Vastaamme tässä tekstissä Suomen Yrittäjien Janne Makkulan tällä foorumilla 4.1.2019 kirjoittamaan alustukseen Kolmikannan ylistys on vailla pohjaa. Mielestämme Makkula ei kyennyt esittämään kolmikannan hylkäämiseksi riittäviä perusteluita. Lisäksi hänen argumenttinsa perustuvat vääriin oletuksiin työmarkkinoiden luonteesta ja ”jäykkyydestä”. Erittelemme kirjoituksessamme työmarkkinoiden ”isoa kuvaa”, sekä kommentoimme teesejä heikosta tuottavuudesta, säätelyn tiukkuudesta, paikallisesta sopimisesta ja työmarkkinoiden markkinaluonteesta.
Tutkijat eivät suinkaan ole unohtaneet ”isoa kuvaa”
”Iso kuva” Suomen työmarkkinoista on Makkulan mukaan se, että maassa on liikaa työttömyyttä. Tästä ilmaisivat huolestuneisuutensa myös keskeisten ministeriöiden kansliapäälliköt. Argumenttimme kuitenkin on, että ongelma ei johdu kolmikannasta tai työehtosopimusten neuvottelujärjestelmästä. Toiseksi, työttömyys ei ole kolmikantaista sopimista tai palkkoja heikentämällä ratkaistavissa.
”Isosta kuvasta” puhuessaan Makkula viittaa Suomen verrokkimaita alhaisempaan työllisyysasteeseen ja korkeampaan työttömyysasteeseen. Ne voidaan tulkita indikaattoriksi Suomen työmarkkinoiden jäykkyydestä, mutta toisaalta Ruotsia ja Tanskaa eivät koetelleet Neuvostoliiton hajoaminen, Nokian alasajo ja eurokriisi (nämä maat eivät edes kuulu euroalueeseen) samalla lailla kuin Suomea. Näiden eksogeenisten kriisien vuoksi Suomessa on lähtökohtaisesti korkeampi työttömyys; maa ei edes ehtinyt kunnolla selviytyä 1990-luvun lamasta, kun Nokia kaatui ja finanssi- ja eurokriisi alkoi. Maa on myös harvaan asuttu ja työmarkkinat ovat voimakkaasti alueellistuneet ja alueet puolestaan eriytyneet toimialoittain (Asplund & Koistinen 2014, 29).
Toisaalta työllisyysaste on huono indikaattori ”isolle kuvalle”, koska se ei ota riittävästi huomioon huoltosuhdetta.
Eksogeenisten kriisien puuttumisen lisäksi muut Pohjoismaat ovat paremmassa asemassa työllisyyden edellytyksissä muun muassa siinä, että näissä maissa ei ole niin suurta ikäpyramidin ”pullistumaa” kuin Suomessa. Meillä suuret, sodanjälkeiset ikäluokat ovat juuri jääneet eläkkeelle, maahanmuutto on vähäisempää eikä se auta tai riitä korjaamaan huoltosuhdetta, ja syntyvyys laskee jo kahdeksatta vuotta peräkkäin – kuten Makkula mainitsee. Näitä ”ison kuvan” ongelmia ei korjata työmarkkinoiden joustoilla vaan sosiaalipoliittisilla toimilla kuten maahanmuuttopolitiikalla ja perhepolitiikalla.
Toisaalta työllisyysaste on huono indikaattori ”isolle kuvalle”, koska se ei ota riittävästi huomioon huoltosuhdetta. Parempi olisi työssä olevien yli 15-vuotiaiden suhde koko väestöön, missä Suomen tilanne on tosiasiassa heikentynyt vuodesta 1991 (60 %) vuoteen 2017 (53 %).
Tällä indikaattorilla mitaten muut Pohjoismaat ovat onnistuneet pitämään tasonsa vuosien 1991 ja 2017 välillä. Samalla indikaattorilla mitattuna Suomi on Itä-Euroopan maiden ja Ranskan tasolla.
Heikon tuottavuuden dilemma
Makkulan mukaan palkkahajonta ei vastaa tuottavuushajontaa varsinkaan pienten palkkojen ja heikon tuottavuuden yrityksissä. Tämän takia palkkasäätely on turmiollista. Hän esittää Suomen Pankin tietoihin pohjautuen, että ”tuottavuusjakauma on epäsymmetrinen ja oikealle vino”; tämä on tosin tyypillistä muuallakin kuin Suomessa, kuten Juuso Vanhala ja Matti Virén (Bank of Finland Bulletin 5/2018) mainitsevat.
Vanhalan ja Virénin analyysi keskittyy kuitenkin siihen, että korkean tuottavuuden yritykset luovat työpaikkoja, maksavat parempia palkkoja ja että tuottavuuden huipulla on pieni vähemmistö yrityksistä. Analyysi ei vertaile Suomen palkkojen ja tuottavuuden hajontoja muiden maiden vastaaviin.
Täten Makkulan argumentti, että Suomessa palkkajakauma on liian keskittynyt (eikä noudata tuottavuusjakaumaa) pitäisi asettaa vertailevaan kontekstiin. Esimerkiksi Ruotsissa podetaan samaa ”ongelmaa” kuin Suomessa palkkajakauman kapeuden suhteen (Wage Formation in Sweden 2015, 3). On myös otettava huomioon, että palkkajakauman heikommassa päässä oleva työ myös stimuloi työskentelemään tehottomasti, kuten Policardon, Punzon ja Carreran (2018) OECD-maita vertaileva tutkimus osoittaa. Tästä näkökulmasta matala palkka voidaan mieltää ongelmaksi, ei niinkään kapea palkkajakauma (jota tuloerojen tutkimuksessa pidetään tavoiteltavana; myös OECD on alkanut viimeisintä talouskriisiä eritellessään ymmärtää tulonjaon tasaisuuden etuja).
Palkkojen ja tuottavuuden vastaavuus ei toteudu myöskään palkkatulojen ylimmässä segmentissä. Esimerkiksi yritysjohtajilla tulot eivät aina vastaa yrityksen tulosta vaan palkkioista voidaan sopia pienessä piirissä – mikä on osoitus palkkionmuodostuksen sosiaalisesta luonteesta (ks. esim. the Economist 25.6.2016). Toisena esimerkkinä on lääkärin työ, jonka tuottavuus voi olla suhteessa heikompaa verrattuna heikommin palkattujen sairaanhoitajien tai terveydenhoitajien työhön. Sosiaali- ja terveyspalveluiden työntekijöiden, esimerkiksi lapsiperheiden kotiavun tai terveydenhoitajien tekemä ennalta ehkäisevä työ saattaakin olla paljon tuottavampaa.
Itsensä työllistäjät ovat hankala ryhmä analysoida palkan ja tuottavuuden keskinäisen vastaavuuden näkökulmasta. Ryhmässä ovat edustettuna myös vastentahtoisesti itsensä työllistäneet itsensä työllistäjät, joita voi arvioida olevan noin kolmannes kaikista itsensä työllistäjistä (Pärnänen & Sutela 2014). Heistä moni preferoisi palkkatyösuhdetta itsensä työllistämisen sijaan. Tähän segmenttiin kuuluvat myös freelancerit, jotka saavat vain osan tuloistaan yritystoiminnasta, ja toisen osan he saavat erilaisista yhteiskunnan tukimuodoista. Hyvä kysymys on, kannattaako kansantaloudessa rohkaista tällaisiin työn muotoihin, jos tuottavuus jää näin heikoksi. Merkittävä osa itsensä työllistäjistä Suomessa sijoittuu myös palkkajakauman alimpiin viidenneksiin (Pärnänen & Sutela 2014; Ojala ym. 2016). Työpolitiikassa tulisikin tähdätä edellytyksiin, joilla nämä henkilöt voidaan palkata säällisiin, ”oikeisiin” työsuhteisiin.
Suomessa (edelleen) joustavat työsuhteet
Makkulan palkkojen jäykkyys -kritiikki ei suoranaisesti enää liity kolmikantaan; hän puhuu tässä pääasiassa liittotason kahdenkeskisen neuvottelujärjestelmän jäykkyydestä. Lisäksi hän ottaa esimerkkejä työaikasäätelyn jäykkyydestä, josta itse totesimme: ”Työajat ovat yksi työpolitiikan lohko, jonka määräytymiseen ammattiliitot ovat pikkuhiljaa menettäneet otteensa 1990- ja 2000-luvuilla (Ilmonen 2006, 128).” Kyseinen lohko on siis pitkälle työoikeuden alaa, jossa esimerkiksi sunnuntaityön säätely riippuu myös muista tekijöistä (ja lobbareista) kuin ammattiliitot, esimerkiksi kirkosta.
Matalapalkka-aloilla työsuhteiden käyttö on Suomessa hyvin joustavaa ja työnantajalähtöistä. Suomessa työtä teetetään niin osa- ja määräaikaisissa työsuhteissa kuin nollatuntisopimuksellakin hyvin joustavasti.
Keskitetyn palkkasääntelyn järjestelmässä ja erityisesti Suomessa työsuhteet ovat jo joustavia. Näin erilaisissa työmarkkinajärjestelmissä on aina eri osa-alueita, jotka muokkautuvat ajan kanssa sääntelyn ja suhdannetilanteen mukaan. Makkula viittaa Suomen Pankin (Juuso Vanhalan 22.11.2018) arvioon siitä, että ylä- ja alarajoiltaan tasattu palkkajärjestelmämme tekee ”korkean tuottavuuden työntekijöiden palkkaamisesta suhteellisen edullista ja matalan tuottavuuden työntekijöistä suhteellisen kalliita”. Juuri tällä kohtaa on muistettava, että matalapalkka-aloilla työsuhteiden käyttö on Suomessa hyvin joustavaa ja työnantajalähtöistä. Suomessa työtä teetetään niin osa- ja määräaikaisissa työsuhteissa kuin nollatuntisopimuksellakin hyvin joustavasti.
Näin ollen työllisyys- ja työttömyysasteet eivät tuota riittävän monipuolista kuvaa työmarkkinoiden ”isosta kuvasta”, koska on otettava myös huomioon työsuhteiden laatu. Työmarkkinat ja niiden oletettu jäykkyys eivät myöskään ole yksi yhteen palkkojen tason ja yleissitovuuden kanssa. Makkula ei kiistä argumenttiamme vaan vahvistaa sen, että työnantajaetujärjestöillä on halua luopua keskitetystä palkanmuodostusjärjestelmästä sekä työehtosopimusten yleissitovuudesta. Kumpaakaan näistä ei voida perustella ”työmarkkinoiden jäykkyydellä”, koska palkat ovat vain yksi mittari työmarkkinoilla. Kuten osoitimme, monella muulla mittarilla työmarkkinamme eivät ole jäykät. Palkkojen alentamisella argumentoivien pitäisikin tarjota vastineeksi vähintäänkin nykyistä parempaa työsuhdeturvaa.
Toiseksi, joustavamman palkasta sopimisen vastineeksi tarvittaisiin lisää työntekijätason vaikuttamismahdollisuuksia työpaikoilla. Nämä ovat esimerkiksi Ruotsin ja Tanskan työmarkkinamallien ydintä. Suomea ei voi verrata Ruotsiin ja Tanskaan, joissa itse asiassa ammattiliitot ovat erittäin keskeisesti mukana paikallisessa sopimisessa. Näissä maissa liitot ovat niin vahvoja, että ne uskovat säilyttävänsä legitimiteettinsä paikallisen sopimisen vallitessa. Alankomaissakin, missä ammattiliitoilla ei ole järjestäytymisasteella mitattuna suurta valtaa, ammattiliitot neuvottelevat yrityskohtaisia sopimuksia. Suomessa taas erityisesti pienissä firmoissa työskentelevät palkansaajat pelkäävät ”perälaudan” puuttumista liittotasolla tilanteessa, jossa työntekijät joutuisivat sopimaan palkoista ja muista ehdoista pelkästään oman työnantajansa kanssa. Tässä on tietysti kyse myös luottamuksesta – Suomessa työmarkkinajärjestelmä ei ehkä perustu samassa määrin luottamukseen kuin Ruotsissa ja Tanskassa?
Kumpaakaan näistä – työsuhdeturvaa tai työntekijöiden neuvotteluaseman parantamista – Makkula ei tarjoa.
Paikallinen sopiminen
Erittelimme jo edellisessä kirjoituksessa sitä, että palkat ovat sitten 1990-luvun laventuneet yritystasolla niin yritysten sisällä kuin niiden välillä – työmarkkinajärjestelmästä riippumatta. Emme näin ollen allekirjoita Makkulan väitettä siitä, että paikallisen sopimisen mahdollisuuksia olisi ”vain vähän”.
Makkulan väitteet paikallisesta sopimisesta on kuitenkin syytä ottaa vakavasti, koska hän esittää paikallisen sopimisen ”joustamattomuuden” tueksi aitoja lukuja. Tässäkin täytyy kuitenkin tarkentaa, mistä puhutaan, sekä ymmärtää laajempi konteksti. Työehtosopimusten yleissitovuus toteutettiin aikanaan muun muassa siksi, että näin turvattaisiin työn vähimmäisehdot. Alun perin 1970-luvulla säännökset yleissitovuudesta tulivat työehtosopimuslakiin ilman perusteellista valmistelua. Tämän takia vuoden 2001 uudessa työsopimuslaissa pyrittiin täsmentämään nimenomaan järjestäytymättömien työnantajien työntekijöiden asemaa valtakunnallisiin työehtosopimuksiin nähden, jotta työehtosopimukset turvaisivat vähimmäisehtoja silloinkin, kun työnantaja ei ole työnantajaliiton jäsen (HE 157/2000; Hietala ym. 2016, 173). Vaikka työehtosopimus on yleissitova, työnantaja voi poiketa jossain määrin sen velvoitteista.
Nykyinen lainsäädäntö on siis edellisen kerran vuonna 2001 perusteellisesti muutettu, jotta se turvaisi järjestäytymättömien työntekijöiden vähimmäistyöehtoja. Kiky-sopimuksen yhteydessä suunniteltiin paikallisen sopimisen laajentamista myös järjestäytymättömille työnantajille, mutta lakiehdotus kaatui, koska Suomen Yrittäjät vastusti sitä ehdotukseen kuuluneen ”luottamusmiespakon” vuoksi. Tilanne on siis pysynyt samana lainsäädännöllisesti, joskin edellisen kierroksen työehtosopimukset ovat avanneet tien paikalliselle sopimisille. Lyhyesti sanottuna Suomen Yrittäjät haluaa mallin, jossa myös järjestäytymättömät työnantajat voisivat sopia palkoista(kin) paikallisesti, mutta ilman niitä sääntöjä, joista alakohtaiset liitot sopivat.
Kilpailukykysopimusneuvottelujen vaiheet antoivat jonkinlaisen kuvan siitä, millaista paikallista sopimista Suomen Yrittäjät haluaisi. Keskeiset kysymykset jäivät kuitenkin avoimiksi: kuka valvoisi sovittujen työehtojen toteutumista? Kenen puolelle työntekijä kääntyy, jos syntyy riita työsopimuksesta, joka on syntynyt paikallisen sopimisen tuloksena? Kuka edustaa häntä ja kuka ratkaisee riidat?
Kommentin ansaitsee myös OECD:n taulukko, johon Makkula viittaa. Viimeisin aineisto taulukossa on vuodelta 2015 ennen kilpailukykysopimusta ja EK:n lopullista vetäytymistä työmarkkinaprosesseista. Suomen työmarkkinajärjestelmä on kokenut poikkeuksellisen paljon dramatiikkaa vuodesta 2008 vuoteen 2016, minkä jälkeen on harhaanjohtavaa, että OECD sijoittaa Suomen korkean keskittyneisyyden kategoriaan. Taulukko ei ainakaan kuvasta Suomen työmarkkinajärjestelmän muutoksia ja eri toimijoiden asennemuutoksia. Lisäksi tupoihin verrattuna ”uusissa” keskittyneissä sopimuksissa huomattavasti suurempaa osaa ehdoista on sovellettu alakohtaisesti. Näin ollen, vaikka järjestelmä muodollisesti on näyttänyt keskittyneeltä, sisällöllisesti se on ollut jo kovaa vauhtia menossa kohti alakohtaista mallia (Jonker-Hoffrén, tulossa 2019).
Myöskään metodologisesti Makkulan argumentti keskittyneisyyden ja työllisyyden välillä ei ole mielekäs. Maat eroavat toisistaan suuresti työmarkkinajärjestelmän toiminnan osalta. Tämä tarkoittaa, että työehtosopimukset syntyvät monin eri tavoin ja perustein, ja myös niiden kattavuus vaihtelee sekä maittain että sektoreittain. Pelkästään abstrakti keskittyneisyyden luokittelu ei kerro työmarkkinajärjestelmän prosesseista kovin paljon. Myös talous kokonaisuudessaan on hyvin erilainen Makkulan mainitsemissa maissa. Kiinnostavampaa olisi katsoa esimerkiksi yleissitovuuden laajuutta (työehtosopimusten kattavuus). Esimerkiksi Alankomaissa on lähes yhtä korkea työehtosopimusten kattavuus kuin Suomessa, mutta maan työllisyysaste tai työttömyysaste eivät näytä pahalta (Jonker-Hoffrén 2016). Yleisesti ottaen ei olekaan kovin mielekästä verrata eri maiden työmarkkinajärjestelmiä muutaman muuttujan perusteella. Vertailua voi tehdä silloin, kun ymmärtää työmarkkinajärjestelmän ominaispiirteitä. Alankomaissa on esimerkiksi hyvin monta yrityskohtaista työehtosopimusta (yleensä keskikokoisissa ja suuryrityksissä). Sopimukset syntyvät työnantajan ja ammattiliiton neuvotteluissa. Ne eivät ole yleissitovia, koska ne ovat voimassa vain tietyssä yrityksessä. Yrityksessä on yritysneuvosto, joka valvoo työehtosopimuksen noudattamista. Pienet yritykset voivat päättää olla ilman työehtosopimusta, mutta niiden pitää itse sopia henkilöstön kanssa säännöistä (paitsi jos yritys kuuluu sektoriin, jossa on yleissitova työehtosopimus).
Makkulan vastine antaa myös kuvan, että Suomi olisi jotenkin eriskummallinen maa kehittyneiden Pohjoismaiden joukossa kolmikantaisella sopimusjärjestelmällään. Hänen verrokkimaansa pitävät kyllä sisällään Ruotsin ja Tanskan (joissa on kahdenkeskinen järjestelmä ja vahva työmarkkinajärjestöjen koordinaatio) ja Saksan (jossa on omaleimainen ammattiliittoluottamusmiesjärjestelmä yhdistettynä yritysneuvostoihin yritystasolla) – muttei Norjaa. Norjassa on vahva kolmikantainen sopiminen, jota myös työ- ja sosiaaliministeri ylpeänä esittelee.
Työmarkkinat ovat sosiaalisia sopimussuhteita, eivät markkinasuhteita
Makkula mieltää työmarkkinat tavaramarkkinoiden tavoin yksinkertaistetuksi kaupankäynniksi. Näin ei ole. Työmarkkinat ovat sosiaalisia suhteita, niiden eri toimijat eivät ole tasaveroisia sopijaosapuolia, eikä työsuhteita osteta ja myydä kaupankäynnin tavoin. Jos näin olisi, esimerkiksi minkäänlaisia sanktioivia ”aktiivimalleja”, joilla yhden sopijaosapuolen toiminnan edellytyksiä rajoitetaan, ei ikinä olisi voitu luoda. Työmarkkinoilla kyse on ihmisten toimeentulosta ja hyvinvoinnista.
Työmarkkinoiden inhimillinen komponentti tulee esiin myös siinä, että työntekijät ovat kautta työnjaon historian pyrkineet muodostamaan erilaisia yhteisöjä. Esiteollisena aikana oli kiltoja, joiden pohjalta ammattikunnat valvoivat, ketkä saivat harjoittaa kyseistä professiota (eräänlaista edunvalvontaa siis). Teollistuminen taas sai aikaan ammattiliittojen kehittymisen. Ammattiliittojen yksi perusperiaatteista on ollut liiallisen työntekijöiden välisen palkkakilpailun suitsiminen. Vaikka työnteon muodot muuttuvat, työntekijät pyrkivät todennäköisesti tulevaisuudessakin yhdistymään ja muodostamaan erilaisia yhteisöjä joko ammattiliiton kautta tai muuten.
Työmarkkinoita ei voi verrata tavaramarkkinoihin, joilla – täydellisen kilpailun olosuhteissa – voi vallita tasapaino kysynnän ja tarjonnan välillä. Työmarkkinoihin nimittäin kuuluu olennaisena osana yksi tärkeä tekijä, jonka käyttäytymistä ei voida verrata tavaran käyttäytymiseen: työntekijä. Työntekijä ei välttämättä suostu liian alhaisella palkalla tehtävään työhön. Hän voi laskea oman ”rajahyödyn” palkan, vapaa-ajan ja muiden tulomuotojen välillä, kuten Pekkarinen ja Sutela (1982, 126) argumentoivat.
Yksittäisen yrityksen kannalta palkat ovat toki lähinnä kustannustekijä, mutta niiden tasolla on myös kerrannaisvaikutuksia koko kansantalouteen: kansantaloudessa palkkatulot ovat kokonaiskysynnän suurin määrääjä (Pekkarinen & Sutela 1982, 128). Pekkarinen ja Sutela (emt.) toteavat, että tällainen yksittäisen yrityksen näkökulma johti näin uusklassiset taloustieteilijät väärään johtopäätökseen 1930-luvun suuressa lamassa,[1] jolloin reaalipalkat lähtivät luisuun ja työttömyys vain kasvoi. Mielestämme Suomen Yrittäjätkään eivät saisi jättäytyä yrityksen näkökulman varaan vaan heidän tulisi tarkastella palkanmuodostusta laajemmissa yhteyksissä. Historian opetukseen viitaten voisi jopa väittää, että on väärää talouspolitiikkaa vaatia palkanalennuksia kansantalouden tervehdyttämisen nimissä nykyisessä tilanteessa, jossa vielä podetaan Nokian romahduksen ja eurokriisin seurauksia.
Luottamuksella on arvo arvaamaton
Politiikan toimijoiden on syytä ymmärtää etujärjestöjen halu ajaa alas sopimusjärjestelmäämme sekä tämän tavoitteen etujärjestösidonnaisuus. Euroopanlaajuisesti käynnissä on ollut projekti, jossa poliittinen ja taloudellinen eliitti argumentoi globalisaatiolla ja talouskriiseillä ja puskee maita työpolitiikan professori Pertti Koistisen sanoin ”ratkaisuihin, jotka romuttavat vuosikymmenten aikana rakennetut työllisyys- ja sosiaaliturvan instituutiot, pakottavat työntekijät hyväksymään palkanalennukset, sosiaaliturvan leikkaukset sekä tekevät tyhjäksi työntekijöiden demokraattiset, sosiaaliset ja taloudelliset oikeudet” (Koistinen 2014, 84).
Empiirinen evidenssi ei osoita kausaalisuhteita Makkulankaan nostamien tilastotietojen (palkkojen keskitetty sopiminen, palkkojen taso) ja heikkojen työmarkkinatulemien (työttömyys) välillä. Esimerkiksi Makkulan käyttämä OECD:n tiivistelmätaulukko sopimisjärjestelmistä ja järjestäytymisasteista eri maissa voi näyttää korrelaatioita, mutta ei kausaatioita. Kokonaisuus on niin paljon monimutkaisempi. Palkkoja alentamalla työllisyys ei valitettavasti empirian perusteella juuri lisäänny, ja lisäksi tutkimusasetelmallisesti tarvitaan pitkittäistutkimuksia, joissa sekä työmarkkinoiden alue-, suhdanne- ja toimialarakenteita että yritys- että työntekijätason seikkoja saadaan vakioitua.
Matalat palkat loisivat vain entistä matalampaa tuottavuutta ja heikkoja kannusteita työnantajille kehittää työtä sisällöllisesti ja uudistaa teknologioita.
Ken tuntee mittaamisen problematiikan, tietää, että ei voida argumentoida eikä loogisesti esittää, että työmarkkinamme olisivat jäykät > palkkoja tulisi alentaa > työllisyys kohenisi. Rehellisesti voi ehdottaa, että palkkoja tulisi alentaa, mutta se on tällöin intresseiltään latautunut ehdotus, ei vastaus työttömyyteen tai työmarkkinoiden rakenneongelmaan, jollaisena tämä ehdotus halutaan esittää.
Myöskään sanktioivalla työvoimapolitiikalla ei saavuteta työttömyyden alenemista (Tuomala 2018), vaan tarvitaan aikuissosiaalityötä, sairauksien hoitoa, työkyvyn tukemista ja muuta sosiaalipolitiikkaa (esim. Ojala 2016). Työttömyyden hallinta edellyttää ihmisarvon palauttamista työttömille, sanktioinnin lopettamista, sekä aktiivisen (joka on eri asia kuin aktivoivan) työvoimapolitiikan palauttamista juurilleen. Näillä juurilla työttömyys ajateltiin toteutuneeksi sosiaaliseksi riskiksi, jonka varalta yhteiskuntaan rakennettiin sosiaaliturvajärjestelmää. Asiallinen perusturva ei estä, vaan mahdollistaa ihmisen aktiivisuuden ja toimintakyvyn. Se huolehtii, ettei toimeentulo-ongelmasta aiheutuva stressi ala nakertaa ihmisen toimintakykyä. Näin pääsemme eteenpäin kauhistuttavasta nykytilanteesta, jossa leipäjonot venyvät ja harkinnanvaraisen, heikkotasoisen toimeentulotuen varaan on jäänyt kohtuuton määrä ihmisiä (esim. Ohisalo ym. 2015). Tasoltaan korotetun perusturvan ohella tarvitaan aktiivista, työnhakijaa tukevaa työvoimapolitiikkaa. Tällöin työttömyys on oikeus saada työvoimapalveluita, joissa tarjotaan tarpeen mukaan eri palveluita, koulutusta ja eri tavoin tuettua työtä (ei sanktioita).
Tiivistämme seuraavasti: Työmarkkinat ovat niin tärkeä ja olennainen osa yhteiskuntia ja ihmisten elämää, että sopimista ei voida ajatella kahdenväliseksi ostamiseksi ja myymiseksi. Työnantajien ja työntekijöiden välillä ei vallitse tasaveroinen sopimussuhde. Edustuksellinen järjestelmä, joka nojaa sekä työnantajien että työntekijöiden yhteiselle sopimiselle ja tasapuoliselle edustukselle, on tarpeen luottamuksen, vastavuoroisuuden ja pitkäjänteisen toiminnan suunnittelun sekä työn tuottavuuden kannalta. Työn on mahdollistettava ihmisarvoinen eläminen, eikä palkan tule olla niin matala, että yhteiskunta joutuu kompensoimaan työssäkäyvien kotitalouksia sosiaaliturvalla tai asumistuella. Työttömyyttä ja siihen liittyviä työkykyongelmia on hallittava inhimillisellä työ- ja sosiaalipolitiikalla. Matalat palkat loisivat vain entistä matalampaa tuottavuutta ja heikkoja kannusteita työnantajille kehittää työtä sisällöllisesti ja uudistaa teknologioita. Samoin työehtojen heikennykset luovat vain ennakoimattomuutta työmarkkinoille. Suomessa on korkea työelämän laatu, josta ei pidä tinkiä.
Kirjallisuus
Asplund Rita & Koistinen Pertti (2014) Onko työmarkkinoilla tilaa kaikille? Katsaus erityisryhmiin kohdistetun politiikan tuloksiin ja haasteisiin. Työ ja yrittäjyys 22/2014. Helsinki: Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja.
Hietala, H., Kahri, T., Kairinen, M., & Kaivanto, K. (2016). Työsopimuslaki käytännössä. Helsinki: Alma Talent.
Jonker-Hoffrén Paul (2019, tulossa) Finland: Goodbye centralized bargaining? The emergence of a new sectoral bargaining regime, teoksessa Müller, T., Vandaele, K. ja Waddington, J. (toim.) Collective bargaining in Europe. Brussels: ETUI.
Koistinen Pertti (2014) Työ, työvoima ja politiikka. Tampere: Vastapaino.
Hallituksen esitys (2000) HE 157/2000, Eduskunnalle työsopimuslaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi
Ohisalo Maria, Laihiala Tuomo & Saari Juho (2015) Huono-osaisuuden ulottuvuudet ja kasautuminen leipäjonoissa. Yhteiskuntapolitiikka 80 (5), 435–446.
Ojala Satu, Pyöriä Pasi, Ikonen Hanna-Mari & Koivunen Tuija (2017) Yrittäjien työaika ja tulot. Teoksessa Pyöriä Pasi (toim.) Työelämän myytit ja todellisuus. Helsinki: Gaudeamus, 145-162.
Pekkarinen, J. & Sutela, P. (1982) Kansantaloustiede 2. Helsinki: WSOY.
Policardo, L., Punzo, L. F. & Carrera, E. J. (2018) Wage inequality and labor productivity in OECD countries. CEDE Discussion Paper 136.
Pärnänen Anna & Sutela Hanna (2014) Itsensätyöllistäjät Suomessa 2013. Helsinki: Tilastokeskus.
Wage Formation in Sweden 2015. A summary of Lönebildningsrapporten 2015. Stockholm: National Institute of Economic Research.
[1] Pekkarisen ja Sutelan (1982, 128) mukaan: ”Keynesiä edeltäneessä uusklassisessa teoriassa perusteltiin työttömyyden olemassaolo usein liian korkeilla palkoilla. Palkkojen jäykkyys alaspäin, johon olivat lähinnä syypäitä ammattiliitot, esti näiden taloustieteilijöiden mukaan tasapainon saavuttamisen.”
