Eurooppalaisten kansantalouksien perheestä ei viime aikoina ole sairaita miehiä puuttunut. Poliitikot, journalistit ja talousoppineet ovat kuvanneet ”Euroopan sairaaksi mieheksi” velkakriisin ja laajojen yhteiskunnallisten ja poliittisten ongelmien riivaamaa Kreikkaa, alhaisen tuottavuuden ja korkean työttömyyden vaivaamaa Italiaa ja Brexitin kanssa kipuilevaa Iso-Britanniaa. Jopa Saksaa, taloudenpidon nykyistä mallimaata, kutsuttiin sairaaksi mieheksi vielä 2000-luvun alkupuolella. Tähän kyseenalaisen kunniamaininnan kerhoon Suomen liitti valtiovarainministeri Alexander Stubb todetessaan vuoden 2015 Suuri veropäivä -tapahtumassa: ”Nyt me olemme Euroopan sairas mies.”
Euroopan sairaan miehen tittelin ohella edellä mainittuja valtiota yhdistää talouskuripolitiikka – joko talouskuria vaativana tai vastaanottavana osapuolena, Suomen ja Iso-Britannian tapauksessa itseään vapaaehtoisesti ”ruoskien” (Blyth 2017). Tarkastelemme tässä kirjoituksessa terveyden ja sairauden retoriikkaa talouspoliittisen suostuttelun keinona. Osoitamme, kuinka Suomen valtiovarainministerit ovat käyttäneet terveysretoriikkaa paitsi värittämään puhetta ja vetoamaan kuulijoihin, myös luonnollistamaan kuriajattelua riisumalla talouspolitiikalta sen poliittisen sisällön.
Miksi talouskuri jatkaa voittokulkuaan?
Eurooppalainen talouspolitiikka on vuoden 2008 jälkeen enemmän tai vähemmän tarkoittanut talouskuripolitiikkaa. Julkisen sektorin supistaminen sekä työehtojen heikentäminen, nk. sisäinen devalvaatio, johon Suomessa pyrittiin kilpailukykysopimuksella, ovat nykyisenkin hallituksemme keskeisiä tavoitteita, vaikka aivan puhdasoppista talouskuria sen ei voi katsoa harjoittavan. Mark Blythin (2017, 20) mukaan talouskuripolitiikka on ”tietoista deflaatiota, jonka tarkoitus on sopeuttaa talous ja palauttaa kilpailukyky […] leikkaamalla valtion budjettia, velkaa ja alijäämää.” Tarkoituksena on vahvistaa yritysten ja sijoittajien luottoa tulevaisuuteen, jotta investointeja ja osakekauppaa uskalletaan tehdä. Hallitukset valavat luottamusta julkisen talouden leikkauksilla, koska valtion vähenevän rahankäytön katsotaan vapauttavan rahaa lainamarkkinoilta yksityisille toimijoille ja keventävän tulevaisuuden verotaakkaa. Mallia on kutsuttu ”elvyttäväksi budjettikuriksi” (Quiggin 2014).
Blyth osoittaa lukuisin esimerkein, ettei talouskuri toimi. Silti sitä on toistuvasti harjoitettu, ja harjoitetaan yhä. Eduskuntavaaleissa 2015 muut puolueet ajoivat kurilinjaa, ainoana elvyttävää talouspolitiikkaa ehdottanut Vasemmistoliitto kärsi vaalitappion. Miksi talouskuri jatkaa voittokulkuaan? Blythin mukaan euroalueen talouskurissa on kyse silmänkääntötempusta, jossa yksityinen velka käännetään julkiseksi, pankkien riskit siirretään veronmaksajien hartioille. Seurauksiltaan pankkikriisin kääntäminen julkisen velan kriisiksi ja talouskuriksi vastaa tulonjaon yläpäässä olevia hyödyttävää luokkapolitiikkaa. (Blyth 2017.) Suomen kiky-sopimuksessakin tehtiin käytännössä tulonsiirto palkansaajilta työnantajille. Myös taloustieteilijä John Quigginin (2014) mukaan talouskuri on toistuvasti epäonnistunut, kuopattu ja taas ylös kaivettu zombiajatus, joka ei ensisijaisesti edes ole taloustieteellinen kysymys vaan osa ”luokkasodan strategiaa”. Tällaiselle politiikalle tarvitaan kuitenkin suostumusta ja hyväksyntää, ja tässä kuvaan astuu retoriikka, poliittisen vakuuttamisen ja suostuttelun taito. Muitakin syitä talouskuriajattelun sitkeydelle varmasti löytyy, mutta juuri retoriikalla voidaan kehystää harjoitettua talouspolitiikkaa välttämättömäksi ja samalla epäpolitisoida sitä.
Tarkastelemme kirjoituksessamme valtiovarainministerien eduskunnan täysistunnossa pitämiä talousarvion esittelypuheenvuoroja (”budjettipuheita”) vuodesta 2009 alkaen, niiden yhteydessä pidettyjä hallituspuolueiden ryhmäpuheenvuoroja ja muutamia Kreikan kriisiä koskevia välikysymysvastauksia. Puheet on kohdennettu paitsi kansanedustajille, myös medialle ja kansalaisille, joten niiden voi ajatella edustavan yleisesti hyväksyttyä tapaa puhua poliittisista ja taloudellisista valinnoista (Harald 1997).
Metafora, sairaus ja terveys talouspuheessa
Poliittisessa puheessa metafora ei ole pelkkä koriste vaan voi toimia ideologisen suostuttelun välineenä sekä avoimesti että latentteja ideologioita ”salakuljettamalla”. Esimerkiksi Thibodeau ja Boroditsky havaitsivat tutkimuksessaan, että politiikkaongelman metaforinen kehystys (”Crime is a beast/virus ravaging the city of Addison”) vaikutti koehenkilöiden antamiin politiikkasuosituksiin (valvonnan ja rankaisun tehostaminen vai syiden selvitys ja sosiaaliset reformit) puoluekantaa tai sukupuolta enemmän – koehenkilöiden tiedostamatta metaforan vaikutusta.
Metaforilla voidaan konkretisoida abstrakteja ilmiöitä ja herättää affekteja. Mikäli Jonathan Charteris-Blackia on uskominen, ei ole yllättävää, että terveyden ja sairauden kuvasto on (talous)poliittisessa puheessa yleistä: terveys ja sairaus viittaavat keholliseen kokemukseen sekä elämään ja kuolemaan. (Charteris-Black 2006.) Tämä yhtäältä biologinen, toisaalta arkkityyppinen tai myyttinen perusta tekee terveysmetaforiikasta sopivaa poliittiseen suostutteluun, vastakohtaparien rakentamiseen ja poliittisten valintojen luonnollistamiseen.
Terveysretoriikkaan liittyy oletus ”terveydestä” talouden ideaalitilana. Terveydentilan järkkyminen tarjoaa päättäjien toimille syyn, oikeutuksen ja velvoittavuuden. (Harald 1997). Talouden ”tervehdyttämiseen” tähtäävät toimet nähdään perusteltuina niiden ”kipeydestä” huolimatta. Viimeistään 1990-luvun laman aikana Suomessa vakiintui käsitys kurinalaisen taloudenpidon terveellisyydestä (ks. Kantola 2002) Tuolloinen valtiovarainministeri Iiro Viinanen leimasi vaihtoehtoiset talouspolitiikkatoimet ”merkillisiksi ihmelääkkeiksi” ja ”poppakonsteiksi” (Kekkonen 2015). Vuoden 2007 finanssikriisin jälkeiseen taantumaan valtionvarainministerit tarjosivat enimmäkseen kurilinjan mukaista hoitoa.
Budjettipuheiden analyysia
Jyrki Kataisen budjettipuheessa 2009 korostuvat taloustilanteen epävarmuus ja elvytyspolitiikka. ”Hallituksen budjettiesitys on erittäin voimakkaasti elvyttävä”, joskin ”ylivelkaantumiskierre” uhkaa. Mark Blythin (2017) mukaan Suomi siirtyi talouskuripolitiikkaan vuoden 2010 tienoilla. Tämä näkyy myös vuoden 2010 budjettipuheessa: budjettiesitys on ”käännekohta”, siirtymä ”elvytyksestä kiristävään talouspolitiikkaan”. Myös terveysretoriikka saa suuremman roolin. Elvytys nähdään onnistuneena ensiapuna mutta ei pysyväisratkaisuna: Katainen toteaa, kuinka ”inhimilliset vauriot jäivät merkittävästi pienemmiksi kuin mitä 8 prosentin talouden romahdus antoi olettaa”, mutta toisaalta kuvaa elvytystä laman torjumiseksi ”osamaksulla”.
Lainamarkkinoiden luottamuksen, matalan korkotason ja hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjan säilyttäminen edellyttää ”elvytyshanojen kääntämistä niukempaan suuntaan”, kertoo Katainen edelleen vuoden 2010 budjettipuheessa. Talouskurin eli ”sopeutustyön” välttämättömyyttä perustellaan talouden terveyden ja hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämisen kohtalonyhteydellä: ”[Sopeutus]työtä riittää vielä tuleville hallituksille, mutta työtä pitää tehdä, jotta säilytämme suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan perustan terveenä eli terveen julkisen talouden.”
Jutta Urpilaisen budjettipuheissa korostuvat terveyttä enemmän työn ja yhteiskunnan eheyden merkitys. Puheiden argumentaatiorakenteesta voidaan kuitenkin hahmottaa eräänlainen ”lääkärinkatse”. Vuoden 2011 puheessa valtiovarainministeri esittää ensin diagnoosin: ”Kolmen vuoden takaisten tapahtumien jäljiltä julkisen talouden tila on nopeasti heikentynyt, ja ennustettu talouskasvu ei yksin tule tilannetta muuttamaan paremmaksi. Määrätietoinen julkisen talouden aseman parantaminen onkin aivan välttämätöntä.” Tätä seuraa resepti, eli hallituksen budjettiesitys, jonka mukaan ”kaikki joutuvat kiristämään vyötä”. Prognoosina todetaan budjettiesityksen johtavan julkisen talouden vahvistumiseen sekä eheään ja ”maailmanlaajuisesti kilpailukykyiseen yhteiskuntaan”.
Sosiaalidemokraateille perinteisten työn sekä yhteiskunnan eheyden ja oikeudenmukaisuuden teemojen rinnalle nousee kilpailukyky. Erityisesti kokoomuksen ryhmäpuheenvuoroissa kilpailukyky ja terveysretoriikan värikkäät kielikuvat yhdistyvät. ”Tässä taloustilanteessa Suomelle ei riitä pieni laihdutuskuuri, vaan on tehtävä kokonainen elämäntaparemontti.”, toteaa Sari Sarkomaa kokoomuksen ryhmäpuheenvuorossa 2013. Arto Satonen puolestaan ihmettelee vuoden 2014 ryhmäpuheenvuorossa, ”[m]iten voi olla, että kilpailukykyvertailujen kärkeen sijoittuva maa ei pärjää maailmantalouden kilpailussa? Olemme kuin huippu-urheilija, joka pärjää kuntotesteissä, mutta ei pärjää kentällä.”
Talouskurin perusteluissa toistuu julkisen talouden kestävyysvaje. Se nähdään eräänlaisena haavana, jonka ”umpeen kurominen” on Urpilaisen vuoden 2013 budjettipuheen mukaan hallituksen ”kipeä tehtävä” jotta varojen yli eläminen ja velkaantuminen saadaan loppumaan. Vuoden 2012 budjettipuheessa Urpilainen esitteli ”Suomen mallin” jonka ensimmäinen pilari, julkisen talouden tervehdyttäminen, sidottiin velkaantumisen taittamiseen. Julkinen velkaantuminen näyttäytyy kestävyyshaavan auki repimisenä ja velkaantumisen taittaminen välttämättömänä tervehdyttämistoimena. Antti Rinteen budjettipuheessa 2014 kestävyysvaje tai -haava esitetään eksistentiaalisena uhkana: hallituksen rakennepoliittinen ohjelma sen umpeen kuromiseksi on ”suomalaiselle julkiselle taloudelle ja hyvinvointivaltiolle elintärkeä hanke”. Näin kestävyysvaje kehystetään akuutiksi uhaksi hyvinvointivaltiolle ja suostutellaan kuulijaa hyväksymään sen umpeen kuromisen kiireellisyys.
Eduskunta keskusteli talouskurista myös Kreikan velkakriisin hoidon yhteydessä. Oikeistopuolueiden lisäksi sosiaalidemokraatit ”heiluttivat ruoskaa kurivankkureissa” (Ylönen & Remes 2015, 176). ”Suomen linja euromaiden talouskriisien hoitamisessa on siis hallituksen vaihdoksen myötä tiukentunut entisestään”, totesi Urpilainen itsekin välikysymysvastauksessa vuonna 2012. Urpilaisen budjettipuheita kovasävyisempi ja uhkaavampi terveys- tai oikeammin sairausretoriikka jatkui toisessa eurokriisiin liittyvässä välikysymysvastauksessa:
Finanssikriisin jälkitautina Eurooppa on nyt ehkä historiansa pahimman velkakriisin kourissa. Helppoja ja nopeita lääkkeitä tautiin ei ole. Tehtävät päätökset ovat vaikeita ja raskaita niin meille kuin myös Etelä-Euroopan kriisimaille. Taudinkuva on poikkeuksellisen hankala, koska tauti näyttäytyy uusiutuvan jokaisessa tartunnan saaneessa maassa hieman eri tavalla. Nyt pahimmassa kurimuksessa olevien Espanjan ja Kreikan kriisitkin poikkeavat toisistaan. Kreikassa on ennen kaikkea kysymys vakavasta julkisen talouden velkaantumisesta, Espanjassa pankkikriisistä. Lääkkeetkin pitää siis valita taudinkuvan mukaan. Espanjan kriisiin tarvitaan erilaista hoitoa, jotta tauti ei pääse voimistumaan Kreikan kaltaiseksi julkisen talouden velkakriisiksi. […] Pahinta myös suomalaisen veronmaksajan kannalta on, jos talouskriisi laajenee koko maanosaa koskevaksi lamaksi.
Etelä-Euroopan velkakriisiä kuvataan tautina ja tartuntavaaraan sekä kuulijoiden pelkoon vetoamalla perustellaan hallituksen politiikkaa ja kriisimaille myönnettyjä tukipaketteja. Tarttuvan taudin metafora hyödyntää sekä rationaalista (taudin hoito on myös Suomen etujen mukaista), että tunteisiin vetoavaa, pelkoa herättävää suostuttelua. Samalla rakennetaan puhujan eetosta eli uskottavuutta erilaiset taudinkuvat tunnistavana taloustohtorina.
Alexander Stubbin ja hänen seuraajansa Petteri Orpon budjettipuheet eivät juurikaan sisällä varsinaista terveyskuvastoa, joskin niissä työllisyyden ohella korostuvaa kilpailukykyä voidaan pitää terveysretoriikan urheilullisena alalajina. Esimerkiksi Stubbin budjettipuheen 2015 mukaan Suomi on saatava kuntoon, jotta se voi ”ponnistaa mukaan muun Euroopan kasvun imuun”. Hallituksen budjettiesityksen myötä ”Suomi on lähtenyt liikkeelle” ja ”suunta on eteenpäin”.
Perinteisempää terveysmetaforiikkaa hyödyntää Toimi Kankaanniemi Perussuomalaisten ryhmäpuheenvuorossa vuoden 2015 budjettikeskustelussa: ”Suomen sairaus on vakava ja paheneva. Jos emme nyt usko diagnoosia, ajaudumme EU-komission, EKP:n ja IMF:n tehohoitoon ja leikkauspöydälle.” Kyseessä on varsin mielenkiintoinen retorinen siirto. Perussuomalaiset, joiden poliittiseen linjaan talouskuri ei ainakaan ilmiselvästi liity, puolustavat hallituksen talouspolitiikkaa sairauden ja tehohoidon metaforilla, joilla puolueen äänestäjäkunnan oletettu euroskeptisyys ja troikkaa kohtaan tunnettu epäluulo käännetään talouskurin perusteluksi.
Vaihtoehdottomuuden tuottaminen
Suomalaista talouspoliittista keskustelua kuvataan usein vaihtoehdottomaksi. Vaihtoehdottomuus ei kuitenkaan kumpua pelkistä talouden realiteeteista, vaan voidaan puhua vaihtoehdottomuuden retorisesta tuottamisesta. Siinä strategiana on esittää kaksi (ja vain kaksi) toisensa poissulkevaa vaihtoehtoa, joista toinen on mahdoton toteuttaa. Heinonen ja Kakkuri-Knuuttila (2007) sekä Kekkonen (2015) löytävät tämän strategian Sauli Niinistön ja Jyrki Kataisen budjettipuheista. Vastaava argumentaatiokuvio yhdistyy kiintoisasti talouskuriin ja terveysretoriikkaan silloisen pääministeri Stubbin vastauksessa eurokriisin hoitoa koskevaan välikysymykseen vuonna 2015:
Tällä [sopeutusohjelman] tiellä Kreikan on jatkettava. Rahoitustuen ja talouden tervehdytysohjelman vaihtoehto olisi ollut ”letkujen katkaiseminen” ja kattava velkasaneeraus vuonna 2010. Tämä olisi ollut kahdesta ikävästä vaihtoehdosta se vielä huomattavasti huonompi. Jos Kreikka olisi jättänyt lainansa maksamatta kriisin puhjettua, sen talous olisi todennäköisesti romahtanut. Kreikkalaiset pankit olisivat kaatuneet, tallettajat olisivat menettäneet säästöjään ja palkat olisivat jääneet maksamatta. Pahimmillaan Kreikka olisi vetänyt koko tuolloin valmistautumattoman euroalueen mukanaan.
Stubbin puheessa Kreikalle rakennetaan väärä dilemma ”kahdesta ikävästä vaihtoehdosta” joista toinen, velkasaneeraus, olisi väitetysti romahduttanut Kreikan talouden. Metafora ”letkujen katkaiseminen” assosioituu vieläpä aktiiviseen eutanasiaan, joka ei tietenkään kuulu vastuullisen talouden tervehdyttäjän keinoihin. Sopivalla kehystämisellä toinen vaihtoehto supistuu näin ei-toivotuksi uhkakuvaksi, ja reductio ad absurdumia hyödyntämällä toteutettu politiikka päästään esittämään ainoana vaihtoehtona (ks. Heinonen & Kakkuri-Knuuttila 2007). Kreikan ainoaksi vaihtoehdoksi jää ”tervehdytysohjelman” kaapuun verhottu talouskuri. Tosiasiassa muitakin vaihtoehtoja olisi ollut: jos rahoitustuen ehtona ei olisi vaadittu ankaraa talouskuria, olisi Kreikka voinut toteuttaa elvyttävämpää politiikkaa ja välttyä terveysmenojen leikkauksilta ja inhimilliseltä katastrofilta (ks. Stuckler & Basu 2013).
Taloutta epäpolitisoiva terveyspuhe
Taloudelliset terveyden ja sairauden metaforat perustuvat kansantalouden näkemiseen elollisen olion kaltaisena organismina (Heinonen & Kakkuri-Knuuttila 2007). Ne konkretisoivat abstrakteja talousilmiöitä ja suostuttelevat kuulijaa tunteisiin ja mielikuviin vetoamalla hyväksymään valitut politiikkatoimet. Lisäksi talouspoliittinen päättäjä rinnastuu lääkäriin ja hänet esitetään talouden (ja politiikan!) toimijoiden kentän yläpuolella olevana parantaja-teknokraattina. Organismi-metaforaan on siis sisäänrakennettu päättäjän taito, auktoriteetti sekä ”holhoava” suhde talouteen. (ibid.) Tämä ilmenee myös tarkastelemissamme budjettipuheissa.
Terveys-, sairaus- ja lääkärimetaforien seurauksena (ellei pyrkimyksenäkin) voi olla talouspolitiikan epäpolitisoituminen. Sekä talousorganismin että kilpailukyvyn kuvaston avulla toteutettu talouspolitiikka esitetään ”yhteisenä”, koko kansakunnan edun kannalta välttämättömänä ja häivytetään näin kansantalouden sisäisiä jakolinjoja ja eri ryhmien intressiristiriitoja (Kantola 2002). Toki terveys- ja sairausmetaforat voivat olla myös politisoivia – niiden vaikutus riippuu kontekstista ja puhujan positiosta. Esimerkiksi kreikkalaisen lääkärien ammattiliiton johtaja käytti terveysmetaforia kuvaillen menokurin ja terveydenhuollon leikkausten aiheuttamaa lääkärien aivovuotoa ”tieteelliseksi nestehukaksi ja sosiaaliseksi verenvuodoksi”.
Talouskurin nimissä Suomessa toteutettu politiikka ei toki ole ollut yhtä radikaalia ja tuhoisaa kuin Kreikassa. Suomen ja Kreikan talouskuria yhdistää silti politiikan oikeuttamisessa käytetty terveysretoriikka. Retoriikastaan huolimatta lääkäreinä esiintyvät leikkauspoliitikot sivuuttavat leikkausten konkreettiset terveydelliset vaikutukset. Kreikan talouskurin myötä puhkesi HIV-epidemia, lapsi- ja itsemurhakuolleisuus kasvoivat lähes 50% ja malaria palasi Kreikkaan (Blyth, 2017). Tätä taustaa vasten EU:n ex-talouskomissaari Olli Rehnin kommentti Kreikan kriisin ”hoidosta” saa varsin makaaberin sävyn: ”On toimittu enemmän lääkärinä ja vähemmän tuomarina, mikä on myös hyvä suomalainen periaate.”
Juttu on kirjoitettu syksyllä 2018 järjestetyn Teoria, ideologia & talouspolitiikka – Keynesiläisyydestä uusliberalismiin-kurssin yhteydessä.
Lähteet:
Eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjat haettu sivulta https://www.eduskunta.fi/FI/lakiensaataminen/taysistunnon_verkkolahetykset/sivut/taysistuntojen-poytakirjat.aspx. Linkit viitattuun pöytäkirjaan tekstissä.
Blyth, Mark (2017), Talouskuri. Vaarallisen opin historia. Tampere: Vastapaino. Alkuteos: Austerity. The History of a Dangerous Idea, 2013. Suom. Hannu Laurila ja työryhmä.
Charteris-Black, Jonathan (2006), Politicians and Rhetoric. The Persuasive Power of Metaphor. Basingstoke/New York: Palgrave Macmillan.
Harald, Kennet (1997), ”Pakottava talouspuhe”, s. 263–279 teoksessa Semioottisen sosiologian näkökulmia. Sosiaalisen todellisuuden rakentuminen ja ymmärrettävyys (1997). Toim. Pekka Sulkunen & Jukka Törrönen. Helsinki: Gaudeamus.
Heinonen, Visa & Kakkuri-Knuuttila, Marja-Liisa (2007), “Talouspolitiikan retoriikka”, s. 273-302 teoksessa Argumentti ja kritiikki (1998/2007 [7. painos]), toim. Kakkuri-Knuuttila. Helsinki: Gaudeamus.
Kantola, Anu (2002), Markkinakuri ja managerivalta: poliittinen hallinta Suomen 1990-luvun talouskriisissä. Helsinki: Loki-kirjat.
Kekkonen, Leena (2015), Talouden valta – moderni Leviathan? Hobbesilainen vaihtoehdottomuus suomalaisessa talouspoliittisessa retoriikassa. Pro gradu, Tampereen yliopisto. https://tampub.uta.fi/handle/10024/97306
Quiggin, John (2014), Zombitalous. Tampere: Vastapaino. Alkuteos: Zombie economics – How dead ideas still walk among us, 2010. Suom. Hannu Laurila, Olli Herranen ja työryhmä.
Stuckler, David & Basu, Sanjay (2013), The Body Economic. Why Austerity Kills. Recessions, Budget Battles and the Politics of Life and Death. New York: Basic Books.
Ylönen, Matti & Remes, Mikko (2015), Velkatohtorit. Kuinka Eurooppa unohti historian ja oppi rakastamaan talouskuria. Helsinki: Into.
