Sosiaalietuusbyrokratian yhtenä tavoitteena on estää viranomaismielivalta ja varmistaa etuudensaajien yhdenvertainen kohtelu. Työttömyysetuuksien ja toimeentulotuen kohdalla byrokratiaa perustellaan myös työllisyyden edistämisellä ja syrjäytymisen ehkäisemisellä.
On kuitenkin ilmeistä, että sosiaaliturvaetuuksien syyperusteisuus, tarveharkinta ja vastikkeellisuus eivät kaikissa tapauksissa palvele tarkoitustaan. Tällöin puhutaan niin sanotuista byrokratialoukuista, jotka ilmenevät viiveinä etuuksien maksatuksissa, työtulojen raportointivelvollisuuksina, epätarkoituksenmukaisina viranomaiskontakteina ja etuuksien takaisinperintätilanteina. Pahimmassa tapauksessa etuudensaaja voi pudota jopa koko etuusjärjestelmän ulkopuolelle, jos henkilö on esimerkiksi niin sanottu kombityöläinen, joka yhdistää itsensä työllistämistä ja palkkatyötä.
Byrokratialoukut synnyttävät epävarmuutta ihmisten elämään ja vähentävät mahdollisuuksia tulla toimeen omalla aktiivisuudella. Tästä syystä byrokratialoukkujen purkamisen on oltava tulevan sosiaaliturvauudistuksen tärkein tavoite.
Haitallisen etuusbyrokratian tunnistaminen vaatii syyperusteisuuden, tarveharkinnan ja vastikkeellisuuden järjestelmällistä uudelleenarviointia. Byrokratialoukkujen purkaminen tarkoittaa myös toimeentulotukiriippuvuuden vähentämistä ja riittävien resurssien takaamista työvoimapalveluille.
Tässä tekstissä käsitellään ilmeisimpiä etuusbyrokratiasta aiheutuvia ongelmia. Heti uuden hallituskauden alussa on perusteltua nimetä asiantuntijoista koostuva byrokratialoukkutyöryhmä, jonka tehtävänä on tunnistaa byrokratialoukkutilanteet etuuskohtaisesti, laatia suositukset lainsäädännön kehittämiseksi sekä ehdottaa koeasetelmia, joiden avulla voidaan tuottaa tietoa kiistanalaisimpien kysymysten ratkaisemiseksi.
Sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen valmistelussa kymmenen vuotta sitten epäonnistunut Sata-komitea mutta myös sote-uudistuksesta saadut kokemukset osoittavat, että ainoa poliittisesti realistinen vaihtoehto on toteuttaa uudistus vaiheittain. Kokonaisuudistuksen sijaan mielekkäämpää olisikin puhua sosiaaliturvan kehittämisestä.
Vaiheittainen uudistus tarkoittaa käytännössä sitä, että tulevan hallituskauden alussa toteutetaan lainsäädännöllisesti ja poliittisesti yksinkertaisimmat uudistukset. Kun yksinkertaisimmat uudistukset toteutetaan ensimmäisten kahden vuoden aikana, voidaan hallituskauden toinen puolisko varata kiistanalaisempien uudistusten tutkimiseen satunnaiskokeilujen avulla.
Jotta koeasetelmien suunnittelulle ja kokeilulainsäädännön kirjoittamiselle jää riittävästi aikaa, on poliittiset päätökset kokeiluista ja niiden rahoittamisesta tehtävä jo hallituskauden alussa.
Työllisyysvaikutusten tutkiminen kokeellisilla tai kvasikokeellisilla asetelmilla edellyttää, että etuusjärjestelmään ei tehdä huomattavia muutoksia kokeilujen aikana. Näin toimittaessa seuraavalla hallituksella on mahdollisuus viedä sosiaaliturvauudistus kolmanteen vaiheeseen tieteellisesti uskottavaan näyttöön tukeutuen. Jotta koeasetelmien suunnittelulle ja kokeilulainsäädännön kirjoittamiselle jää riittävästi aikaa, on poliittiset päätökset kokeiluista ja niiden rahoittamisesta tehtävä jo hallituskauden alussa.
Perusturvaetuuksien yhdistäminen ja työttömyysturvan kehittäminen ratkaisevat syyperusteisuuden ongelmia
Syyperusteisuus viittaa sosiaaliturvaetuuksien yhteydessä siihen, että oikeus etuuteen määräytyy sen mukaan, mihin kategoriaan ihminen luokitellaan sosiaaliturvalainsäädännön näkökulmasta. Syyperusteisuuden lähtökohtana on ihmisten erilaisten elämäntilanteiden- ja valintojen huomioiminen ja siten avun kohdistaminen sitä eniten tarvitseville.
Sosiaaliturvaetuuksien syyperusteisuus on ongelmallista tilanteissa, joissa sosiaaliturvakategoriat limittyvät päällekkäin ja tilanteissa, joissa kategoria vaihtuu usein. Ongelman ratkaiseminen voidaan aloittaa perusturvaetuuksien yhdistämisellä, mikä on myös ensimmäinen edellytys niin erilaisten yleistukimallien kuin negatiivisen tuloveronkin toteuttamiselle.
Perusturvan minimitason etuuksien yhtenäistämistä perusturvalailla on esittänyt aikaisemmin esimerkiksi Juho Saaren johtama eriarvoisuutta käsitellyt työryhmä vuonna 2018 julkaistussa raportissaan. Eriarvoisuustyöryhmän mukaan perusturvalaki mahdollistaisi asiakkaalle selkeämmän järjestelmän, joka vähentäisi kannustinloukkuja ja väliinputoamisia. Perusturva säilyisi syyperusteisena, mutta käsitteitä ja laskentaperusteita yhdenmukaistettaisiin. Työryhmä esittää myös työmarkkinatuen 21 viikon odotusajan poistamista henkilöiltä, jotka eivät ole täyttäneet työssäoloehtoa ja joilla ei ole peruskoulun tai lukion jälkeistä tutkintoon johtavaa ammatillista koulutusta. Saaren työryhmä näkee odotusajan ongelmallisena, koska se ohjaa nuoria toimeentulotukiasiakkaiksi.
Syyperusteisuudesta syntyvät byrokratialoukut korostuvat erityisesti itsensätyöllistäjien työttömyysturvan kohdalla. Heidän tilanteeseensa perusturvaetuuksien yhdistämisellä ei voitane juuri vaikuttaa.
Päätoimisella yrittäjällä ei ole oikeutta työttömyysturvalain mukaiseen työttömyysetuuteen, mutta sivutoiminen yrittäjä voi saada soviteltua työttömyysetuutta. Juha Sipilän hallitus uudisti kuitenkin lainsäädäntöä siten, että ensimmäisen neljän kuukauden aikana yrittäjyyden pää- ja sivutoimisuutta ei enää arvioida. Etuudensaajaan kohdistuvat kuitenkin samat velvoitteet ja mahdolliset sanktiot kuin muillakin työttömyysetuuksien saajilla. Neljän kuukauden jälkeen yrittäjyyden pää- ja sivutoimisuus arvioidaan etuudenhakijan toimittaman selvityksen perusteella. Yrittäjyyttä pidetään päätoimisena, jos yritystoiminnan tai oman työn vaatima työmäärä on niin suuri, että henkilö ei voi vastaanottaa kokoaikatyötä.
Nykyisin itsensätyöllistäjien oletetaan luopuvan täysimääräisesti yritystoiminnasta, jotta oikeus työttömän perusturvaan voi syntyä. Yksityisellä elinkeinonharjoittajalla oikeus voi tosin syntyä myös toimeksiannon päätyttyä. Tätä voi pitää yhtenä ilmeisimmistä itsensätyöllistäjien pienituloisuusriskiä lisäävistä byrokratialoukuista väliaikaisissa tilanteissa, joissa yritystoiminta ei riitä takaamaan riittävää toimeentuloa. Byrokratialoukkujen näkökulmasta keskeinen kysymys onkin, kuinka pitkään työttömyysetuutta on tarkoituksenmukaista maksaa ilman, että henkilö menettää siihen oikeuden päätoimisesta yrittäjyydestä johtuen.
Kuten palkansaajille ja sivutoimisille yrittäjille maksettavan sovitellun työttömyyspäivärahan anteliaisuus osoittaa, osa-aikapalkkatyötä tuetaan tällä hetkellä varsin huomattavalla tavalla. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna voisi olla johdonmukaista, että myös itsensä työllistämistä tuettaisiin nykyistä enemmän työttömyysetuuksilla.
Kysymys on osittain poliittinen, mutta siihen kytkeytyy myös kansantaloudellinen näkökulma: millaista yrittäjyyttä on kansantaloudellisesti perusteltua subventoida sosiaaliturvaetuuksilla. Kuten palkansaajille ja sivutoimisille yrittäjille maksettavan sovitellun työttömyyspäivärahan anteliaisuus osoittaa, osa-aikapalkkatyötä tuetaan tällä hetkellä varsin huomattavalla tavalla. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna voisi olla johdonmukaista, että myös itsensä työllistämistä tuettaisiin nykyistä enemmän työttömyysetuuksilla. Ottaen huomioon itsensätyöllistäjien huomattavasti palkansaajia suuremman pienituloisuusriskin, on selvää, että itsensätyöllistäjien tilanteen parantamiseksi tarvitaan uudistuksia.
Työttömiin kohdistuvan satunnaiskokeilun avulla olisi mahdollista tutkia työttömyysturvaoikeuden laajentamisen vaikutuksia itsensätyöllistäjien toimeentuloriskiin ja erilaisten yritystoiminnan muotojen kehittymiseen. Yritystoiminnan pää- ja sivutoimisuuden arvioinnin erilaisten odotusaikojen vaikutuksia voidaan tutkia asettamalle eri mittaisia arviointijaksoja eri koeryhmille. Arviointijaksojen lisäksi olisi tärkeää tutkia, millaisia vaikutuksia työttömyysetuuden saajan velvoitteiden poistamisesta osittain tai kokonaan olisi niissä tilanteissa, joissa etuudensaaja on ilmoittanut käynnistävänsä yritystoimintaa.
Vaihtoehtoisesti kokeiluiden avulla voitaisiin tutkia työttömyysturvaoikeuden laajentamista päätoimisille yrittäjille starttirahakauden päättymisen jälkeen. Starttirahan saajien ohella vapaaehtoisten yksinyrittäjien joukosta voitaisiin satunnaistaa henkilöitä, joille taattaisiin oikeus soviteltuun työttömyysetuuteen riippumatta yritystoiminnan päätoimisuudesta.
Teknologiamurros korostaa tarvetta elinikäiselle oppimiselle. Koulutusrahaston vaikuttavuustutkimuksesta puolestaan tiedetään, että taloudelliset syyt ovat keskeisin este aikuiskoulutukselle. Sipilän hallitus pyrki vastaamaan haasteeseen mahdollistamalla yli 25-vuotiaille kuuden kuukauden opiskelun työttömyysetuudella ilman, että opiskelun päätoimisuutta arvioidaan. Samalla tavoin kuin yritystoiminnan kohdalla, myös työttömyysetuudella opiskeltaessa työttömän muut velvoitteet säilyvät. Omaehtoisen opiskelun osalta tulisi tutkia kokeiluiden avulla, missä määrin oikeutta työttömyysetuuteen on tarkoituksenmukaista laajentaa opiskeltaessa. Työttömien velvoitteiden mielekkyys opiskeltaessa on myös kysymys, jota tulisi tutkia yksityiskohtaisemmin kokeilujen avulla.
Koska joulukuussa 2018 päättyneen perustulokokeilun koeasetelman puutteet eivät mahdollista byrokratiavaikutuksen erottamista taloudellisista kannustimista, on perustulokokeilujen jatkaminen tutkimusryhmämme suositusten mukaisesti ilmeisimpiä tapoja tutkia niin syyperusteisuuden, tarveharkinnan kuin vastikkeellisuudenkin mahdollisia haitallisia vaikutuksia.
Tarveharkinnan automatisoiminen mahdollistaa lineaariset yleistukimallit
Tarveharkinnalla viitataan sosiaaliturvaetuuksien yhteydessä siihen, että etuuden tasoon vaikuttavat henkilön muut tulot sekä joissain tapauksissa myös kotitalouden koko ja huollettavien lasten määrä. Käytännössä tarveharkinta tarkoittaa sitä, että etuudensaajan on todistettava etuudenmaksajalle, että taloudellinen tarve etuuteen on todellinen. Syyperusteisuuden tavoin myös tarveharkinnan perimmäisenä motiivina on tukien kohdentaminen mahdollisimman tehokkaasti avun tarpeessa oleville.
Viime vuosina tarveharkintaa on lievennetty työttömyysturvan ja asumistuen 300 euron suojaosilla työnteon kannustinten parantamiseksi. Työllisyysvaikutukset ovat olleet vähäisiä, mutta suojaosien käyttöönotto on vähentänyt raportointiin liittyvää byrokratiaa.
Vuoden 2019 alusta käyttöönotettu kansallinen tulorekisteri voi vähentää merkittävästi tarveharkinnasta syntyvää epätarkoituksenmukaista raportointia ja sitä kautta maksuviiveitä. Tämän voi olettaa vähentävän myös takaisinperintätilanteita. Tulorekisterin tietojen kokonaisvaltainen hyödyntäminen tarveharkinnan automatisoinnissa, joustavoittamisessa ja etuuspäätösten luotettavuuden lisäämisessä onkin ensimmäisiä toimenpiteitä, joihin haitallisen byrokratian purkamisessa on ryhdyttävä.
Byrokratialoukkujen näkökulmasta tulojen nykyistä lineaarisempi kasvu työntekoa lisättäessä muuttaisi järjestelmää ennakoitavammaksi ja selkeämmäksi.
SDP:n, kokoomuksen ja kristillisdemokraattien lisäksi Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD ovat ilmoittaneet kannattavansa tulorekisterin avulla automatisoituun tarveharkintaan, etuuksien yhdistämiseen ja yhtenäiseen etuuden alenemaprosenttiin perustuvaa sosiaaliturvajärjestelmää, jossa nettotulot lisääntyisivät nykyistä lineaarisemmin työntekoa lisättäessä. Byrokratialoukkujen näkökulmasta tulojen nykyistä lineaarisempi kasvu työntekoa lisättäessä muuttaisi järjestelmää ennakoitavammaksi ja selkeämmäksi.
Lineaarisen mallin toteuttaminen ei todennäköisesti ole kustannusneutraali uudistus ja yhtenäisestä alenemaprosentista huolimatta matalapalkkaisen työn taloudellista kannustavuutta voi olla hankala parantaa merkittävästi ilman sosiaaliturvan heikentämistä. Alueittain huomattavasti vaihtelevat asumiskustannukset voivat muodostaa myös ongelman asumistuen integroimisessa järjestelmään, jolloin kannustinvaikutukset voivat jäädä vähäisemmiksi.
Kuten Iso-Britannian lineaarisen yleistukimallin, Universal Creditin, toimeenpanosta tiedetään, lineaarisen mallin käyttöönotto on poikkeuksellisen haastava kokonaisuudistus. Tämä tarkoittaa sitä, että sen käyttöönotto vaatii laajan poliittisen tuen lisäksi useamman hallituskauden. Onkin realistisempaa ajatella, että tiettyyn malliin sitoutumisen sijaan sosiaaliturvauudistuksen ensimmäisessä vaiheessa toteutetaan Universal Creditin kaltaisen yleistuen suuntaan vieviä, byrokratialoukkuja purkavia pienimuotoisempia uudistuksia.
Liikkuminen lineaarisen mallin suuntaan on kuitenkin onnistuneen sosiaaliturvauudistuksen näkökulmasta perusteltua, koska mallin rakenteiden pitäisi sopia niin tiukan aktivointipolitiikan kuin perustulonkin kannattajille. Jos lineaarinen malli riisutaan syyperusteisuudesta ja vastikkeellisuudesta, on kyseessä negatiivinen tulovero eli käytännössä perustulo. Onkin oletettavaa, että sosiaaliturvaa koskevat poliittiset kamppailut eivät koske jatkossa etuusjärjestelmän rakennetta, vaan ennen muuta yhteisesti hyväksytyn lineaarisen yleistukimallin tasoa, syyperusteisuutta ja vastikkeellisuutta.
Aktivointitoimenpiteiden ja sanktioiden vaikuttavuutta on tutkittava kokeiluilla
Arvioitaessa sosiaaliturvaetuuksien – siis käytännössä työttömyysetuuksien ja toimeentulotuen – vastikkeellisuuden synnyttämää haitallista byrokratiaa, on pystyttävä arvioimaan, millaiset palvelut ja velvoitteet nopeuttavat työllistymistä, ylläpitävät työkykyä tai lisäävät osallisuutta. Haitallisen byrokratian purkamiseksi aktivointitoimenpiteiden osalta resurssit olisi siis ohjattava toimenpiteisiin, joiden vaikuttavuudesta on edes epäsuoraa näyttöä. Suomalaisia aktivointitoimenpiteitä koskeva tutkimuskirjallisuus on valitettavan hajanaista, mistä syystä luotettavien johtopäätösten tekeminen kausaalisuhteista on hankalaa. Mahdolliset uudet aktivointitoimenpiteet tulisikin arvioida ensisijaisesti satunnaiskokeilujen avulla.
Avoimille työmarkkinoille sijoittumista käsittelevät tilastot antavat kuitenkin jotain viitteitä siitä, mitä toimenpiteitä työttömyysetuuksien saajille saattaisi olla tarkoituksenmukaista tarjota. Taulukkoon 1 on koottu sijoittuminen palveluista avoimille työmarkkinoille vuonna 2016 kuusi kuukautta palveluihin osallistumisen jälkeen. Eroja voi selittää osittain myös se, että eri palveluihin ohjautuu hyvinkin erilaisia työttömiä.
Taulukko 1. Avoimille työmarkkinoille sijoittuneiden osuus vuonna 2016 kuusi kuukautta toimenpiteeseen osallistumisen jälkeen
| Toimenpide | Avoimille työmarkkinoille sijoittuneiden osuus |
| Vuorotteluvapaasijaisuus | 66,8 % |
| Omaehtoinen opiskelu työttömyysetuudella | 48,3 % |
| Ammatillinen työvoimakoulutus | 43,1 % |
| Tukityöllistäminen valtiolle | 40,8 % |
| Starttirahalla tuettu yrittäjyys | 35,6 % |
| Tukityöllistäminen yksityiselle sektorille | 31,9 % |
| Oppisopimus | 30,1 % |
| Työkokeilu | 18,4 % |
| Työnhaku- ja uravalmennus | 17,5 % |
| Tukityöllistäminen kuntiin | 16,4 % |
| Kotoutumiskoulutus | 13,0 % |
| Kuntouttava työtoiminta | 5,0 % |
Lähde: Tuomaala 2018
Vastikkeellisuudesta syntyvää haitallista byrokratiaa voitaisiin todennäköisesti vähentää myös lisäämällä aktivointitoimenpiteiden asiakaslähtöisyyttä. Työttömille voitaisiin antaa nykyistä enemmän mahdollisuuksia räätälöidä toimenpiteitä yhdessä TE-palveluiden työntekijöiden kanssa.
Kysymys siitä, missä määrin aktivointitoimenpiteiden valikoimaa on tarkoituksenmukaista kasvattaa, on kuitenkin varsin poliittinen ja riippuu aktivointitoimenpiteille asetetuista tavoitteista. Jos keskeisin arviointikriteeri ovat työllisyysvaikutukset, on syytä edetä satunnaiskokeiluin. Mikäli uudistuksissa painotetaan osallisuusvaikutuksia, voitaisiin aktivointitoimenpiteiden valinnanvapautta lisätä todennäköisesti huomattavastikin nykyisestä.
Vastikkeellisuutta uudelleen arvioitaessa on otettava kantaa myös työttömyysturvan ja toimeentulotuen sanktioihin. Suomalaisen tutkimuskirjallisuuden perusteella sanktioiden vaikutusmekanismit ovat vähintäänkin epäselviä ja sanktioinnin tarkoituksenmukaisuus kaikissa tilanteissa ei ole täysin ilmeinen työllisyysvaikutusten osalta.
Kysymys sanktioinnin mielekkyydestä kytkeytyy myös poliittiseen tavoitteenasetteluun. Jos työllisyysasteen nostaminen on ainoa sanktioiden arviointikriteeri, voi sanktiot näyttäytyä toimivana ratkaisuna tietyissä tilanteissa. Jos työsuhteiden laatuun, kysynnän ja tarjonnan mahdollisimman tuottavaan kohtaantoon sekä toimeentulotukiriippuvuuden vähentämiseen kiinnitetään huomiota, näyttäytyvät etuuksien leikkaukset ja karenssit ongelmallisempina.
Vaikka sanktioista ei luovuttaisi kokonaan, on esimerkiksi Juho Saaren eriarvoisuusryhmän esitys sanktioiden maltillistamisesta yksi mahdollinen kompromissi, jolla toimeentuloriskin vähentämiseen voitaisiin pyrkiä ilman, että menetetään sanktioiden mahdollinen motivaatiovaikutus. Työttömyysetuuksien karenssit eivät poista oikeutta toimeentulotukeen, jolloin seurauksena on, että etuudensaaja siirtyy entistä byrokraattisempaan järjestelmään, joka tukee työttömyysetuuksia heikommin työllistymistä. Myös sanktioiden kohtuullistamisen osalta kokeilut tarjoaisivat arvokasta lisätietoa sen suhteen, missä tilanteissa sanktiot palvelevat ja toisaalta eivät palvele tarkoitustaan.
Toimeentulotukiriippuvuutta on vähennettävä sosiaali-, työllisyys- ja asuntopolitiikalla
Perusturva ei riitä monissa elämäntilanteissa kattamaan kohtuulliseksi katsottua minimikulutustasoa, jolla ihminen tulee toimeen ja kokee voivansa osallistua yhteiskunnan toimintaan. Perusturvalla tarkoitetaan tässä yhteydessä vähimmäismääräisiä työttömyysetuuksia, vanhempainpäivärahoja, sairauspäivärahoja, eläkkeitä, kotihoidon tukea, opintotukea sekä asumisen tukia.
Sipilän hallituksen indeksijäädytysten ja -leikkausten jälkeen yksinasuvan työttömän perusturva kattaa vuonna 2019 enää 62 prosenttia kohtuullisesta minimikulutuksesta. Kun perusturva ei riitä elämiseen, täydennetään sitä viimesijaiseksi ja tilapäiseksi tarkoitetulla toimeentulotuella. Vuonna 2017 työmarkkinatuen saajista 37 prosenttia joutui hakemaan toimeentulotukea riittävän toimeentulon turvaamiseksi.
Toimeentulotuen saaja ajautuu entistä pahempaan byrokratialoukkuun, joka vaikeuttaa työllistymistä.
Vaikka toimeentulotuen huomioimisen jälkeen yksinasuvan työttömän tulot kattavatkin 77 prosenttia kohtuullisesta minimikulutuksesta, ei tilannetta voi pitää tarkoituksenmukaisena. Koska toimeentulotuki on tarkoitettu tilapäiseksi tueksi elämän kriisitilanteisissa, sovelletaan siihen perusturvaetuuksia tiukempaa tarveharkintaa. Tästä johtuen toimeentulotuen saaja ajautuu entistä pahempaan byrokratialoukkuun, joka vaikeuttaa työllistymistä. Tiukempi tarveharkinta vähentää myös työnteosta käteen jääviä tuloja.
Toimeentulotukiriippuvuutta voidaan vähentää nostamalla perusturvan tasoa, työttömyysturvan sanktioiden lieventämisellä, ansioturvan kattavuutta parantamalla tai toimeentulotuen saantiehtoja tiukentamalla. Tutkimuksen osoittamista köyhyyden lukuisista haitallisista vaikutuksista johtuen viimeistä vaihtoehtoa ei voi pitää sosiaalisesti kestävänä ratkaisuna.
Valtiontalouden kannalta paras vaihtoehto toimeentulotukiriippuvuuden vähentämiseen olisi tietysti työllisyyden parantaminen toimeentulotuen ja perusturvan saajien keskuudessa. Koska matala koulutustaso ennustaa heikkoa työllisyyttä, on erityisesti pelkän peruskoulutuksen varassa olevien koulutustasoa pystyttävä nostamaan nykyisestä. Koulutusinvestointien vaikutukset näkyvät kuitenkin vasta pidemmällä aikavälillä.
Työllisyyspolitiikan ohella myös asuntopolitiikan rooli on keskeinen pidemmällä aikavälillä. Tällä hetkellä kohtuuttoman suuri osa perusturvan saajien tuloista etenkin suurissa kaupungeissa menee asumiskustannuksiin. Asuntopolitiikassa olisikin pyrittävä kaikin keinoin lisäämään uusien asuntojen rakentamista, jotta asumiskustannukset saataisiin kohtuullisemmalle tasolle.
Byrokratialle on annettava mahdollisuus toimia
Tässä artikkelissa on esitetty, että tulevalla hallituskaudella alkavan sosiaaliturvauudistuksen tärkeimmäksi tavoitteeksi tulee asettaa byrokratialoukkujen purkaminen. Ensimmäisessä vaiheessa on perusteltua toteuttaa lainsäädännöllisesti ja poliittisesti yksinkertaisimmat muutokset, joita ovat esimerkiksi tulorekisterin hyödyntäminen tarveharkinnan automatisoimisessa, perusturvaetuuksien yhdistäminen ja toimeentulotukiriippuvuuden vähentäminen.
Uudistuksen toisessa vaiheessa on tarkoituksenmukaista tutkia kiistanalaisempia toimenpiteitä satunnaiskokeilujen avulla. Satunnaiskokeiluiden ollessa käynnissä merkittävistä etuusjärjestelmän muutoksista on pidättäydyttävä tulosten tieteellisen uskottavuuden varmistamiseksi. Tämä mahdollistaa sen, että uudistuksen kolmannessa vaiheessa seuraavalla hallituksella on mahdollisuus toteuttaa tutkimusnäyttöön perustuvia rohkeitakin uudistuksia. Perustulokokeilun jatkamisen lisäksi on tärkeää tutkia työttömyysturvaoikeuden laajentamisen ja sanktioiden maltillistamisen vaikutuksia. Myös aktivointitoimenpiteiden valinnanvapauden lisäämistä on mielekästä tutkia satunnaiskokeiluiden avulla.
Edellä mainittujen toimenpiteiden ja satunnaiskokeilujen lisäksi byrokratialoukkujen purkaminen vaatii myös sitä, että byrokratialle annetaan mahdollisuus toimia, kuten sen on ajateltu toimivan. Etuusasiakkaiden tarpeiden tunnistaminen edellyttää asiakkaiden tilanteen aitoa tuntemista, mistä syystä erityisesti TE-palveluille on taattava riittävät henkilöresurssit. Asiakkaiden tilanteen heikko tuntemus lisää perustelemattomien työvoimapoliittisten lausuntojen riskiä, epätarkoituksenmukaisia raportointi- ja tapaamisvelvollisuuksia, etuuksien takaisinperintätilanteita ja mielivaltaisia sanktioita. Tanskassa ja Ruotsissa työllisyyspalveluiden henkilöresurssit ovat moninkertaiset suhteessa Suomeen.
Monimutkaisen sosiaaliturvalainsäädännön kehittäminen tutkimusnäyttöön perustuen on väistämättä yhtä hallituskautta pidempi prosessi. Tämän tiedostaminen on myös onnistuneen sosiaaliturvauudistuksen edellytys.
Myös julkishallinnon itselleen asettamia tulostavoitteita on syytä tarkastella kriittisesti. Numeeriset tavoitteet voivat omalta osaltaan estää pitkäjänteisen työskentelyn asiakkaiden kanssa. Haitallista byrokratiaa voidaan osaltaan vähentää myös edistämällä tiedon kitkatonta liikkumista eri viranomaisten välillä ja etuuskäsitteistöä yhtenäistämällä.
Monimutkaisen sosiaaliturvalainsäädännön kehittäminen tutkimusnäyttöön perustuen on väistämättä yhtä hallituskautta pidempi prosessi. Tämän tiedostaminen on myös onnistuneen sosiaaliturvauudistuksen edellytys. Ihmisten hyvinvointia parantavia uudistuksia päästään kuitenkin toteuttamaan jo tulevalla hallituskaudella, jos uudella hallituksella on malttia edetä suunnitelmallisesti.
Ville-Veikko Pulkka (YTM) valmistelee Helsingin yliopistossa yhteiskuntapolitiikan väitöskirjaa työn ja sosiaalipolitiikan tulevaisuudesta sekä toimii tutkijana Euroopan unionin Horizon2020-ohjelman rahoittamassa BEYOND4.0-tutkimusprojektissa. Aikaisemmin Pulkka on työskennellyt tutkijana valtioneuvoston kanslian tilaamissa Toimeentulon riskit ja yrittäjäriski työn murroksessa ja Suomalainen työ murroksen jälkeen –tutkimushankkeissa sekä Kelan tutkimuksessa tutkimusryhmässä, joka vastasi perustulokokeilun taustatutkimuksista.
