Hoivaköyhyys muuttuu omaisten ongelmaksi, jos yhteiskunta ei kykene vastaamaan hoivatarpeisiin. Lopulta hoivaköyhyys palautuu yhteiskunnan ongelmaksi, kun työikäisten omaisten hoivataakka kasvaa.
Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan professori Teppo Kröger on ikääntymistä ja hoivaa tutkivan CoE AgeCare-huippuyksikön johtaja. Hän sanoo, että suomalaista hyvinvointivaltiota vaivaa hoivaköyhyys.
Hoivaköyhyys tarkoittaa, että ihminen tarvitsee arjessaan apua, mutta ei saa sitä. Hoivaköyhyys on vastaus puheeseen kohtaanto-ongelmista. Yhteiskunnan eriarvoisuus näkyy hoivaköyhyyytenä, ja hoivaköyhyys johtuu eriarvoisuudesta.
– On liian yksinkertaista ajatella, että palvelut ja tarpeet eivät vaan kohtaa ja että homma pitää vaan kehittää niin, että ne kohtaavat paremmin, jolloin ongelmat ovat poissa. Kyse on resurssien riittämättömyydestä, Kröger sanoo.
Viime kädessä riittävän hoivan järjestämisessä ei ole Krögerin mukaan kysymys vähemmästä kuin ihmisoikeuksista ja oikeudesta elämään.
– On vaikeaa määritellä, milloin avun tyrkyttäminen on itsemääräämisoikeuden rikkomista ja milloin avun tarjoamatta jättäminen on heitteillejättö.
On myös tilanteita, joissa hoivaa ei haluta yhteiskunnalta, vaikka sille olisi tarvetta. Ihmiset haluavat pärjätä itse, on helppoa todeta, että avulle ei ole tarvetta. Kun apua kuitenkin tarvitaan, vastuu siirtyy omaisille, naapureille tai muille läheisille.
– On vaikeaa määritellä, milloin avun tyrkyttäminen on itsemääräämisoikeuden rikkomista ja milloin avun tarjoamatta jättäminen on heitteillejättö.
Kröger kertoo tapauksesta, jossa vanha pariskunta eli omakotitalossa. Miehellä oli dementia ja naisella monia sairauksia. He kuolivat, kun talo paloi. Omaisten mielestä asiat eivät olleet hyvin, pariskunnan poika auttoi pariskuntaa tiiviisti ja kotihoito kävi. Tapauksessa oli kyse hoivaköyhyyden monesta muodosta: epäselvästä avuntarpeesta, erimielisyydestä kuuluuko pariskunta palvelutaloon vai kotiin ja lopulta auttamisvelvollisuuden valumisesta omaisille. Toisaalta pariskunta oli kertonut, etteivät he halua muuttaa ”köyhäintaloon”.
Krögerin mukaan tapaus on esimerkki siitä, että palvelujärjestelmän resurssit eivät ole riittävät, ja siksi se ei pysty vastaamaan tarpeisiin.
– Tarjotaan jotakin, mutta se jotakin ei ole tarpeeksi.
Hoivaköyhyys muuttuu omaisten ongelmaksi, jos yhteiskunta ei kykene vastaamaan hoivatarpeisiin. Apu voi myös jäädä vaatimatta, jos omaiset eivät vaadi tai osaa vaatia. Pätevyys vaatia ja tieto palveluista jakautuu vanhuksen ja hänen omaistensa koulutus- ja tulotason mukaan. Lopulta hoivaköyhyys palautuu yhteiskunnan ongelmaksi, kun työikäisten omaisten hoivataakka kasvaa.
Vanhojen ihmisten autonomian kokemukseen vaikuttaa, mistä apu tulee. Riippuu kulttuurista, kokevatko vanhat ihmiset säilyttävänsä itsemääräämisoikeutensa paremmin yhteiskunnan vai sukulaisten avun varassa.
Hoivaköyhyys kertoo riittävän hoivan ja koko hyvinvointivaltion epäonnistumisesta. Hyvinvointivaltion palvelulupaus on rikottu. Lupauksen rikkominen murentaa koko järjestelmän oikeutusta ja uskottavuutta.
Krögerin mukaan hoivaköyhyydestä ei kannata puhua ilman, että puhuu eriarvoisuudesta. Eriarvoisuus näkyy hoivaköyhyyytenä, ja hoivaköyhyys johtuu eriarvoisuudesta. Jotta hoivaköyhyyden voi ratkaista, pitää katse kohdistaa eriarvoisuuteen. Vaikka eläkeläisten varallisuus kasvaa, varallisuus myös polarisoituu. On entistä enemmän hyvätuloisia eläkeläisiä. Hoivan tarve myös vie kohti köyhyyttä.
– Usein vain todetaan, että on eroja suuri- ja pienituloisten eläkeläisten välillä. Minusta keskustelua pitäisi jatkaa tästä.
Kröger korostaa, ettei vanhustenhoidon ongelmissa ole kysymys vain vanhustenhoitojärjestelmän sisäisestä ongelmasta.
–Täyttämättömät hoivatarpeet ovat läpikotaisin yhteiskuntapoliittinen kysymys. Eriarvoisuus kasautuu, eli samat ihmiset jäävät heikoille monella eri tavalla. Työmarkkinoilta syrjäytyminen on suhteessa taloudellisin vaikutuksiin, ja perhe-elämän ongelmat ovat yhteydessä näihin molempiin, Kröger sanoo.
– Näkisin, että se on todellinen, vakava ja suhteellisen laaja yhteiskunnallinen ongelma, Kröger sanoo.
Hoivaköyhyys on yhteiskunnallinen ongelma, joka koskee kaikkia.
– Näkisin, että se on todellinen, vakava ja suhteellisen laaja yhteiskunnallinen ongelma. Hoivaköyhyys vaikuttaa muihin ihmisiin laajasti, omaisiin, koko systeemiin ja se murentaa normatiivisella ja ideologisella tasolla järjestelmämme perusajatusta, joka perustuslakiinkin kirjattu eli ihmisillä on oikeus saada tarvitsemansa hyvinvointipalvelut.
Suomessa on ollut aktiivinen vammaisliike vuosikymmeniä, ja se on saanut paljon aikaan edunvalvonnallaan. Vammaisuudesta muodostuu usein koko elämän mittainen identiteetin osa, kun taas vanhaksi tullaan hiljalleen ja huomaamatta. Muun muassa siksi vanhusliikettä ei ole, vaikka ikäihmisten määrä kasvaa jatkuvasti eliniän pidentyessä ja seuraavaksi vanhoiksi ovat tulossa suuret ikäluokat. Teppo Krögerin mukaan tilanteen koheneminen edellyttäisi aktiivisuutta myös ikäihmisiltä itseltään.
– Varmasti olisi tarvetta vanhusliikkeelle, ihan jo sen takia, että vanhuspalvelujärjestelmän tila on tällainen.
Vanhustenhoivasta syntyi kohu Valviran valvonnan vuoksi. Tutkijat ovat tienneet ongelmat pitkään, mutta miksi kohu syntyi nyt?
– Varmasti kysymys on sattumasta. Esperi Caren yksikkö suljettiin nyt, ja tilanteeseen vaikuttaa vaalien läheisyys, jolloin yhteiskunnalliset ongelmat nousevat suuremmiksi kuin vaalien välisenä aikana. Kohu on joka tapauksessa sopivassa mittasuhteessa itse ongelmaan, joka on iso.
