Suomalaisessa mediassa keskustellaan varsin usein ’uskomushoidoista’. Viime aikoina on kohuttu hopeavedestä ja uskomushoitojen käytön kieltämisestä pienille lapsille ja tietyistä vakavista sairauksista kärsiville aikuisille. Kiistoissa on nostettu esiin myös julkisuuden henkilöitä, jotka ovat käyttäneet ’uskomushoitoja’ vakavien sairauksien hoitoon. Kiistelyn tiimellyksessä vaaditaan lainsäätäjien puuttumista hoitoihin, jotta haavoittuvat potilasryhmät suojeltaisiin ’uskomushoitojen’ riskeiltä, ja lakihanke onkin parhaillaan vireillä sosiaali- ja terveysministeriössä .
Tutkimustiedolla voidaan ymmärtää CAM-hoidoista käytäviä kiistoja ja vastakkainasetteluja uudella tavalla.
Tämän kirjoituksen tavoitteena on osoittaa, että yhteiskuntatieteellisellä tutkimuksella voi saada näihin keskusteluihin uusia näkökulmia. Uusia näkökulmia tarvitaan ennen kaikkea siksi, että CAM-hoitojen ilmiöstä voitaisiin maassamme keskustella potilaskohtaamisissa, eduskunnassa tai sosiaalisen median foorumeilla nykyistä kiihkottomammin. Tutkimustiedolla voidaan ymmärtää CAM-hoidoista käytäviä kiistoja ja vastakkainasetteluja uudella tavalla (Vuolanto ym. 2018; Brosnan ym. 2018).
Uskomushoitojen terminologia on sekavaa ja termejä on lukuisia. Käytössä ovat esimerkiksi uskomushoito, huuhaa, puoskarointi, täydentävä hoito, vaihtoehtoinen hoito, yhdistävä tai integroiva hoito, CAM-hoito, perinnehoito tai perinteinen hoito ja virallisen lääketieteen ulkopuoliset hoidot. Käytän tässä kirjoituksessa kansainvälisen yhteiskunta- ja terveystutkimuksen termiä ’CAM-hoidot’ (CAM=complementary and alternative therapies, täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot) etäännyttääkseni kirjoituksessa itseni latautuneesta julkisesta keskustelusta, jossa käytetyt termit asemoivat keskustelijat erilaisiin leireihin. Terminologian selventäminen on yksi alue, jolla yhteiskuntatieteellinen tutkimus voi viedä keskustelua uuteen suuntaan, mutta en käsittele kirjoituksessani nyt sitä.
Esittelen kolme kansainvälisen ja suomalaisen yhteiskuntatieteellisen CAM-tutkimuksen suuntausta. Käsittelen sitä, miten tällaisten tutkimussuuntausten avulla voidaan tuottaa keskusteluun ja lainsäädännön tarpeisiin tutkimusperustaista tietoa CAM-hoitojen sosiaalisista, kulttuurisista ja poliittisista ulottuvuuksista.
Ensimmäinen tutkimussuuntaus on CAM-hoitojen käytön yleisyyden ja käyttäjäryhmien tutkimus, jossa selvitetään, miten paljon CAM-hoitoja käytetään väestön keskuudessa. Tällaisessa tutkimuksessa paneudutaan myös siihen, mitä hoitoja käytetään ja mihin tarkoituksiin sekä sitä, miten väestö suhtautuu erilaisiin hoitomuotoihin. Niinikään käsitellään sitä, millaisia CAM-käyttäjäryhmiä maassamme on, ketkä hoitoja käyttävät eniten ja minkä sairauksien tai oireiden hoitoon niiden käyttö on tavallisinta. Tämä tutkimussuuntaus ottaa todesta sen, että CAM-hoitoja on maassamme käytössä eikä keskity ilmiön kauhisteluun, välttelyyn tai leimaamiseen epätieteelliseksi, kuten joskus tapahtuu julkisessa keskustelussa.
Väestön CAM-käytön tutkimus ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Esimerkiksi eurooppalaisessa vertailututkimuksessa 35% suomalaisista oli käyttänyt jotakin CAM-hoitoa viimeisen 12 kuukauden aikana. Luku on yllättävän suuri ja voi johtua niistä CAM-hoidoista, jotka on valikoitu kyselyyn tai kyselyaineiston keruuseen liittyvistä muista ongelmista. (Kemppainen ym. 2017). Silti vähäinenkin tutkittu tieto ilmiöstä on parempi kuin ei tietoa ollenkaan, koska se voi toimia mututietoa parempana lähtökohtana.
Tästä esimerkkinä on julkisuudessa käytetty argumentti, että CAM-hoitojen käyttö on lisääntynyt. Tällä argumentilla vahvistetaan esimerkiksi näkemyksiä siitä, että CAM-hoitoihin pitää puuttua lainsäädännöllä. Pitkäjänteisillä seurantatutkimuksilla voidaan kerätä tietoa CAM-käytön lisääntymisestä. Tekeillä olevan Tampereen, Turun ja Helsingin yliopiston yhteistyötutkimuksen mukaan CAM-käyttö ei ole viimeisen kymmenen vuoden aikana maassamme lisääntynyt vaan vähentynyt. Mielikuviin perustuva argumentti CAM-hoitojen lisääntymisestä asettuu siis tutkimustuloksen kautta uudenlaiseen valoon. Jos käyttö ei ole lisääntynyt, niin mikä sitten on mielikuvien taustalla? Ja ehkä myös, että jos jokin on lisääntynyt, niin mikä sitten – markkinointi, julkinen keskustelu tai ehkä CAM-hoitojen haittojen tiedostaminen?
Toinen yhteiskuntatieteellinen tutkimussuuntaus koostuu hoitohenkilökunnan CAM-hoitoja koskevien asenteiden ja suhtautumisen tutkimuksesta. Suuntaus selvittää, miten terveydenhuollon ammattilaiset suhtautuvat CAM-hoitoihin, keskustelevatko he niistä potilaiden kanssa, suosittelevatko he niitä potilaille, ja miten he toimivat CAM-hoitoja käyttävien potilaiden kanssa. Lisäksi tutkimuksen kautta voidaan paneutua siihen, käyttävätkö terveydenhuollon ammattilaiset itse CAM-hoitoja, miten he suhteuttavat käyttämiään hoitoja lääketieteelliseen tietoon ja miten ammattilaiset ovat kouluttautuneet CAM-hoitojen käyttöön. Suomessa CAM-hoidot eivät yleensä sisälly ammattikoulutukseen.
Tampereen ja Turun yliopiston yhteistyöhankkeessa tehtiin keväällä 2018 CAM-hoitoihin suhtautumisesta kysely terveydenhuollon hoitoalan korkeakoulutetuille ammattilaisille, hoitajille (kätilöt, terveydenhoitajat, sairaanhoitajat, fysioterapeutit ja työterveyshoitajat). Alustavista tuloksista ilmenee, että hoitajat kohtaavat melko usein CAM-hoitoja käyttäviä asiakkaita ja joskus myös suosittelevat niitä potilaille. Hoitajilla on varsin vähän tietoa CAM-hoitojen taustateorioista ja menetelmistä, mutta jotkut hoitajat ovat hankkineet niistä koulutusta, osa on suorittanut pitkiäkin opintokokonaisuuksia. Osa hoitajista on itse käyttänyt CAM-hoitoja tai suositellut ja ehdottanut niitä lähipiirilleen tai potilailleen. Suhtautumisessa on eroja eri ammattiryhmien välillä.
Tutkimustuloksen perusteella uudeksi lähtökohdaksi keskusteluissa täytyykin ottaa ammattilaisten epäyhtenäisyys suhtautumisessa CAM-hoitoihin.
Tästä tutkimuksesta on odotettavissa julkaisuja tämän ja ensi vuoden aikana, mutta jo nyt voi sanoa, että ammattilaiset eivät suhtaudu yhtenäisen kielteisesti CAM-hoitoihin. Tutkimus rikkoo siis mielikuvia, joita keskusteluissa tyypillisesti luodaan ammattilaisten yhtenäisestä kielteisestä suhtautumisesta CAM-hoitoihin. Näillä mielikuvilla pönkitetään kiistoille ominaisesti auktoriteettia ja rakennetaan uskottavuutta. Tutkimustuloksen perusteella uudeksi lähtökohdaksi keskusteluissa täytyykin ottaa ammattilaisten epäyhtenäisyys suhtautumisessa CAM-hoitoihin, ammattilaisten koulutuksen sisältöjen muuttamisen tarpeet, CAM-hoitoihin liittyvät eettiset pulmat asiakaskohtaamisissa sekä CAM-hoitoja integroivien ammattilaisten asema suhteessa muihin ammattilaisiin.
Kolmantena tutkimussuuntauksena nostan oman erikoisalani, yhteiskuntatieteellisen tieteentutkimuksen potentiaalin tuoda keskusteluihin uusia ajatuksia, käsitteitä ja ideoita. Olen selvittänyt, miten kiistat CAM-hoidoista rakentuvat ja mitkä argumentit ovat kiistoissa keskeisiä (Vuolanto 2014). Ennen kaikkea tällainen tutkimus tuo keskusteluun tietoa siitä, miten kansalaiset ja eri ryhmät suhtautuvat tieteeseen ja erityisesti lääketieteeseen. Kiistoihin CAM-hoidoista osallistuvat tahot – muun muassa ammattilaiset, tutkijat, tieteen puolustajat ja tieteeseen skeptisesti suhtautuvat, potilaat, viranomaiset ja päättäjät – antavat tieteelle hyvin erilaisen painoarvon terveyttä koskevassa päätöksenteossa. Tutkimuksesta selviää myös, millaisista kanavista ihmiset tietoa hakevat ja tämän kautta voidaan saada perusteluja sille intuitiiviselle, keskusteluissa usein esiintuodulle käsitykselle, että sosiaalisen median kanavat, erilaiset verkostot, vertaistuki sekä itse analysoitu ja kerätty tutkimustieto ovat syrjäyttämässä asiantuntijatiedon tärkeimpänä terveyttä koskevan tiedon lähteenä.
Tieteentutkimuksen, terveystieteellisen ja historiallisen tutkimuksen yhdistämisellä voidaan päästä yli CAM-keskustelujen historiattomuudesta. Näin olemme tekemässä parhaillaan Aaltosen säätiön hankkeessa, jossa tutkimme rokotteisiin ja CAM-hoitoihin liittyvää lääketiedekriittisyyttä 1900-luvun alusta nykypäivään. Tällainen tieto tuottaa syvällistä ymmärrystä tietopohjasta, jonka perusteella päätöksiä terveydestä tehdään. Se antaa myös välineitä ottaa vakavasti ja käsitteellistää uudella tavalla eri ryhmien esittämää lääketieteen kritiikkiä ja siihen liittyvää asiantuntemuksen ja auktoriteettien kyseenalaistamista. Monimuotoisen hoitokeinojen kirjon, valinnanvapauden ja asiakaslähtöisyyden keskellä asiantuntijat tarvitsevat hyviä keinoja, kanavia ja käytäntöjä kansalaisten kohtaamiseen.
Kirjallisuus
Brosnan Caragh, Vuolanto Pia ja Jenny-Ann Brodin Danell 2018. Complementary and Alternative Medicine: Knowledge Production and Social Transformation. London: Palgrave MacMillan.
Kemppainen Laura, Kemppainen Teemu, Reippainen Jutta, Salmenniemi Suvi & Vuolanto Pia 2017. Use of complementary and alternative medicine in Europe: Health-related and sociodemographic determinants. Scandinavian Journal of Public Health. doi: 10.1177/1403494817733869
Vuolanto Pia 2014. Hyvän tieteen määrittely ja rajanvetokiistat. Teoksessa Reetta Muhonen ja Hanna-Mari Puuska (toim.) Tutkimuksen kansallinen tehtävä. Vastapaino, Tampere, 259-270.
Vuolanto Pia, Sorsa Minna, Aarva Pauliina, Helin Kaija 2018. Katsaus suomalaiseen CAM-tutkimukseen. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 55 (3), 243-259.
