Juho Saaren mielestä tarvitaan uusi Korpilammen henki

Dekaani Juho Saari haluaa etsiä konsensusta, toivoo yliopistolta näyttöön perustuvia yhteiskunnallisia uudistusehdotuksia ja harrastaa 1950-luvun Suomen historiaa.

Juho Saari aloitti Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaanina 1. 1. 2019. Saari on 2010-luvun Suomen tunnetuimpia sosiaalipoliitikkoja ja yhteiskuntatieteilijöitä. Hän on eriarvoisuustutkija, joka keskustelee Twitterissä ja Facebookissa. Saari on julkisuudessa eräänlainen 2010-luvun Pekka Kuusi tai yhteiskuntatieteen Esko Valtaoja, jolta löytyy koherentisti muotoiltu näkemys eriarvoisuuskysymyksiin. Leipäjonot, yksinäisyys, eriarvoisuus ja sosiaaliturvajärjestelmä ovat olleet Saaren työn ydintä, vaikka köyhyystutkimusta hän sanoo vain harrastavansa. Saaren puheenjohtaman, pääministeri Juha Sipilän  asettaman eriarvoisuustyöryhmän raportti tuli julki keväällä 2018.

– Erityistä huomiota kiinnitimme kannustin- ja byrokratialoukkuihin sekä sosiaalityön asiakasmäärin ja tekijöihin, joilla sosiaaliturvan asiakasmääriä voidaan vähentää.

Sosiaali- ja terveyspolitiikan järjestelmät ovat Saaren mielestä pääosin varsin toimintakykyisiä.

– Mutta meillä on sosiaali- ja terveyspolitiikassa paljon asiakkaita ja etuus- ja palvelujaksot ovat usein varsin pitkiä. Jotta järjestelmät saadaan kestävälle pohjalle, oikea tapa ei ole etuuksien ja palveluiden leikkaaminen, vaan asiakasmäärän vähentäminen. Keskeinen kysymys tässä on asiakkuuksien keston lyhentäminen, oli kysymys tulonsiirroista, sosiaalipalveluista, terveyspalveluista tai toimeentulotuen asiakkuudesta, Saari sanoo.

Työryhmistä Saari ei ole päässyt eroon: tällä hetkellä Saari vetää sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustusjärjestö STEA:n Arvokas-ohjelmaa, joka pyrkii eriarvoistumisen vähenemiseen. Hän on myös ROSA- hankkeen puheenjohtaja, joka pyrkii leipäjonojen uudistamiseen ja niiden muuttamiseen osallistaviksi yhteisöiksi.

Vuodelle 2019 hänellä on jatkuva työryhmäpesti sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen selvityshenkilönä. Julkinen raportti tulee 30. tammikuuta 2019, jonka jälkeen jotkin prosessin osat jatkuvat kevään loppuun saakka. Lisäksi hän on puheenjohtajana lastensuojelun jälkihuollon kokonaisuudistuksen työryhmässä. Lisäksi on valmistelevia työryhmiä. Hän toimii vastuutehtävissä myös säätiöissä ja yhdistyksissä.

Dekaani Saari katsoo olevansa ammattijohtaja, joka on katsonut yhteiskuntaa monesta näkökulmasta ja myös yliopiston ulkopuolelta.

Työryhmien vetovastuut ovat merkittävää asiantuntijavallankäyttöä ja julkisen keskustelun johtamista. Dekaani Saari katsoo olevansa ammattijohtaja, joka on katsonut yhteiskuntaa monesta näkökulmasta ja myös yliopiston ulkopuolelta. Hän palveli sosiaali- ja terveysministeriössä 1996–2007, ja sanoo, ettei ole koskaan ole täysin irrottautunut valtioneuvostosta.

– Olen tutkijana toiminut aina tutkimuksen ja politiikan rajapinnalla. Olin aikoinaan sosiaali- ja terveysministeriössä 10 vuotta. Kun on sosiaali- ja terveyspolitiikan professori, on hyvä ymmärtää myös hallinnollista ja poliittista järjestelmää, joka näitä linjauksia valmistelee.

Saari korostaa olleensa aina puolueeton asiantuntija.

– En ole minkään eturyhmän jäsen, enkä ole kuulunut mihinkään puolueeseen tai vastaavaan. En missään lobbaa yksittäisen tahon näkemyksiä. Olen kohtuullisen tarkka siitä, että pyrin katsomaan kokonaisuutta oman ymmärrykseni mukaan.

Puolueettomuus tarkoittaa Saarelle myös sitä, että jos hänelle tehdään menonlisäysesitys, kuulee hän mielellään, mistä raha otetaan pois ja miten lisäys rahoitetaan. Sosiaaliturvan sekava viidakko on syntynyt juuri lisäyksiin perustuneen kehittämisen vuoksi, hän sanoo.

– Historiallisesti järjestelmä on perustunut siihen, että olemme lisänneet elementtejä toistensa päälle. Pitäisikö pysähtyä katsomaan sitä rakennetta, jonka päälle niitä palasia on laitettu ja jotka ovat integroituneet rakenteeseen, ja onko rakenteessa valuvika. Tarvitsemmeko monta perusturvaetuutta, vai tulisimmeko toimeen yhdellä?

Vaikka Saari mainitsee yhden perusturvaetuuden mahdollisuuden ja puhuu yksinkertaistamisesta, hän ei kannata perustuloa.

Vaikka Saari mainitsee yhden perusturvaetuuden mahdollisuuden ja puhuu yksinkertaistamisesta, hän ei kannata perustuloa.

– Olen aina vastustustanut perustuloa. En siksi, etteikö se olisi ehkä toimiva ratkaisu: me emme tiedä, onko se toimiva. Mutta se olisi hallinnollisesti ja poliittisesti toimeenpanokelpoisuudeltaan liian iso hyppy kerralla. Meidän järjestelmämme eivät hypi, ne menevät vaiheittain eteenpäin. Kun liikkuvat, ne ovat kuin elefantteja.

Saari haluaa kuitenkin edetä perusturvaetuuksien lähentämisessä ja harmonisoimisessa niin, että syntyy positiivisia kannustimia.

– En usko sanktioihin, vaan aktivointiin.

Dekaaniksi Saari päätyi, koska rehtoraatti ja väliaikaisen hallituksen puheenjohtaja kysyivät häntä.

– Jos ei ole painavaa syytä kieltäytyä, ja kysyntää on ja nostetta on, on hyvä ottaa tilanne vastaan.

Saari on omien sanojensa mukaan jollain tapaa kytkeytynyt yhteiskuntatieteiden tiedekunnan useimmille tieteenaloille. Hänen taustansa on terveystieteiden yksikössä, ja hän on väitellyt sosiaalipolitiikasta. Hän on toiminut kymmenen vuotta myös hyvinvointisosiologian professorina Itä-Suomen yliopistossa. Saari sanoo ”harrastavansa” huono-osaisuustutkimusta, kirjoittanut suomalaisesta köyhyydestä kirjallisuudessa ja toimittanut filosofisen teoksen oikeudenmukaisuudesta hyvinvointivaltiossa.

– Tunnen tiedekunnan tutkimuksen ja sen relevanssin, ja siksi on kiinnostavaa ja joskus jopa inspiroivaa osallistua tämän kokonaisuuden kehittämiseen.

Tutkijana Saari toimii jos ja kun ehtii. Kuluvana vuonna pitäisi valmistua kirjat ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta, hyvinvoinnin muutoksesta 1972-2017 sekä hyvinvointivaltion mekanismeista: vastikään on valmistunut mittava aineisto vankien sosiaalisista suhteista ja hyvinvoinnista ja keväällä hän kerää määrällisiä aineistoa osallistavista yhteisöistä ja niiden toimintakykyvaikutuksista.

Vapaa-aikanaan Saari harrastaa historiantutkimusta. Hän on kiinnostunut suomalaisen yhteiskunnan ”historiallisesta mikrososiologiasta” eli pienistä ilmiöistä ja niiden suhteesta laajempiin kehityskaariin: esimerkiksi parempien autonrenkaiden vaikutuksesta tukinuiton loppumiseen ja tykinvetovaunuista tehtyjen louhintalaitteiden vaikutus suonojituksen tuottavuuteen. Saarta kiinnostaa erityisesti 1950-luku.

Harrastuksenaan Saari kirjoittaa kirjaa kymmenen minuuttia kestäneestä Kalajoen kapinasta vuodelta 1953, joka oli viimeinen kansankapina Suomessa. Kirja on julkaisua vaille valmis. Kevään mittaan hän kirjoittaa kirjaa myös Kyllikki Saaren murhasta suomalaisten kollektiivisen muistin kohteena. Aineistona ovat paitsi keskusrikospoliisin hänelle luovuttamat esitutkinta-aineistot ja lehdistöseurannat myös suomalaisten esitutkinta-aineistoon lähettämät tuhatkaksisataa uninäkyä, jotka Kyllikki Saaren murhasta kollektiivisena kokemuksena. Sukua Juho Saari ei silti Kyllikki Saarelle ole.

– Miksi me emme unohda kaikista suomalaisen yhteiskunnan tapahtumista juuri Kyllikki Saaren murhaa, vaikka samoihin aikoihin olivat Sibeliuksen ja Mannerheimin hautajaiset? Se on todennäköisesti varhaisin suomalaisten laajasti muistama tavallisen ihmisen elämään liittyvä tapahtuma.

Valtioneuvoston työryhmissä Juho Saari on halunnut löytää parhaan mahdollisen ratkaisun vallitsevien reunaehtojen keskellä. Hänen on tottunut luomaan konsensusta.

– Olisi paikallaan, että ennen kuin hallitusneuvottelut vakavasti alkavat, olisi jonkinlainen kansallisen konsensuksen rakennushetki, Saari sanoo.

– Jos mennään kevättä pidemmälle, on selvää, että vaalinaluskeskustelu tulee olemaan repivää ja puolueet lähtevät laukalle. Olisi paikallaan, että ennen kuin hallitusneuvottelut vakavasti alkavat, olisi jonkinlainen kansallisen konsensuksen rakennushetki. Siinä on kolmen-neljän päivän mahdollisuusikkuna. Tampere olisi tallaiselle tapaamiselle oiva paikka.

Saari viittaa Korpilammen konsensukseen, joka syntyi pääministeri Kalevi Sorsan koollekutsumassa kokouksessa syksyllä 1977. Kokouksessa synnytettiin yhteisymmärrys Suomen tulevasta pitkän linjan talouspolitiikasta. Kokousta edelsivät uudistukset, jonka jälkeen niiden ympärille rakennettiin konsensuskokous. Saari on itse kirjoittanut artikkelin aiheesta.

Saaren mukaan olisi tärkeää, että puolueilla olisi yhteinen tietovaranto ja laaja tilannekuva, kun hallitusneuvottelut alkavat.

– Ensi vaalikaudella tulee niin isoja asioita, että niitä on valmisteltava useamman vaalikauden ajan. Näitä ovat esimerkiksi koulutuksen tulevaisuus, elinvoimakokonaisuus, kestävän kehityksen suuntaviivat Suomessa sekä sosiaaliturva ja sote-lainsäädäntö.

Saari ei ota kantaa, millainen hallituspohja olisi paras toteuttamaan vaativat tehtävät.

– Se on johtajuuskysymys. Vaikka tätä nykyistä hallitusta on paljon mollattu, se on kuitenkin ollut innovatiivinen kokeilujen käyttöönotossa ja sillä on ollut valmiutta peruuttaa toimimattomaksi osoittautuneet esityksensä.

Saaren mielestä tutkimuksessa kannattaa kiinnittää huomiota myönteisistä siirtymistä oppimiseen ongelmien raportoinnin sijaan.

Yliopistoilla olisi Saaren mielestä parannettavaa, jos ne haluavat osallistua yhteiskunnan kehittämiseen yhteiskunnan omassa rytmissä.

Yliopiston ensisijainen tehtävä on opettaa, tutkia ja vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ulkopuolisen rahoituksen tulee tukea näitä tavoitteita. Se on varsin hyvä lähtökohta, Saari sanoo.

Yliopistoilla olisi Saaren mielestä parannettavaa, jos ne haluavat osallistua yhteiskunnan kehittämiseen yhteiskunnan omassa rytmissä.

– Yliopistot voisivat olla herkempiä niihin poliittisille prosesseille, jotka ovat meneillään. Rytmityksen täytyy olla kohdallaan, jos haluaa osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Poliittiset kysymykset ovat tulikuumia yleensä vain pari kolme kertaa vaalikauden aikana. Jos tutkija ei ole osa sitä hetkeä, tutkimukset jäävät käyttämättä, niin arvokkaita kuin ne voivatkin olla.

Valtioneuvostossa on Saaren mukaan vastaanottavuutta nimenomaan uudistuksille, joiden vaikuttavuudesta on näyttöä. Myös ministeriöt voisivat oppia hyödyntämään tutkimusta paremmin ja systemaattisemmin ja löytämään yliopistoissa tehdyn työn.

– Usein tutkimus on vain osa legitimaatioprosessia eli sillä oikeutetaan uudistuksia, eikä tutkija puolueettomasti tuota tietoa vaan sieltä poimitaan tutkimukset, jotka tukevat, mitä on ajateltu tehdä.

Suomelaisessa yhteiskunnassa on kasvava paine elinikäisen oppimisen lisäämiseen, ja yliopistolla on Saaren mukaan tässä tehtävää.

– On paljon tehtävänkuvia, joita ei voi päivittää vain työelämässä oppimalla. Yliopiston on ehkä otettava tässä isompi rooli ja tämän tyyppiselle koulutukselle on sekä rahoitusta ja kysyntää.

Yhteiskuntatieteet ovat perinteisesti olleet sosiaalisten ongelmien nimeäjiä, omatunto ja kriittisten kysymysten esittäjä.

– Jatkossakin tuomme esiin, mikä yhteiskunnassa ja taloudessa ei mene hyvin. Lisäksi laajennamme teknologian, terveyden ja yhteiskuntatieteiden rajapinnoissa oleviin viheliäisiin ongelmiin. Enenevässä määrin tulee kiinnittää huomiota myönteisten siirtymien mahdollisuuksiin ja vaikuttavuuden arviointiin, koska ongelman nimeämisestä ei yleensä voi keksiä ongelman ratkaisua. Ihmiset oppivat enemmän onnistumisista kuin ongelmakuvauksista. Opimme enemmän lastensuojelun jälkihuollon nuorista, jotka ovat päätyneet yliopistoon kuin lastensuojelun jälkihuollon ongelmien loputtomasta nimeämisestä.