Ennen tutkijaksi siirtymistä työskentelin hoitajana vanhojen ihmisten tehostetun palveluasumisen yksiköissä. Eräässä yksityissektorin palvelutalossa oli tapana, että yhdeksän dementiaa sairastavan asukkaan ryhmäkodissa oli aamuisin ja iltaisin yksi hoitaja, yöllä yhdellä hoitajalla oli vastuullaan useampi ryhmäkoti. Erään julkisen palveluntuottajan talossa iltavuoroissa on tänäkin päivänä yleensä kaksi hoitajaa viittätoista varsin huonokuntoista asukasta kohti. Jossakin kiellettiin antamasta kahta lasillista maitoa aterialla asukasta kohti. Pahimmillaan törmäsin käytäntöihin, joilla hoitajien ja hoidettavien intressit laitettiin työnantajan toimesta vastakkain. Esimerkiksi mainitsemassani yksityissektorin paikassa hoitajille sanottiin, että mitä vähemmän me kulutamme paperisia käsipyyhkeitä, sitä enemmän tulee rahaa hoitajien virkistysrahastoon. Tällainen toiminta on niin vastenmielistä, että en oikein pysty sitä edes sanoiksi pukemaan.
Ylläkuvaamani hoitajamitoitus ja säästövimma tekevät asukkaiden hyvän elämän mahdottomaksi. Asukkaat eivät yksinkertaisesti voi tulla kohdatuiksi yksilöinä ja hoitajan moraalinen stressi käy lopulta sietämättömäksi. Moraalisella stressillä tarkoitan hoitajan tietämystä siitä, että hänelle ei anneta minkäänlaista mahdollisuutta tehdä hoitotyötä asiakkaiden ihmisarvoa kunnioittavalla tavalla. Minä en jaksanut tehdä hoitotyötä huonosti, vaan siirryin tutkimaan hyvän elämän edellytyksiä vanhojen ihmisten pitkäaikaishoidossa. Monet jaksavat, ja ilman heitä olisimme jo hukassa.
Valviran suljettua Esperi Caren asumisyksiön Kristiinankaupungissa alkoi mielestäni ennen näkemätön kohu vanhustenhoidon ympärillä. Tärkeintä tuntuu olevan syyllisten löytäminen, ei asioiden korjaaminen. Kunnat syyttävät valtiota ja valtio kuntia. Poliitikot, ammattiyhdistykset ja suuri yleisö syyttävät suuria hoivajättejä, jotka syyttävät työvoimapulaa. Hurskastelun määrä on sietämätön, kun kaikki ovat mielestään aina olleet vanhusten asialla. Valtaosa kansanedustajista lienee kuitenkin itse ollut kuntapäättäjänä siirtämässä hoivavastuuta yksityissektorille, jossa suuret toimijat jyräävät pienemmät ja hinta on tärkein kilpailutusperuste.
Me olemme hyväksyneet ajatuksen, että kansalaisista vanhimpia ja haavoittuvimpia kohdellaan menoeränä, josta voi tinkiä.
Tilanteeseen syyllisiä olemme kuitenkin viime kädessä sinä ja minä. Me olemme yhteiskuntana hyväksymässä sellaisen ajatuksen, että vanhustenhoito on meille liian suuri menoerä. Me olemme ostaneet etenkin oikeistopoliitikkojen tarjoileman näkemyksen, että vanhustenhoidon menojen kasvua on leikattava siitä huolimatta, että suurten ikäluokkien avuntarve kasvaa pian merkittävästi. Me olemme antaneet alasajaa laitoshoitopaikat ja olemme suostuneet siihen, että kotiinsa saa jättää todella huonokuntoisia ihmisiä koska se on mielletty ympärivuorokautista hoitoa edullisemmaksi (jota se ei edes välttämättä ole, Lumio 2015). Me hyväksyimme aikanaan sen, ettei lakiin kirjattu 0,7 henkilöstömitoitusta ympärivuorokautisen hoidon paikkoihin. Nyt aliresursoinnin ylilyöntien paljastuttua poliittiset puolueet Kokoomusta lukuun ottamatta vaativat 0,7 mitoituksen kirjaamista lakiin. Meidän silmiemme edessä on käymässä niin, että hoitotyön arvostus laskee eikä alalle välttämättä enää päädy sopivimpia ihmisiä, koska me hyväksymme aliresursoinnin kautta hoitajien huonot työskentelyolosuhteet. Me olemme hyväksyneet ajatuksen, että kansalaisista vanhimpia ja haavoittuvimpia kohdellaan menoeränä, josta voi tinkiä.
Julkisiin menoihin kielteisesti suhtautuvien oikeistopoliitikkojen kurjuuden mantran hokeminen on jostakin syystä uponnut Suomessa hedelmälliseen maaperään. Pohjoismaisessa vertailussa Suomi käyttää lähes puolet pienemmän siivun bruttokansantuotteestaan vanhustenhoitoon toisiin Pohjoismaihin verrattuna (Kröger ym. 2018). Eivätkä toiset Pohjoismaat käsittääkseni ole konkurssissa realistisemman rahankäyttönsä vuoksi. Sanon realistisemman, sillä suomalaisten tavoite leikata menojen kasvua on absurdi tilanteessa, jossa vanhojen ihmisten määrä kasvaa kovaa vauhtia, ja nopeimmin kasvaa yli 90-vuotiaiden määrä. On totta, että vanhat ihmiset ovat nykyisin aiempaa paremmassa kunnossa, mutta Tampereen yliopiston tutkimusten (Jylhä ym. 2013) mukaan tämä ei koske yli 90-vuotiaita. Fakta on, että tarvitsemme tulevaisuudessa nykyistä paljon enemmän sekä ympärivuorokautista hoitoa että kotihoitoa ja lisäksi aivan uudenlaisia ratkaisujakin. Ja tästä meidän pitää olla valmiita maksamaan.
Jos asiaa lähestytään inhimillisyyden, solidaarisuuden ja sosiaalisen kestävyyden näkökannoilta, leikkauslinja on kestämätön.
Minä ymmärrän, että jollain tavalla suurten ikäluokkien ikääntymisen mukanaan tuomaan hoitomenojen kasvuun pitää varautua. Keinojen valinta on kuitenkin arvokysymys. Jos asiaa lähestytään vain taloudelliselta näkökannalta, nykyinen leikkaus- ja säästölinja lienee perusteltu. Jos asiaa lähestytään inhimillisyyden, solidaarisuuden ja sosiaalisen kestävyyden näkökannoilta, leikkauslinja on kestämätön. En minä halua ostaa omaa parempaa tulevaisuuttani uhraamalla vanhempieni sukupolven arvokkaan vanhuuden. Haluan, että ensin pidetään heikoimmista huolta ja sitten katsotaan, mihin yhteiset varat riittävät. Hyvä omatunto on öisin erinomainen päänalunen, vaikka joutuisinkin tinkimään omastani. Sen hyväksyminen, että meillä ei ole varaa hoitaa vanhoja ihmisiä parhaalla mahdollisella tavalla, ei ole mitään muuta kuin kollektiivinen heitteillejättö. Olemmeko me nyt ihan oikeasti kansakuntana uhraamassa yhden sukupolven arvokkaan vanhuuden talouskasvun alttarille? Ketkä uhraamme seuraavaksi? Saatamme päätyä moraalimme suhteen sellaiselle kaltevalle pinnalle, jonka loppuluisu on silkkaa totalitarismia. Muistetaan, että yhteiskunta kulkee eteenpäin sosiaalisesti kestävällä tavalla silloin, kun se sopeuttaa kulkunopeutensa hitaimpien kulkijoiden mukaan. Ketään ei jätetä.
Kirjallisuus
Jylhä, M., Enroth, L. & Luukkaala, T. (2013). Trends in functioning and health in nonagenarians: the Vitality 90+ study. Annual Review of Gerontology and Geriatrics, 313-332. doi:10.1891/0198-8794.33.313.
Kröger, T, Van Aerschot, L. & Puthenparambil, J. M. (2018). Hoivatyö muutoksessa. Suomalainen vanhustyö pohjoismaisessa vertailussa. Jyväskylän yliopisto, YFI-julkaisuja 6. Saatavana (käytetty 6.2.2019).
Lumio, J. (2015). Laitoksesta kotiin – syntyikö säästöjä? Helsinki: Sitran selvityksiä 94. (käytetty 6.2.2019).
