitä on tullut tehdyksi ja sen perusteella muotoiltava uusia kiinnostavia kysymyksiä.

Hänen toinen kirjoitussääntönsä oli, että pitää ”kaivaa siitä missä seisoo”. Eli kannattaa tutkia sitä elämäntilannetta ja yhteiskuntaa, missä kulloinkin elää ja vaikuttaa, ja suhteuttaa se aikakauden muuhun ainekseen.

Hänen toinen kirjoitussääntönsä oli, että pitää ”kaivaa siitä missä seisoo”. Eli kannattaa tutkia sitä elämäntilannetta ja yhteiskuntaa, missä kulloinkin elää ja vaikuttaa, ja suhteuttaa se aikakauden muuhun ainekseen.

Kolmantena kirjoittajan ohjeena Eskola esitti, että on ”poimittava päivä”. Tämä tarkoittaa yleistä älyllistä valppautta ja ajatusten päivittäistä työstämistä.

Vanhuus-kirjassaan hän huomauttaa, että

Horatiukselta peräisin oleva kehotus carpe diem käännetään tavallisesti ’tartu hetkeen’. Meille vanhoille sopii vieläkin paremmin sanojen kirjaimellinen merkitys ’poimi päivä’. Kun päivämme alkavat olla vähissä, jokainen niistä kannattaa poimia erikseen tarkan ja kiinnostuneen havainnoinnin kohteeksi. Näin erillisistä päivistä rakentuu kiinnostava ja merkityksellinen vanhuus. (Eskola 2016, 208.)

Ajattelen, että sopisi tuo ohjeeksi meidän perässä tulevienkin usein tyhjäntärkeän tekemisen ja touhuamisen täyttämään elämäämme.

Päivien kulku ja hetkeen tarttuminen olivat Eskolan kaleidoskoopissa jo 1980-luvun lopulla, kun hän vähän ennen Berliinin muurin murtumista ja Neuvostoliiton hajoamista ennusteli, että ”on tehtävä toiminnan ja tajunnan rakennemuutos”.

Tämän jälkeen ”voi jo taas katsella ympärilleenkin, nähdä suoraan ja enemmän sekä miettiä, mitä tästä päivästä tekisi”. Tähän hän vielä lisää, että ”hulluinta olisi, jos nyt alkaisin huolehtia jostain parinkymmenen vuoden päästä köpöttelevästä ukosta, jolla on minun nimeni”. (Eskola 1988a, 169–170.)

Näitä omia kirjoittajanneuvojaan Eskola noudatti myös viimeisissä kirjoissaan, kuten tammikuussa 2019 julkaistussa Vanhanakin voi ajatella ja sitä edeltäneessä kirjassa Vanhuus sekä tietysti aiemmissa vastaavissa kirjoissaan, joita on vuosien 1968–2013 väliltä yhteensä kaksitoista kappaletta.

Eskolan laaja kirjallinen tuotanto jakautuu melko tarkkaan kahteen osaas myös nimikemäärillä laskien: yhden osan muodostaa hänen tieteellinen tuotantonsa ja oppikirjansa ja toisen nämä hänen yhteiskunnalliset keskustelukirjansa.

Vanhanakin voi ajatella edustaa yhteiskunnallista keskustelukirjallisuutta, jota jotkut ovat kutsuneet myös pamflettikirjallisuudeksi. Eskola ei tästä nimestä pitänyt, vaan korosti kirjoittavansa nimenomaan keskustelukirjallisuutta. Toisin sanoen tekstejä, jotka on tarkoitettu keskustelun herättämiseksi, lukevien ihmisten käyttöön.

Tätä asiaa Vanhanakin voi ajatella korostaa: kirjoittamista niille, jotka vielä vaivautuvat lukemaan, keskustelemaan ja ajattelemaan. Ja siksi hän myös toivoi lukijakirjeitä. Tämän tavan hän aloitti ensimmäisessä ”uskontokirjassaan”, kaksikymmentä vuotta sitten julkaistussa Uskon tunnustelua.

Ja sen jälkeen kirjeitä virtasi. Pelkästään Vanhuus-kirjasta hän sai yli viisisataa lukijakirjettä. Niinpä uudessa kirjassaan kertoo nostelevansa ”työpöydälle kaksi paksua ja painavaa lukijakirjeitä pursuavaa mappia” etsiskelläkseen niistä aiheet, joita vielä jaksaa kirjansa lopuksi pohdiskella (Eskola 2019, 174).

Antti Eskola hioi keskustelukirjallisuuden lajityypin huippuunsa. Hän kirjoittaa ajankohtaisesti, monikerroksisesti ja omakohtaisesti. Mukana on aina myös ihmiselämän peruskysymyksiä, ja siksi Eskolan kirjoihin voi aina palata. Mitään tunnustuskirjallisuuden tapaista hänen keskustelukirjansa eivät kuitenkaan ole. Kysymys on aina Eskolan minä-muotoisesta kirjoittajahahmosta, joka valikoi tarkkaan sen, mitä ja miten kertoo elämästään, ja mitä jättää kertomatta.

Vanhanakin voi ajatella-kirjassaan Eskola muistelee hyvillään, kuinka hänen monivuotinen kollegansa Veronica Stolte-Heiskanen luonnehti häntä amerikkalaissosiologi C. Wright Millsin sanoin Suomalaisen sosiologian historia -teoksessa.

Millsin mukaan hyvä yhteiskuntatieteellinen kirjoittaja ”on henkilö, joka saattaa huutaa, kuiskata tai nauraa hykertää, mutta joka on aina paikalla. On myös selvää minkälainen henkilö hän on. Olipa hän itsevarma tai neuroottinen, välitön tai sulkeutunut, hän on kokemisen ja ajattelemisen keskipiste. Kun hän on löytänyt jotain, hän kertoo sen meille ja myös, miten hän löytönsä teki. (Mills 2015, 252.)

Toinen sosiologi, Risto Jaakkola, totesi aikanaan aika hyvin Eskolan kirjoista, että niitä on niin helppo lukea, että niiden kirjoittamisen on täytynyt olla vaikeaa (Jaakkola 1982, 317).

Eskolan ensimmäinen keskustelukirja oli Suomi sulo pohjola (1968) ja sitä seurasivat Vasen laita lavea (1969) ja Yhteisiä asioita (1972). Niissä hän kommentoi tuon ajan Suomea ja sen poliittisia pulmakohtia, ja pohti samalla omaa poliittista asemaansa vasemmistossa.

Häntä vaadittiin eroamaan ja taivasteltiin mitä kamalaa kommunismia opiskelijoille Tampereella syötetäänkään.

Hän kokosi nämä kirjansa osittain lehtikirjoituksistaan, jotka olivat herättäneet närää oikeistolaisissa kommentaattoreissa. Häntä vaadittiin eroamaan ja taivasteltiin mitä kamalaa kommunismia opiskelijoille Tampereella syötetäänkään. ”Kumouksellisille sulku virkoihin”, julisti kokoomuslainen rehtori Erkki Pystynen.

Tässä asenneilmapiirissä oli syytä asetella sanansa tarkasti. Niinpä Eskola korosti pitävänsä poliittiset mielipiteensä erillään sosiologian ja sosiaalipsykologian opetuksestaan.

Asia näkyi esimerkiksi siinä, miten hän kertoi kirjansa Vasen laita lavea synnystä: ”Otin kuukauden loman, ja sinä aikana syntyivät nämä itsetutkiskelut, osittain päiväkirjamaisesti, erossa lähdeteoksista, suomalaisista sanomalehdistä ja ystävistäni” (Eskola 1969, 10). Kantaaottavat tekstit kirjoitettiin virkavapaalla, ei virkatyönä, ja näin kukaan ei päässyt syyttämään professoria verovarojen väärinkäytöstä.

Välillä Eskola kokeili myös kaunokirjallisuutta ja julkaisi vuonna 1973 ainoaksi jääneen, yliopistomaailmaan sijoittuvan romaaninsa Mies ja ääni.

Lähestyessään keski-ikää 1970-luvun lopulla hän kiihdyttää entisestään julkaisutahtiaan. Ensin, vuonna 1978, ilmestyy tuolloin WSOY:n julkaisemassa Ihmisen ääni -kirjasarjassa teos, jonka hän on jakanut kolmeen osaan, Maailmaan, Suomeen ja Omakuvaan.

Kirjasta näkee, että siinä ovat hahmollaan jo seuraavat tieteelliset teokset, vuonna 1982 ilmestyneet Vuorovaikutus, muutos, merkitys ja 1985 julkaistu Persoonallisuustyypeistä elämäntapaan. Näin Eskola synnyttää yhteiskuntatieteellistä ajattelua, kirjasta ja kirjoituksesta toiseen ihmeellisen yhtenäisenä ketjuna jatkuvaa.

Ihmisen äänen jälkeen ilmestyy kirjeenvaihtokirja Puhe on Suomesta (1980), jonka hän kirjoitti yhdessä suomenruotsalaista kulttuuripiiriä edustavan Johannes Salmisen kanssa, ja jossa hän ei suostu pakottamaan sanojaan yksiselitteisyyteen, ”niin kauan kuin maailmakaan ei ole yksiselitteinen” (s. 160). Ja muutamaa vuotta myöhemmin, jo 80-luvun puolella, hän kirjoitti itselleen 50-vuotisjuhlakirjan nimeltä Uhka, toivo ja vastarinta (1984).

Kaiken kaikkiin tuo 1970-luvun puolesta välistä alkava ja 80-luvun puoleen väliin jatkuva jakso on huikean tuottelias, kun tietää, että se jatkui vielä sosiaalipsykologiatieteen umpikujia kriittisesti tarkastelevalla englanninkielisellä teoksella Blind Alleys in Social Psychology (Eskola 1988b), jonka hän kirjoitti yhdessä oppilaidensa ja työtovereidensa kanssa.

Blind Alleys in Social Psychology  päätti – kirjojen osalta – Eskolan professorin virassa tehdyn varsinaisen tutkimustyön.

Antti Eskolan 1970- ja 1980-luvun keskustelukirjoissa voi havaita hienoisen painopisteen siirtymän. Jos 1970-luvulla painotus oli yhteisissä asioissa, niin 1980-luvulta lähtien näiden yhteisten asioiden rinnalle alkaa työntyä näitä asioita kokeva, tunteva ja havainnoiva minä.

Tämä on siirtymä on hyvin pieni, mutta se käy selvemmäksi, kun uusi vuosikymmen eli 1990-luku alkaa. Eskola huomaa jälleen ”haluavansa keskustella niiden kanssa, jotka kirjoja vielä kirjoittavat ja lukevat … Lähikuukausina tulen istumaan lukemattomia aamun ja yön tunteja tämän pöydän ääressä siinä vaivalloisessa puuhassa, jossa ajatus valikoi kielestä sanoja ja ne vuorostaan muuttavat ajatusta tekstiksi”, hän ilmoittaa lukijoilleen. (Eskola 1991, 11.)

Näin syntyivät peräkkäin kaksi päiväkirjamuotoon kirjoitettua teosta, vuonna 1991 Sotapäiväkirja ja seuraavana vuonna Työpäiväkirja.

Sotapäiväkirjassa Eskola seuraa Persianlahden sotaa ja tutkiskelee suhdettaan sotaan, tietoon ja itseensä, ja pohdinta laajenee Eskolan sanoin ”niihin moniin taisteluihin, joita tänä päivänä on käytävä, jos välittää mikä on oikein ja mikä väärin.” Mutta välillä on ravittava myös ruumista ja mentävä naapuritalon kiinalaiseen ravintolaan. Paikan ikkunasta Eskola lukee vastustamaton tarjouksen, ”joka näyttää väläyksen siitä, kuinka moni-ilmeiseksi jopa Tammelan puistokatu on tulevassa pakolais-Suomessa kehittyvä: JOKA ASIAKAS OTA ATERIA TÄNÄÄN VOI SAADA KAHVI TAI JÄÄTELÖ IHAN VARMASTI.”

Myös Vanhanakin voi ajatella kysyy, millainen mielikuva sinulla on Suomeen tulevista turvapaikanhakijoista. Ovatko he ”tänne tunkeutuva pelottava joukko vai erilaisia yksilöitä ja perheitä niin kuin me suomalaisetkin olemme”? Eskolan oma vastaus on tältä väliltä: ”mikäs siinä, tuossahan kulkevat, mutta ei minusta heihin tutustumaan ole.” (Eskola 2019, 153.)

Toinen näistä mainituista 1990-luvun alun pienistä kirjoista, Työpäiväkirja, on kuvaus Eskolan konferenssi- ja kirjoitusmatkoista Ruotsiin, Tanskaan, Neuvostoliittoon ja Englantiin. Näitä ulkomaanvierailuitaan hän kuvaa Canossan-matkoiksi.

Eskolalle tuota ylivoimaa edustaa suomalaisten yhteiskuntatieteiden kansainvälistymiskehitys, johon hän ei mielestään ehdi mukaan. Vielä aivan loppuaikoina hän puhui siitä, miten ”kaikki muu tuli tehdyksi, mutta kansainvälistyminen jäi tekemättä”.

Ilmaisu tarkoittaa yleensä vastentahtoista nöyrtymistä ylivoimaisen kilpailijan edessä. Eskolalle tuota ylivoimaa edustaa suomalaisten yhteiskuntatieteiden kansainvälistymiskehitys, johon hän ei mielestään ehdi mukaan. Vielä aivan loppuaikoina hän puhui siitä, miten ”kaikki muu tuli tehdyksi, mutta kansainvälistyminen jäi tekemättä”.

Näiden kahden kirjan yhteinen kehyskertomus on tämä ylivoimainen vastustaja eli ”varsinaisena kirjoitustyönä” tekeillä oleva, kansainväliselle yleisölle tarkoitettu kirja yhteiskuntatieteistä (ks. myös Eskola 1991, 115). Se ei kuitenkaan valmistu, vaikka sillä on jo nimikin (Methodological Developments of a Social Science). Näin syntyy ratkaisua vaativa ongelma, johon hän palaa viimeisessä virkatyönä kirjoittamassaan kirjassa, eläkkeelle jäämisvuotenaan julkaistussa teoksessa Jäähyväisluentoja (1997).

Luennoissaan hän kysyy, pitäisikö tästä niin sanotusta epäonnistumisesta, että kansainvälinen läpimurto jäi tekemättä, vetää johtopäätös, että ”luomisvoima sammui”. Vai olisiko olemassa jokin muu, lohdullisempi ja paremmin työvirettä ylläpitävä tulkintakehys. Etsintänsä tuloksena hän löytää mielikuvan ”kesken jääneestä teoksesta” ja kirjoittaa vapautuneena ahdistuksesta: ”mitä sillä on väliä jos tämä työ jää kesken, ainahan ihmiseltä jotain jää” (1997, 119).

Luomistyö ei kuitenkaan sammu eläkkeellä, tai pitkällä apurahalla, joksi Eskola eläkettään kutsuu. Päinvastoin hän yllätti julkaisemalla uskontoa koskevan kirjan, jonka alaotsikossa hän kysyy, mitä Jumalasta pitäisi ajatella (Eskola 1999).

Monet hänen vanhat lukijansa pahastuvat. Jos olisin alkanut ”tutkia pornoa tai pedofiliaa, se ei olisi ihmetyttänyt lainkaan niin paljon kuin tieto, että olen kiinnostunut uskonnosta”, kirjoittaa Eskola (mt. 10). Mutta uskonto-aihe löysi lukijansa, uusiakin yleisöjä, ja lukijakirjeitä alkoi tippua postiluukusta.

Uskontokirjat eivät jääneet tuohon yhteen, vaan niitä tuli vielä lisää peräti kolme kappaletta (Eskola 2003, 2006, 2013). Ja niiden lomassa vielä raskastöiset muistelmat Mikä henki meitä kantaa (2009).

Jos arvioi Eskolan työtä määrällisesti, menee melkein sanattomaksi. Kolmekymmentä vuotta professorin työtä ja kaksikymmentä kirjaa. Kaksikymmentä vuotta eläkkeellä ja kymmenen kirjaa.

Uskonto-aihekaan ei ilmestynyt tyhjästä, vaan oli seurannut ja vaivannut Eskolaa hyvin pitkään, aina kouluajoista lähtien. Vaikka läksyksi annetuista Raamatun kertomuksista saikin kertoa koulutunnilla omin sanoin, oli Eskola opetellut kertomukset varmuuden vuoksi ulkoa, esiintymispelkoinen ja epävarma kun oli. Siten niistä ja uskonnollisesta sanastosta noin ylipäätään tuli hänelle tärkeä kieliresurssi, jota saattoi käyttää, kun pohti radikaalia poliittista suunnanmuutosta, kuten 1960-luvun lopulla:

Kun aloin pohtia tätä ongelmaa, olin löytävinäni ratkaisun sieltä, mistä niin monta kertaa ennenkin; en marxilaisesta teoriasta, vaikka sama ratkaisumalli epäilemättä löytyisi sieltäkin, vaan evankeliumeista. Kun Jeesus lähetti opetuslapsensa maailmaan, niin yrittikö hän luoda heihin optimistisia odotuksia suurista vaalivoitoista, yhteistyöstä tai kansanrintamahallituksista saddukeusten ja fariseusten kanssa? Vai antoiko hän päinvastoin pessimistisen synkän kuvan niistä vaikeuksista, joita radikaalin uudistamisen tiellä kohdataan? Ei kumpaakaan. Hän yksinkertaisesti vain sanoi: Lähtekää matkaan ja saarnatkaa (…) Puhukaa niille, jotka teitä kuuntelevat, ja jos kohtaatte typerää vastustusta, niin älkää suotta takertuko riitelemään (…). ’Kun teitä vainotaan yhdessä kaupungissa, paetkaa toiseen, sillä totisesti minä sanon teille: te ette ehdi loppuun käydä Israelin kaupunkeja ennen kuin Ihmisen Poika tulee’. (…)

Jotenkin tuohon tapaan me voisimme tänäkin päivänä kuvata edessä olevia tulevaisuudennäkymiä. Maailmassa on paljon ongelmia, joiden ratkaisemiseksi olisi tehtävä työtä, mutta voi olla, ettei sitä ehditä saada päätökseen ennen kuin Ihmisen Poika tulee, eli ennen kuin olemme lopullisessa nälän, sodan ja ydintuhon umpikujassa. Siitä huolimatta työtä on tehtävä, ilman turhia toiveita ja turhia pelkoja: On mentävä ja puhuttava asevarustelun, saastumisen, nälänhädän, riiston ja imperialismin ongelmista; on ponnisteltava niiden sosialististen ratkaisumallien puolesta, joissa on ihmiskunnan ainoa toivo.

Tämä tapahtuu monin muodoin ja monien eri nimikkeiden alla: kuka kirjoittaa tai puhuu, kuka toimii järjestöissä tai tekee puoluetyötä, ja kuka pyrkii toistaiseksi vasta itselleen selvittämään näitä asioita. Mutta ajatuksista me tunnemme toisemme, sillä päämäärämme on sama. Meidän ei tarvitse elää toivossa eikä pelossa, sillä me tiedämme, että erilliset, tällaisenaan vähäiset työpanokset tulevat ajan mittaan kasautumaan laajaksi yhteistyöksi, joka kerran muuttaa maailman. (…)

Haluan vahvasti tähdentää, että politiikka ei ole mitään uskontoa, eivätkä tämän päivän vasemmistolaiset mitään kristuksia, mutta ilmiöt ja toimintamallit ovat edistyksen taistelussa taantumusta vastaan aina samat. (Eskola 1969, 118–120.).

Antti Eskola oli tottunut puhuja, joka otti aina yleisönsä huomioon ja valitsi sanansa kutakin yleisöä silmällä pitäen.  Palaan lopuksi Eskolan kirjoittajaihanteeseen, jonka hän aikanaan löysi performanssitaiteilija Stelarcista, taiteen ja sosiologian kummastusta herättäneestä opettajasta, ja hänen merkillisistä yleisönäytöksistään. Stelarcin ruumiiseen työnnettiin nahan läpi selkään, jalkoihin ja käsivarsiin koukut. Niihin kiinnitetyn köyden avulla kuumailmapallo nosti Stelarcin illan hämyssä katsojajoukon yläpuolelle korkeuksiin.

Eskola kirjoittaa, että niin hänkin haluaisi kirjoittaessaan ”nousta lukijoiden näkyviin, sosiaalisessa ruumiissani koukut, jotka on työnnetty lähelle sellaisia kipupisteitä kuin nuoruuden itsekkäät laiminlyönnit, ilkeys lähimmäisiä kohtaan, 70-luvun kritiikitön usko sosialismiin, tieteellinen laiskuus, näiltäkin sivuilta huokuva arroganssi… syntejä riittää. Mutta korkeuksiin leijuvan tomumajan alla on myös upeat näkymät: yhtäällä jo pois häipyvä entisajan Suomi, elämäni suuri rakkaus ja toimintani motivaatiolähde, sekä toisaalla uusi Eurooppa, johon ennen kuolemaa vielä sain luoda silmäyksen.

Koukut ruumiissa illan hämärässä kohti taivasta; ja kirja, siis tämä käsillä oleva, eihän se lopulta muusta koostu kuin kivun, kiukun, ihmetyksen, inhon ja nautinnon tuottamista ääntelyistä. BRRR! AAARGHH! VAU! OOBA OOBA! HA HA HA! YÄÄ-ÄK! YIPPII! OOOUUUH!” (Eskola 1992, 135.)