Yhteiskunnassa, joka on yksilökeskeinen ja tulostavoitteinen, voi vanhuksilta nipistää niin, että se aiheuta samalla tavalla tunteita kuin esimerkiksi lapsilta vieminen, sanoo lääketieteellisen etiikan professori Veikko Launis.
– Emme ole Suomessa erityisesti kunnostautuneet ikääntyvän väestön ihmisarvossa. Ylipäätään vanhuus on elämänkaaren vaihe, jossa ihminen muuttuu tavallaan tuottajasta kuluttajaksi ja se haastaa ajatuksemme ihmisarvosta, Launis sanoo.
Launis on Turun yliopiston lääketieteellisen etiikan professori. Hän on erikoistunut moraalifilosofiaan, bioetiikkaan ja tutkimusetiikkaan.
Ihmisarvosta kirjan kirjoittanut Launis sanoo, että vanhustenhoiva on tärkeä eettinen keskustelu 2010-luvun Suomessa. Launiksen kirja Ihmisarvo (Vastapaino, 2018) kysyy muun muassa, mitä ihmisyys ja ihmisyyden käsittely erityisellä moraalisella kunnioituksella tarkoittavat tällä vuosisadalla. Esimerkiksi rokotevastaisuus, ikääntyminen ja biolääketiede muodostavat tulevaisuuden eettisiä kysymyksiä, joiden ytimessä ihmisarvo on.
Vanhustenhoivan kriisistä tuli puheenaihe mediakohun seurauksena. Kriisi oli mahdollinen Launiksen mukaan, koska emme arvosta kaikkien ihmisarvoa yhtäläisesti.
– Ajatellaan, että vanhukset ovat saaneet jo reilun siivun hyvästä elämästä, ja kaikki siihen päälle on bonusta. Ikääntyneiden näkeminen näin mahdollistaa vanhusten esineellisen, välineellistävän ja varastoivan kohtelun ilman, että yhteiskunnassa herää suuria julkisia tunteita, Launis sanoo.
Yritysten toimintalogiikkaa kutsutaan usein psykopaatin toimintalogiikaksi. Launiksen mukaan se on osittain väärin. Hoivayrityksissä on usein töissä ihmisiä, joilla on hyvinkin korkeat moraaliset standardit, mutta yritystoiminnan lainalaisuuksissa ei ole sisäänrakennettua kunnioittamisen vaatimusta vaan tehokkuuden vaatimus.
– Yksityisen puolen palveluita on ajateltu naiivisti: koska on maksettu rahaa, on palvelun oltava hyvä. Mutta tarkoitus on tarjota kustannuksia säästämällä minimaalinen hoitostandardi, sanoo Launis.
Ikääntyminen luo yhteiskunnalle vaikean eettisen haasteen. Vaikka ihmisten elinikä ja hyvän elämänlaadun aika yhä pitenisi, lopun raihnaisia ja usein sairaita vuosia ei saa poistettua.
Huutolaisuuden pelko on palannut
Väestön ikääntymisen tuomat haasteet on tunnettu pitkään Tampereen yliopiston Gerontologian tutkimuskeskus GERECissä. Ikääntyminen on yhteiskunnallinen haaste, mutta pitkäikäisyys on pitkään ollut yhteiskunnallinen tavoite ja arvostettu asia. Yli 90-vuotiaat ovat nopeimmin kasvava ikäryhmä Suomessa.
Ikääntymisen tutkija Jari Pirhonen GERECistä on haastatellut kollegansa kanssa Vanheneminen ja sosiaalinen hyvinvointi-tutkimuksen osana kolmeakymmentäkuutta 63-95-vuotiasta suomalaista. Vielä julkaisemattoman tutkimuksen osaksi tulevat vastaukset ovat Pirhosen mukaan ”rankkaa tekstiä”. Niissä tulevat esiin vastaajien odotukset ihmisarvostaan vanhuudessa. Osa vastaajista oli aktiivisia, juuri eläkkeelle päässeitä kaupunkilaisia, osa eli palvelutalossa.
– Vastauksista tulee olo, että ihmiset kokevat, ettei heitä arvosteta vanhoina yhtään. Eräs vastaaja koki vanhojen ihmisten olevan tulevaisuudessa vain saunan taakse vietävä kuluerä.
Karmeimmat näkemykset tulevaisuudesta oli niillä, joilla ei ollut vielä avuntarvetta. Julkisuuteen noussut vanhustenhoivan kriisi on luonut Pirhosen mukaan perusteltua pelkoa. Vastaajat pelkäsivät toisten armoille joutumista, itsemääräämisoikeutensa ja ihmisarvonsa menettämistä. Vaivaistalon pelko on tullut takaisin. Jotkut vastaajat kertoivat kysyttäessä pelkäävänsä kuolemaa, mutta ilmenikin, että he itse asiassa pelkäävät vanhenemista ja viimeisiä vuosia muiden armoilla, Pirhonen sanoo.
– Myös vaivaistaloja edeltäneen huutolaisuuden pelko on palannut. Ennen vanhukset myytiin halvimman hinnan lupaaman talon hoidokeiksi, ja nyt pelätään samalla tavalla, minne vanhana joutuu ”myydyksi”, Pirhonen sanoo.
Pirhosta huolestuttaa, että kaikesta keskustelusta huolimatta suomalainen yhteiskunta ei vieläkään ymmärrä, että vanhustenhoivan kriisistä selvitään ainoastaan rahalla.
– On ehkä oletettu, että pitkäikäistyminen on täysillä elämistä loppuun asti. Siinä ei ole mitään järkeä, että ihmiset elävät pidempään ja joutuvat pelkäämään niitä viimeisiä vuosia, ikääntymisen tutkija Jari Pirhonen sanoo.
– Esimerkiksi laitosten 0,7-hoitajamitoitukseen keskittyminen ei riitä. Suomessa vanhusten enemmistö elää kotonaan ja on kotihoidon piirissä. Hoitajamitoitukseen keskittyminen vie harhaan keskustelua. Emme voi ajatella, että vanhuksia hoidetaan vain kotona tai vain laitoksissa.
Hoitajamitoituskeskustelua pitäisi Pirhosen mukaan käydä myös kotihoidon puolella.
Pitkäikäisyyden seurauksia yhteiskunnalle ei Pirhosen mukaan ole välttämättä ymmärretty täysin. Mitä järkeä on pitkäikäisyyden tavoitteessa, jos siihen pyrkinyt yhteiskunta ei panosta viimeisten vuosien ihmisarvoiseen kohteluun?
– On ehkä oletettu, että pitkäikäistyminen on täysillä elämistä loppuun asti. Siinä ei ole mitään järkeä, että ihmiset elävät pidempään ja joutuvat pelkäämään niitä viimeisiä vuosia, Pirhonen sanoo.
Eutanasia ei ole ratkaisu vanhuuteen
Kun iso osa ihmisistä elää pidempään, eutanasiakeskustelu nousee pinnalle. Professori Veikko Launis katsoo, että eutanasiakeskustelussa on ihmisarvon kannalta kaltevan pinnan vaara. Jari Pirhonen on samaa mieltä.
Onnettomien viimeisten vuosien pelko sai useamman Jari Pirhosen haastateltavan toivomaan eutanasian laillistamista. Eutanasiatoiveet eivät johtuneet kivun tai sairauden, vaan vallitsevien vanhustenhoivan olosuhteiden pelosta.
Professori Veikko Launis käsittelee eutanasiaa tuoreessa kirjassaan, ja hän on Sosiaali- ja terveysministeriön Elämän loppuvaiheen hoito -asiantuntijatyöryhmän jäsen. Työryhmä selvittää elämän loppuvaiheen hyvää hoitoa, itsemääräämisoikeutta sekä saattohoitoa ja eutanasiaa käsitteleviä lakeja ja tarvittaessa antaa eduskunnalle ehdotukset lainsäädännön muutoksiksi.
– Minua huolestuttaa tilanne, jossa alamme käydä eutanasiakeskustelua arvoilmapiirissä, jossa ikääntyvien ihmisten ihmisarvo ei ole ongelmaton, sanoo lääketieteellisen etiikan professori Veikko Launis.
– Minua huolestuttaa tilanne, jossa alamme käydä eutanasiakeskustelua arvoilmapiirissä, jossa ikääntyvien ihmisten ihmisarvo ei ole ongelmaton. Pelkään, että siitä seuraa kaltevan pinnan kehityksen mahdollisuus, jossa eutanasiavaatimuksia tulee vääristä suunnista, eli ei eutanasiaa haluavilta itseltään, Launis sanoo.
Kalteva pinta syntyy, kun armokuoleman tai kuoleman sallimisen kaltaisia käsitteitä aletaan tulkita.
– Yhden askeleen ottaminen ei tunnu missään. Mutta seuraava askel nojaa edelliseen askeleeseen, ja voimme päätyä tilanteeseen, jota kukaan ei katsonut mahdolliseksi.
Armokuoleman tai kuoleman sallimisen käsite voidaan esimerkiksi ymmärtää niin, että tuskainen kuoleva potilas voidaan ”vapauttaa kärsimyksistään” vastoin omaa tahtoaan tai omasta tahdostaan riippumatta tai rajaamalla vaikuttavia hoitotoimenpiteitä kuoleman nopeuttamiseksi päämääränä kuoleman nopeuttaminen eikä kärsimysten lievittäminen.
Tärkeää on, että yhteiskunnalla on ennakkoon käsitys moraalisista vaaranpaikoista, joissa täytyy pysähtyä.
– Ympäristössä, jossa taloudellista tehokkuutta arvostetaan, katsotaan asioita hyötynäkökulmasta ja jossa terveys on ostettava hyödyke, on vaara, että elämää itseään aletaan välineellistää, Launis sanoo.
