Arjen moderneja ympäristöjä, kuten kouluja ja terveyskeskuksia on viime vuosina alettu tarkastella osana suurta kansallista kertomustamme. Näkökulma nostaa itsenäisyyden ajan hyvinvointikehityksen rakennetun ympäristön tutkimuksen fokukseen. Rakennettua ympäristöä on tutkittu tästä näkökulmasta muun muassa Museoviraston Rakennettu hyvinvointi –hankkeessa, jonka päämääränä on ollut tuottaa tietoa Suomen 1900-luvun jälkipuolen rakentamisen ilmiöistä. Nousevan tutkimusperinteen taustalla vaikuttaa ajatus modernismista kokonaisvaltaisena ilmiönä, jonka avulla Suomeen rakennettiin pohjoismainen hyvinvointivaltio.

Rakennettu hyvinvointi, rakennettu hyvinvointivaltio

Institutionaalisen määritelmän mukaan 1900-luvun hyvinvointivaltiopolitiikalla on ollut päämääränä luoda lainsäädäntöön perustuvaa turvaa lapsuuteen, sairauteen ja vanhuuteen liittyvissä riskeissä (Saari 2009). Tämän määritelmän pohjalta rakennetusta ympäristöstä voidaan nostaa tarkasteluun rakennustyyppejä, jotka edustavat hyvinvointivaltiopolitiikan kehitystä. Peruskoulun, päiväkodin, terveysaseman ja hoivakodin rakennustyypit kehitettiin 1970- ja 1980-luvuilla hyvinvointivaltiopolitiikan mukaisten sosiaaliturvauudistusten myötä. Esimerkiksi laki lasten päivähoidosta vuonna 1973 käynnisti laajamittaisen kunnallisten päiväkotien rakentamisen. Lainsäädännössä määritellyt julkisen rahoituksen ehdot johtivat standardisoitujen rakennustyyppien kehittämiseen. Standardisoinnin keinoin varmistettiin rakennusten tarkoituksenmukaisuus. Standardisoidut tilat mahdollistivat kaikille kansalaisille tasa-arvoiset hyvinvointipalvelut (mm. Nordin 1980, Ihatsu 2014).

Arkkitehtuurin historian näkökulmasta 1970-luvu oli ensimmäinen hyvinvointivaltion keskeisten instituutioiden järjestelmällisen rakentamisen vuosikymmen. Arkkitehtuurin tutkimus voikin tarjota vaihtoehtoisia näkökulmia yhteiskuntatieteellisesti painottuneisiin hyvinvointivaltioanalyyseihin.

Kuntien kautta ohjattu julkisten hyvinvointipalveluiden rahoitus johti kunnallishallinnon voimakkaaseen kasvuun. Julkisella sektorilla riitti myös arkkitehtityötä. Julkisten rakennusten suunnittelu oli usein keskitetty kuntien talorakennusosastojen arkkitehdeille. Progressiivisen hyvinvointivaltiopolitiikan mukainen kehittyvä hyvinvointivaltiokausi kesti 1990-luvun lamakauden alkuun asti. Ensimmäinen kriisi hyvinvointivaltion rahoituspohjassa koettiin tosin jo 1970-luvulla (Julkunen 2017). Arkkitehtuurin historian näkökulmasta 1970-luvu oli kuitenkin ensimmäinen hyvinvointivaltion keskeisten instituutioiden järjestelmällisen rakentamisen vuosikymmen. Arkkitehtuurin tutkimus voikin tarjota vaihtoehtoisia näkökulmia yhteiskuntatieteellisesti painottuneisiin hyvinvointivaltioanalyyseihin.

Arkkitehtuurin modernismin vaikutuksesta hyvinvointivaltiohistoriaan on tehty muutamia kansainvälisiä avauksia (mm. Frampton 2007, Mattsson & Wallenstein 2010 ja Swenarton, Avermaete & van den Heuvel 2015). Hyvinvointivaltioita ei kuitenkaan ole tutkittu kokonaisvaltaisemmin modernistisina rakennusprojekteina. Neuvostoliiton poliittinen historia on sen sijaan tunnistettu modernin ympäristön tutkimusnäkökulmana. Neuvostoarkkitehtuurista käytetään termiä sosialistinen modernismi. Tutkimus on keskittynyt pääosin Neuvostoliiton monumentaalisempaan rakennusperintöön, mutta myös arjen rakentamista on alettu vähitellen tutkimaan enenevissä määrin (mm. Ingerpuu 2018). Eräs kiinnostava piirre 1900-luvun rakentamisessa olikin kansainvälisen modernismin soveltaminen erilaisten poliittisten järjestelmien toteuttamiseen.

Uusi arkkitehtuuri yhteiskunnallisten muutosten tuottajana

1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, erityisesti 1920-luvulla käynnistyi modernismin ihanteille perustuva uuden arkkitehtuurin, eli rakentamisen modernisoinnin kehityskulku. Sen myötä käsityöpohjainen rakentaminen kehittyi standardisoiduksi, teolliseksi rakennustuotannoksi. Alkuvaiheessa näkyvin uudistus oli arkkitehtuurin koristeellisten kertaustyylien korvaaminen virtaviivaisella funktionalismilla. Rakennustapojen murros odotti vielä tuloaan.

Arkkitehdit olivat maailmansotien välisenä aikana etujoukoissa propagoimassa arkkitehdin työn muutosta teollisen, anonyymin tuotannon suunnittelijaksi niin kansainvälisesti kuin kansallisestikin. Keskeisiä vaikuttajia alkuvaiheessa olivat muun muassa sveitsiläisarkkitehti Le Corbusier (Vers une architecture 1923, suom. Kohti uutta arkkitehtuuria) sekä saksalainen taide-, muotoilu- ja arkkitehtuurikoulu Bauhaus, joka toimi vuosina 1919–1933. Arkkitehtuurin uudistamista teollisten yhteiskuntien tarpeisiin jatkoi kansainvälinen arkkitehtien foorumi CIAM, eli Congrès Internationaux d`Architecture Moderne. Vuonna 1928 CIAM laati La Sarrazin julistuksen, joka saneli teollisen, taloudellisesti tehokkaan rakentamisen tulevaisuuden arkkitehtuuriksi. CIAM riisui julistuksellaan arkkitehdin roolia korostamalla rakentamista arkkitehtuurin sijaan. Kiinnostavaa La Sarrazin julistuksessa oli myös maankäytön suunnittelun tulevaisuuden linjaus. Julistuksen mukaan maankäyttö tulee ”vapauttaa maakauppojen, perintöjen ja spekuloinnin kaoottisuudesta kollektiiviseksi ja järjestelmälliseksi maankäytön suunnitteluksi” (Frampton 2007).

Kuten La Sarrazin julistus osoittaa, arkkitehtuurin modernismin ihanteet olivat poliittisia. Arkkitehtityö yksilöllisten rakennustaideteosten luojana haluttiin korvata yhteiskuntien kehittämisen suunnittelutehtävillä. Yhtenä modernismin poliittisten päämäärien teoretisoijana voidaan pitää Bauhaus-koulun lyhytaikaista johtajaa, arkkitehti Hannes Meyeria, joka kehitti 1920-luvulla marxilaisen modernismin teoriaa. Meyerin ihanteena oli anonyymi massoille suunnattu arkkitehtuuri, jolla ei ole kansallisuutta. Meyer käytti teoriassaan arkkitehtuurista sanaa ”rakentaminen”, kritisoiden porvarillista, individualistista arkkitehti-ihannetta (Lohtaja 2019). Arkkitehtuurin tulevaisuutta määritelleissä linjauksissaan Meyer oli samoilla linjoilla kaksi vuotta myöhemmin laaditun CIAMin La Sarrazin julistuksen kanssa.

Modernismi itsenäisen Suomen rakentajana

Suomeen uudet näkemykset saapuivat 1920-luvun lopussa. Arkkitehdit Alvar Aalto ja Aino Marsio-Aalto olivat aktiivisesti verkostoituneet 1920-luvulla muun muassa pohjoismaalaisiin, vasemmistolaisiin arkkitehti- ja kulttuuripiireihin ja omaksuivat niiden kautta modernismin viestin (Hästesko 2010). Suomen ensimmäisenä uutta arkkitehtuuria edustavana rakennuksena voidaan pitää Aaltojen suunnittelemaa vuonna 1930 valmistunutta Turun Sanomien toimitaloa, johon sovellettiin Le Corbusierin uuden arkkitehtuurin oppeja. Turkulaisarkkitehti Erik Bryggman kiinnostui myös 1920-luvun lopulla omien kontaktiensa kautta uudesta arkkitehtuurista. Aaltojen ja Bryg gmanin johdolla 1920-luvun klassistinen arkkitehtuurisuuntaus kääntyi kohti modernismia 1930-luvulle tultaessa (Standertskjöld 2008).

Modernismin yhteiskunnallinen uudistusvoima näkyi ensimmäistä kertaa valtiollisena toteutuksena 1930-luvulla puolustusvoimien uusien varuskunta-alueiden rakentamisessa. Itsenäisen Suomen uusien korpivaruskuntien vaalea, pelkistetty arkkitehtuuri teki eroa Venäjän vallan aikaisiin punatiilisiin kaupunkikasarmeihin. Varuskuntarakentamisessa toteutettiin myös varhaisia modernismin mukaisia tyyppirakentamisen kokeiluja. Arkkitehti Elsi Borgin suunnittelemia puolustusvoimien kantahenkilökunnan asuinkerrostaloja ”monistettiin” useisiin korpivaruskuntiin (Mäkinen 2000). Modernismista kehittyi maailmansotien välisenä aikana itsenäisen Suomen päämääriä edistävä arkkitehtuurisuuntaus.

1940-luvun alussa, pian jatkosodan syttymisen jälkeen käynnistyi uuteen arkkitehtuurin perustuva jälleenrakentamisen suunnittelu. Suomen Arkkitehtiliitto SAFA kokosi Alvar Aallon aloitteesta Jälleenrakennustoimiston, joka aloitti toimintansa vuoden 1942 alussa. Jälleenrakennustoimisto jakautui tarvikepulaan soveltuvia tyyppitalosuunnitelmia tuottaneeseen Rakennusapuun ja rakennusosien standardeja kehittäneeseen Standardisoimislaitokseen. Työ lähti nopeasti käyntiin keväällä 1942 ja ensimmäiset rakentamisen standardit valmistuivat jo myöhemmin samana vuonna. Tarkoituksena oli, että valtio tilaa standardien mukaisia rakennustuotteita tehtailta ja myy niitä eteenpäin yksittäisille rakentajille. Kesällä 1942 julkistettiin standardeihin perustuva rakennustietoa jakava RT-kortisto (Korvenmaa 1992, Michelsen 1992, Johansson & Lahti 2010), jonka tarkoituksena oli mahdollistaa itsenäinen, standardoitu pientalorakentaminen.

Rintamamiestaloina tunnetut tyyppitalot ovat rakennetussa ympäristössämme näkyvin jälki Jälleenrakennustoimiston työstä. Vaikka standardisointi tähtäsi alun perin ensisijaisesti Suomen jälleenrakentamiseen, toiminnan seuraukset ovat olleet kauaskantoisempia. Jälleenrakennustoimistosta käynnistynyt rakennusosien massatuotanto johti lopulta 1960-luvulla täyselementtirakentamisen murrokseen (Hankonen 1994, Standertskjöld 2011). RT-kortisto on Suomessa yhä edelleen, toki päivitettynä ohjaamassa rakentamista.

Yksi olennaisia jälleenrakentamisen toteutusta tehostaneita ja myöhempään rakentamiseen vaikuttaneita tapahtumakulkuja oli asemakaavoituksen kehittäminen arkkitehtuurin osa-alueena. Ennen 1900-lukua Suomessa ainoastaan kaupunkien keskusta-alueita oli rakennettu ohjelmallisesti ruutukaavaan perustuvan asemakaavoituksen keinoin. 1920-luvulla arkkitehtiopintoihin lisätty asemakaavasuunnittelu sai ensimmäisen professuurinsa 1930-luvun lopussa. II maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä kaavoituksella hallittiin jo kaikkien uusien rakentamiskohteiden alueellista toteutusta. Lisäksi kaavoitusmääräyksillä ohjattiin vanhojen puutalokaupunkien saneerausta moderneiksi kerrostalokaupungeiksi. 1960-luvulla kaavoitustyö laajeni yleiskaavoituksen ja muun aluesuunnittelun myötä kokonaisvaltaiseksi yhdyskuntasuunnitteluksi (Maula 1992).

Lopuksi

Aikana jolloin hyvinvointivaltion perustuksia puretaan, on tarve ymmärtää sosiaali- ja terveyspoliittisten järjestelmien lisäksi hyvinvointivaltiota myös kulttuurisena ilmiönä. Arkkitehtuurin keskeinen tehtävä on historiallisesti ollut palvella kansallisvaltioita, poliittisia järjestelmiä ja erityisesti modernismin aikakaudella myös yhteiskuntien kehitystä. Hyvinvointivaltion rakentamisessa modernistinen arkkitehtuuri on toiminut tasa-arvokehityksen työkaluna. Hyvinvointivaltion rakennusmonumentit ovatkin vallan symbolien sijaan arkemme julkisia käyttörakennuksia. 1970–1980-luvuilla rakennetut peruskoulut, päiväkodit, terveysasemat ja hoivakodit ovat rakennetun ympäristön muistijälki hyvinvointivaltion varhaiskaudesta.

Lähteet

Frampton, Kenneth (2007) ”New Brutalism and the architecture of the Welfare State: England 1949–59”. Teoksessa Frampton, Kenneth, Modern architecture, a critical history. London: Thames & Hudson Ltd.

Frampton, Kenneth (2007) ”The vicissitudes of ideology: CIAM and Team X, critique and counter-critique 1928–68”. Teoksessa Frampton, Kenneth, Modern architecture, a critical history. London: Thames & Hudson Ltd.

Frampton, Kenneth (2007) ”Alvar Aalto and the Nordic tradition: National Romanticism and the Doricist sensibility 1895–1957”. Teoksessa Frampton, Kenneth, Modern architecture, a critical history. London: Thames & Hudson Ltd.

Hankonen, Johanna (1994) ”Omavaraisuudesta luopuminen ja hyvinvointivaltion kehittäminen kansainvälistyvän vaihdon tuella”. Teoksessa Hankonen, Johanna, Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta, suunnittelujärjestelmän läpimurto suomalaisten asuntoalueiden rakentumisessa 1960-luvulla. Tampere: Gauedeamus Kirja, Otatieto Oy & TTKK Arkkitehtuurin osasto.

Hästesko, Arne (2010) ”Ervi Aallon opissa”. Teoksessa Johansson, Eriika, Lahti, Juhana & Paatero, Kristiina (toim.) Aarne Ervi, Tilaa ihmiselle. Helsinki: Suomen Rakennustaiteen museo.

Ihatsu, Sanna (2014) Terveyttä kaikille – terveyskeskukset 1970-luvulta 1990-luvulle. Museovirasto, Rakennettu hyvinvointi; https://www.museovirasto.fi/uploads/Kulttuuriymparisto/Rakennettu_hyvinvointi/TEHO_Terveyskeskukset_Ihatsu_VALMIS_2014.pdf.

Ingerpuu, Laura (2018) ”Socialist architecture as todays`s dissonant heritage: administrative buildings of collective in Estonia”. International Journal of Heritage Studies, Volume 24, 2018, Issue 9.

Johansson, Eriika & Lahti, Juhana (2010) ”Alkuaikojen standardointityö”. Teoksessa Johansson, Eriika, Lahti, Juhana & Paatero, Kristiina (toim.) Aarne Ervi, Tilaa ihmiselle. Helsinki: Suomen Rakennustaiteen museo.

Julkunen, Raija (2017) Muuttuvat hyvinvointivaltiot: eurooppalaiset hyvinvointivaltiot reformoitavina. University of Jyväskylä; https://www.jyu.fi/hytk/fi/laitokset/yfi/tutkimus/sophi/126-150/sophi137.

Korvenmaa, Pekka (1992) ”Sota tuhoaa, sota järjestää: arkkitehdit ja kriisi”. Teoksessa Korvenmaa, Pekka (toim.) Arkkitehdin työ, Suomen Arkkitehtiliitto 1892–1992. Hämeenlinna: Rakennustieto Oy.

Lohtaja, Aleksi (2019) Hannes Meyerin Bauhaus – traditiosta vapaa utopia. Finnish Avantgarde and Modernism Network; https://finnishavantgardenetwork.com/2019/01/11/hannes-meyerin-bauhaus-traditiosta-vapaa-utopia/.

Maula, Jere (1992) ”Arkkitehdit ja kaupunkirakentaminen 1960–1970-luvuilla”. Teoksessa Korvenmaa, Pekka (toim.) Arkkitehdin työ, Suomen Arkkitehtiliitto 1892–1992. Hämeenlinna: Rakennustieto Oy.

Mattsson, Helena & Wallenstein, Sven-Olov (toim.)(2010) Swedish Modernism: Architecture, Consumption and The Welfare State. London: Black Dog Publishing Limited.

Michelsen, Karl-Erik (1992) ”Arkkitehdit, rakentaminen ja standardit: RT-kortiston synty ja kehitys”. Teoksessa Korvenmaa, Pekka (toim.) Arkkitehdin työ, Suomen Arkkitehtiliitto 1892–1992. Hämeenlinna: Rakennustieto Oy.

Mäkinen, Anne (2000) Suomen valkoinen sotilasarkkitehtuuri 1926–1939. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2000.

Nordin, Kirsti (toim.) (1980) Päiväkodin toimitilojen suunnittelu. Helsinki: Sosiaalihallitus.

Saari, Juho (toim.) (2009) Hyvinvointivaltio, Suomen mallia analysoimassa. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press.

Standertskjöld, Elina (2008) ”Laman ja elpymisen kautta uuteen sotaan”. Teoksessa Standertskjöld, Elina Arkkitehtuurimme vuosikymmenet 1930–1950. Hämeenlinna: Rakennustieto Oy.

Standertskjöld, Elina (2011) ”Täyselementtijärjestelmä mullistaa työmaat”. Teoksessa Standertskjöld, Elina Arkkitehtuurimme vuosikymmenet 1960–1980. Viro: Rakennustieto Oy.

Swenarton, Mark, Avermaete, Tom & Heuvel van den, Dirk (toim.)(2015) Architecture and The Welfare State. New York, NY: Routledge Taylor & Francis Group.