Suomessa syntyvyysluvut laskevat jo kahdeksatta vuotta, mikä antaa aihetta tulevaisuutta koskeviin uhkakuviin. THL:n tutkimusprofessori Mika Gissler (IL, 5.2.2017) kommentoi syntyvyyden olevan niin alhainen, että ”Tätä vauhtia viimeinen suomalainen syntyy 2067”.
Helsingin Sanomat uutisoi Tilastokeskuksen tuoreen väestöennusteen mukaan (HS, 16.11.2018, Kotimaa), että syntyvyyden lisäksi Suomen väkiluku kääntyy lähitulevaisuudessa laskuun. ”Uusi ennuste antaa entistä dramaattisemman arvion: väkiluku kääntyy laskuun vuonna 2035. Syntyvyyttä kuvaava kokonaishedelmällisyysluku on ennusteen mukaan tänä vuonna 1,43 eli historian matalimmalla tasolla”. Syntyvyyshuoli on pulpahdellut harvakseltaan esiin jo aiemmin. Vuoden 2005 Tulevaisuusvaliokunnan mietinnössä puhuttiin ”valtion vauvakuumeesta” (Isola 2013). Myös ”synnytystalkoita” on ehdotettu.
Tänä keväänä pidin sosiaalipolitiikan peruskurssilla luennon syntyvyyshuolen historiasta ja nykykeskustelusta. Opiskelijapalautteessa ekologiset argumentit olivat etusijalla. Keskustelu on monen opiskelijan mielestä käsittämättömän nationalistisia maailmassa, jossa on jo liikaa ihmisiä. Väestömme saakin vähentyä. Maailman liikakansoituksen, joka on nostettu esiin jo 1970-luvulla, ohella opiskelijat toivat esiin uuden näkökulman. Lasten, erityisesti tyttölasten elinajanodote on niin korkea, että lasta suojellakseen he jättävät lapsen synnyttämättä.[1] Ilmastonmuutokseen ja ekokatastrofeihin liittyvät dystopiat ovat hyvin konkreettisina opiskelijoiden mielissä.
Tässä artikkelissa käsittelen syntyvyyshuolen sekä väestö- ja perhepolitiikan kansallista historiaa runsas 20 vuotta ilmestyneen väitöskirjani (Nätkin 1997) valossa. Nykytilanteeseen pureudun vilkuilemalla hieman myös Suomen rajojen ulkopuolelle ajankohtaisen keskustelun valossa. Nykyinen tutkimusteemani on perheen tulevaisuuden visiointi (Forsberg & Nätkin 2016; Nätkin 2018), mikä valottaa nuorten aikuisten ja opiskelijoiden näkökulmia aiheeseen, samoin kuin teemaan liittyvät opetuskokemukseni. Opetuskokemukseni paikkaavat puutetta, joka syntyy, kun systemaattisen ja tieteellisesti arvioidun tutkimustiedon saaminen ajankohtaisesta aiheesta kestää aikansa.
Syntyvyyshuolen tarina
Nykyisenkaltaisen syntyvyyshuolen tarina alkaa vuonna 1934 Kansantaloudellisesta yhdistyksestä, jossa arvioitiin, että Suomen väkiluku kääntyy laskuun jo 1970-luvulla ylittämättä koskaan neljän miljoonan rajaa (Rauttamo 1980, 1-2). Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä huoleen vastattiin pronatalistisella väestöpolitiikalla toisen maailmasodan aikana ja heti sen jälkeen. Muun muassa vuonna 1941 perustettiin Väestöliitto ja ns. suuret ikäluokat syntyvät. Väkiluku kasvoi myös maahanmuuton ansiosta.
Perhepolitiikan ulottuvuudet ovat väestön lisäämiseen tähtäävä väestöpolitiikka, jota harjoitettiin muissakin länsimaissa kuin Suomessa, propagandistisesti ja perhepoliittisia etuuksia ja palveluja lisäten. Väestöpolitiikkaa pidettiin kansallisen selviämisen elinehtona, koska ”meitä oli liian vähän”. Siinä oli määrällisen väestönlisäyksen ohella mukana myös väestön laatu -aspekti. Haluttiin lisätä oikeanlaista väestöä.
1960-70 –lukujen murroksesta alkaen voidaan puhua tyystin toisenlaisesta aikakaudesta, jossa ei ole poliittisesti korrektiakaan velvoittaa ketään lisääntymään tai yrittää estää sitä. Nykyinen perhepolitiikka on suostuttelevampaa sekä valistuksellista ja ohjaavaa, ja se tähtää perheiden hyvinvoinnin lisäämiseen. Velvoittavuus, ylhäältä ohjailtu paternalismi (tai poliittinen totalitarismi) sekä väestön luokittelu eivät sovi siihen. Ehkäisyvälineiden käyttöönoton ja abortin sallimisen jälkeinen aika on suostuttelevan perhepolitiikan aikaa, ja syntyvyys on ollut melko alhaista sen jälkeen. Väestöpolitiikan äitikeskeisyyden tilalle on tullut tasa-arvoa ja jaettua vanhemmuutta, tietoisuutta sekä individualistisempaa ajattelua. Globaali väestöräjähdys oli tiedossa jo tuolloin. Perhepolitiikan kultakausi, jolloin hyvinvointivaltiollisia palveluja ja etuuksia kehitettiin nousujohteisesti, sijoittuu Suomessa 1980 -luvulle.
Väestöliitto, joka on perhepoliittisista kansalaisjärjestöistä eniten syntyvyyshuolta ilmaissut toimija, loi sodan jälkeen ”kodin, perheen ja lasten yhteiskuntaa” (ks. Rauttamo 1980) ja olisi halunnut juuri ”alkuperäisten” suomalaisten lisääntyvän. Aikakauteen kuului isänmaallisuuden ja kansallishengen lisäksi tulevaisuuden optimismia, talkoohenkeä ja yhteisvastuuta. Suuret ikäluokat kuitenkin ikään kuin pettivät väestöpoliitikot 1960 –luvulla, koska he eivät hankkineet suuria perheitä, vaan säännöstelivät syntyvyyttä, muuttivat Ruotsiin jne.
Nykyisin Väestöliiton tavoitteissa ei mainita väestön määrää tai laatua, vaan keskeinen termi on väestön rakenne. Tavoitteena on, että eri väestöryhmien suhteellinen osuus olisi tasaisempi ja ettei ns. väestöpullistumia olisi. Voimakkaalla propagandalla tai ainakin urakoinnilla synnytetyt suuret ikäluokat muodostavat tällaisen pullistuman väestöpyramidissa. Väestön huoltosuhteen tulisi olla tasapainossa. Väestöliitossa myös kiinnitetään huomiota suomalaisten lapsilukutoiveen ja perheiden lapsimäärän väliseen ristiriitaan; perheisiin haluttaisiin enemmän lapsia kuin niihin syntyy.[2] ”Naftaliinista” esiin kaivettu ”väestöpolitiikka on nationalismin saareke globalisoituvassa maailmassa” (Isola 2013).
Syntyvyysmaaottelut
Syntyvyyden laskeva suunta koskee kaikkia länsimaita ja Aasian maita[3]. Eurooppa harmaantuu. Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion perhepolitiikan uskottiin tulevaisuudessakin takaavan tasaisen ja korkean syntyvyyden ja takaavan huoltosuhteen eri väestöryhmien, mutta syntyvyys laskikin yllättäen. Nyt pohditaan, ollaanko tällä hetkellä 1970-luvun alun vai peräti 1800-luvun nälkävuosien tasolla kokonaishedelmällisyysluvun[4] ollessa alle 1,5. Peli on sinänsä menetetty, sillä 2,1 kokonaishedelmällisyyslukuun, joka takaisi olemassa olevan suomalaiseksi määritellyn väestön uusiutumistason, ei enää päästä, sillä synnyttävät ikäluokat ovat liian pieniä.
Tilanteen selittämiseksi voidaan vilkuilla historiaan tai lähinaapureiden syntyvyyslukuihin, joko Ruotsin ja muiden pohjoismaiden suuntaan tai Viron ja Venäjän suuntaan. Vuoden 2008 talouskriisi näyttää yleisesti ottaen kurittaneen pohjoismaista syntyvyyttä[5], mutta viime vuosina Suomi on jäänyt jälkeen Ruotsista (jonka kokonaishedelmällisyysluku on noin 1,9). Onko suomalainen talouskuripolitiikka aiheuttanut perheille näköalattomuutta, jolta ruotsalaiset taas ovat säästyneet? Ruotsi-Suomi –syntyvyysmaaottelussa tilanne oli vuonna 1999 päinvastainen: Suomi johti.
Viron nousujohteinen syntyvyys on puolestaan eri tarina.[6] Viro koki 1990 -luvun murroksessa voimakkaan väestökriisin: väestöharvennuksen ja syntyvyyden romahtamisen, samoin kuin Venäjä Anu Leppimanin (2010, 31) mukaan Viron nykyisen perhepolitiikan tavoitteena on selkeästi väestön lisäys. Vuonna 2004 astui voimaan vanhempainloma, joka koettiin paljolti ”äidinpalkaksi” (Rauhala 2007, 281). Ehkä vanhempainloma on onnistunut kohottamaan kokonaishedelmällisyyslukua vuoden 1,2:sta jopa 1,7: ään vuosien 1998 ja 2018 välillä. Viro-Suomi –syntyvyysmaaottelu on saanut yllättävän käänteen. Viron väkiluku kuitenkin laskee muuttotappion vuoksi edelleen. Virosta havaintoja tehnyt Pirkko-Liisa Rauhala ihmettelee nousua todeten, ettei pelkällä perhepolitiikalla ole 1970-luvun jälkeen saatu syntyvyyttä juurikaan nousuun missään maassa.
Virolaiset opiskelijat korostavat keräämissäni tulevaisuusvisioissa perinteellisen perhemallin tärkeyttä tulevaisuuden perheiden hyvinvoinnille.[7] Perinteellisten perhearvojen, kuten ns. ehjän ydinperhemallin ja selkeän sukupuoliroolituksen, aktiivinen korostaminen liitetään usein syntyvyyspropagandaan ja kansallisen identiteetin luomiseen, jopa nationalismiin, valtiollisella tasolla. Venäläisessä keskustelussa korostetaan ”tyttärien vastuuta” (Isola 2013). Onko siis perinteellisen perhemallin ihannointi Vironkin syntyvyyden nousun taustalla? Myös tavalliset perheenäidit ja naisjärjestöt voivat ottaa nationalistisen kutsun vastaan, kuten tapahtui Suomessa toisen maailmansodan jälkeen.
Eläytymismenetelmällä tuotettu kulttuurinen ja tulkitseva tieto antaa vihjeitä perheen tulevaisuuden yllätysmomenteista, jotka liittyvät ihmisten valintoihin, joihin asiantuntijaskenaariot eivät yllä. Suomesta, Virosta ja Irlannista kerätyt aineistot valottavat opiskelijoiden, tulevien päättäjien ja ”veronmaksajien” (ks. Isola 2013) käsityksiä tulevaisuuden perheestä ja syntyvyydestä. Suomessa ja Virossa harjoitetun universalistisen perhepolitiikan ansioksi voidaan laskea, ettei kummankaan maan vastauksissa esiintynyt ajatusta lastenhankinnasta taloudellisena ylellisyytenä, kuten irlantilaisessa tulevaisuusaineistossa (ks. Forsberg & Timonen 2018).
Kansallisen ja globaalin välinen ristiriita
”Syntyvyys, hoiva, sukupolvi” teemakurssillani viime vuonna puhunut Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch kertoi nuorille aikuisille tehdyistä fokus-ryhmähaastatteluista ja perhebarometreistä, joiden mukaan 20-30-vuotiaat kokevat pikkulapsiperheen arjen ja ns. ruuhkavuodet auttamattoman stressaavina eikä juurikaan houkuttelevina. Vallalla on individualismi, ja nuoret haluavat toteuttaa itseään ilman perhettä mahdollisimman pitkään, esimerkiksi matkustelemalla. Ruuhkavuodet tiivistyvät tiivistymistään, kun lastenhankintaa siirretään myöhemmäksi ja fysiologiset rajoitteet hedelmöittymiselle tulevat vastaan. Ekologiset argumentit eivät hänen mukaansa ole tulleet juurikaan Perhebarometreissä esiin, vaan Rotkirchin mukaan media ylikorostaa niitä.
Sen sijaan kurssini opiskelijapalautteessa globaalit näkökulmat olivat voimakkaasti esillä. Opiskelijat kannattivat maahanmuuton ja adoption lisäämistä. Itsekkääksi koettiin se, joka kuormittaa maapalloa mieluummin kuin se, joka ei huolehdi kansallisesta huoltosuhteesta ja kestävyysvajeesta. Keskustelu eroaa todella paljon sodanjälkeisen Suomen ajattelutavasta, vaikka silloinkin kannettiin syntyvyyshuolta.
Globaalin ja kansallisen näkökulman ristiriidan lisäksi syntyvyyshuolen ratkaisu koetaan naiserityiseksi kysymykseksi. Katseet kohdistuvat useimmiten nuoriin naisiin, jotka kokevat voimakasta stressiä siitä, ettei oikeaa aikaa lasten synnyttämiselle ei ole olemassakaan. Individualismin ja itsetietoisuuden ristiaallokossa nuoret naiset olivat närkästyneitä yli 50-vuotiaiden miesten ehdottamista synnytystalkoista. Osa opiskelijoista, usein ne joilla oli jo lapsia tai lapsitoiveita, lapsimyönteisyyttä ja tulevaisuuden toivoa myös nykypäivään ja päätyivät toteamaan. ”Jokuhan tänne kuitenkin jää, joten koen sen eräänlaisena oikeutena, että saan itse kokea äitiyden ilon.”
LÄHTEET:
Anttonen, Anneli & Sipilä, Jorma (2000) Suomalaista sosiaalipolitiikkaa. Tampere: Vastapaino
Buchanan, Ann & Rotkirch, Anna (2013) Fertility rates and population change. No time for children? London: Palgrave.
Forsberg, Hannele & Nätkin, Ritva (2016) Families in the Future: The Stories of Finnish students. Journal of Comparative Family Studies. Special Issue: Reshaping Families in Northern Europe. Volume XLVII, Winter, Number 1, 27–44
Forsberg, Hannele & Timonen, Virpi (2018) The future of the family as envisioned by young adults in Ireland, Journal of Youth Studies, 21:6, 765-779
Isola, Anna-Maria (2013) Sukupuoli ja syntyvyyden retoriikka Venäjällä ja Suomessa 1995-2010. Yhteiskuntapolitiikan väitöskirja, Valtiotieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto,
Jokinen, Kimmo (2014) Families and Family Policies in Finland: A Future Scenario. Gender Studies and Policy Review, 7 (July), 36 – 54.
Leppiman, Anu (2010) Arjen elämyksiä: leiri- ja elämyspohjainen Arkipäivät-perhepalvelu sosiaalisen kokemuksen tuottajana. Rovaniemi: Acta Electronica Universitatis Lapponiensis 53
Nätkin, Ritva (1997) Kamppailu suomalaisesta äitiydestä. Maternalismi, väestöpolitiikka ja naisten kertomukset. Helsinki: Gaudeamus
Nätkin, Ritva (2010) Finnish women’s autobiographies: Responses to the call for nationalist agency. In Julie Kelso & Marie Porter (2010) (eds.) Mother Texts: Narratives and Counter Narratives. Newcastle upon Tyne, UK: Cambridge Scholars Publishing, 97-109
Nätkin, Ritva (2018) Perheen ja sukulaisuussuhteiden tulevaisuusvisiot. Gerontologia 32 (3), 197-208
Rauhala, Pirkko-Liisa (2007) Virosta. Yhteiskuntapolitiikka –YP, 72 (2007): 3, 272-294
Rauttamo, Mari (1980) Valistusjärjestöstä toimeenpanevaksi väestöpoliittiseksi elimeksi. Helsinki: Väestöliitto
Rivkin-Fish, Michele (2006) The Politics of Reproduction and Nationalism in Russia. Teoksessa Maria Mesner & Gudrun Wolfruber (eds.) The Policies of Reproduction at the Turn of the 21st Century. The Cases of Finland, Portugal, Romania, Russia, Austria, and the US. Wien: StudienVerlag, 157-180
Rotkirch, Anna; Tammisalo, Kristiina; Miettinen, Anneli; Berg, Venla (2017) Miksi vanhemmuutta lykätään. Nuorten aikuisten näkemyksiä lastensaannista. Helsinki: Väestöliitto
Soininvaara, Osmo (2010) SATA-komitea. Miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa? Helsinki: Teos
[1] Virikkeenä myös keskustelu nuorisotutkija Mikko Piispan kanssa Pispalan kirjastossa 13.11.2018. Piispa on tutkinut 1980-luvulla syntyneiden muodostamaa y-sukupolvea.
[2] Anna Rotkirchin luento SOC:n kurssilla ”Syntyvyys, hoiva, sukupolvi” 23.3.2018 ”Suomen syntyvyys pohjoismaisessa ja eurooppalaisessa viitekehyksessä”
[3] Kaksilapsijärjestelmän yleistyminen on maailmanlaajuinen trendi (Rotkirchin luento 23.3.2018)
[4] Hedelmällisyysiässä olevien naisten mukaan laskettu lapsiluvun odote eli lapsimäärä, jonka naiset keskimäärin saavat elinaikanaan
[5] Rotkirchin luento 23.3.2018
[6] Kaja Kunnas: ”Viro sai syntyvyyden nousuun”, Helsingin Sanomat 1.12.2018, Ulkomaat B 1-3
[7] Ritva Nätkin ”Suomalaisten ja virolaisten opiskelijoiden visiot perheestä ja sukupolvien välisistä suhteista lähitulevaisuudessa”. Työryhmäesitys Sosiaalipolitiikan Päivillä 25-26.10.2018 Tampereen yliopistossa
