Miten ihmiset kokivat hyvinvointivaltion uudet palvelut ja etuudet? Entä mitkä olivat ne odotukset, joihin hyvinvointivaltio ihmisten arjessa vastasi – tai jätti vastaamatta? Miten syntyi se luottamus, joka mahdollisti suomalaisen hyvinvointivaltion rakentumisen, ja mitkä kokemukset ovat rapauttaneet luottamusta? Kokemuksen historia avaa uuden näkökulman hyvinvointivaltion tutkimukseen. Vuonna 2018 toimintansa aloittaneen Suomen Akatemian Kokemuksen historian huippuyksikön (https://research.uta.fi/hex-fi/) yhtenä painopisteenä on sosiaaliturvajärjestelmän rakentumisen tarkastelu elettynä hyvinvointivaltiona.
Paikalliset instituutiot hyvinvointivaltion kokemusnäyttämöinä
Hyvinvointivaltio konkretisoitui ihmisten arjessa, kun kuntiin alettiin vähitellen 1920-1940-luvuilta lähtien palkata terveys- ja sosiaalialan virkamiehiä – kätilöitä, kunnanlääkäreitä ja sosiaalitarkkaajia – ja heille rakennettiin kirkonkyliin toimitilat. Modernia rakennustyyliä edustavat terveystalot äitiys- ja lastenneuvoloineen, Kelan toimistot sekä terveyskeskukset kohosivat uuden yhteiskunnan symboleiksi. Uudenlaiset Artekin huonekalut, joita käytettiin esimerkiksi kaikissa lastenneuvoloissa, symboloivat osaltaan irtautumista köyhyydestä ja edustivat lupausta paremmasta tulevaisuudesta.
Uudet hyvinvointipalvelut sekä etuudet – kuten äitiysavustus (1937, 1949), kansaneläke (1937, 1956), lapsilisä (1948) ja sairausvakuutus (1963) – alkoivat jäsentää ihmisten elämänkulkua luomalla uusia normeja ja odotuksia. Selvä periaatteellinen ero aiempaan, stigmatisoituun ja tarveharkintaiseen köyhäinhoitoon oli se, että uudet etuudet ja palvelut alettiin vähitellen mieltää yksilön oikeudeksi.
Tutkimukseni lähtöajatus on, että kansalaisten kokemus hyvinvointivaltiosta kiteytyi arkisissa kohtaamisissa paikallisten viranomaisten kanssa. Näissä tilanteissa yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen pyrkivä sosiaali- ja terveyspolitiikka kohtasi ihmisten arjen, ja samalla yksilön elämän ongelmat käännettiin sosiaalipolitiikan kielelle. Paikalliset viranomaiset, jotka yhteiskunnan edustajina kohtasivat kuntalaisia, olivat avainasemassa luomassa ja muovaamassa kokemusta hyvinvointivaltiosta. Välitettynä kokemuksena instituutiot olivat läsnä muidenkin kuin palveluiden käyttäjien kokemusmaailmassa. Ihmiset omaksuivat jaetut merkitykset kielen ja kulttuurin kautta perheissään ja yhteisöissään.
Hyvinvointivaltion erilaiset instituutiot ovat tuottaneet varsin erilaisia kokemuksia. Osa etuuksista ja palveluista on ollut kattavuudeltaan universaaleja, kun taas osa on suunnattu vain vähävaraisille. Eri palvelut ovat eri aikoina olleet maksullisia tai ilmaisia, ja joihinkin on liittynyt pakkotoimien uhka. Hakuprosessit ja palveluiden myöntämiseen liittyvät käytännöt ovat niin ikään olleet varsin erilaisia. Lisäksi koko se terminologia, jolla etuuden tai palvelun käyttäjään viitataan, on vaihdellut huomattavasti: käsitteet hoidokki ja huollettava alkoivat 1960-1970-luvuille tultaessa väistyä ja korvautua uudenlaisilla termeillä, kuten asiakas ja kuluttaja. Myös eri etuuksien ja palveluiden tuottama lopputulos on ollut varsin erilainen: osa niistä on luonut tasa-arvoa ja poistanut köyhyyttä ja turvattomuutta. Tulos on kuitenkin voinut olla täysin vastakkainen ja ei-toivottu, kuten esimerkiksi lastensuojelun sijaishuollossa tapahtunutta kaltoinkohtelua kartoittanut tutkimus ovat osoittaneet (Malinen, Markkola & Hytönen 2019).
Voidaan ajatella, että jokainen kohtaaminen sosiaali- ja terveysinstituutioiden kanssa on rakentanut kokemusta hyvinvointivaltiosta, toisin sanoen tietynlaista kokemusta yksilön ja yhteiskunnan suhteesta. Esimerkiksi äitiyspakkausta mainostettiin lehdissä valtion lahjana. Merkittävä suomalaisia yhdistävä tasa-arvoisen kansalaisuuden kokemus oli se, että kaikkien sosiaaliluokkien lapset äiteineen kävivät 1940-luvulta lähtien neuvolassa ja jonottivat koululääkärin vastaanotolle. Sairausvakuutustoimistossa asioimisesta tuli 1960-luvulla kaikille kansalaisille kuuluva itsestään selvä oikeus. Yhteiskunnan tarjoama sairausturva konkretisoitui toimiston tiskillä, jossa lääkäri- ja lääke- ja matkakulukorvauksia maksettiin käteisenä.
Hyvinvointivaltion kokemuskerrostumat
Kokemukset ovat ajallisesti monikerroksisia siten, että aiemmat kokemukset ovat läsnä tämänhetkisessä merkityksenannossa. Tämä kokemusten ajallinen monikerroksisuus suuntaa huomion siihen, kuinka instituutioissa on rinnakkain eri aikojen kokemuksia kantavia rakenteita ja ajattelutapoja. Vaikka irtiotto köyhäinhoidosta oli hyvinvointivaltioreformien päätavoite, monet institutionaaliset jatkuvuudet saattoivat edelleen ylläpitää tätä perintöä.
Hyvinvointivaltiotutkimuksessa varsin vähälle huomiolle on jäänyt se seikka, että monien uusien sosiaaliavustusten myöntäminen sälytettiin 1940-luvulla köyhäinhoito- ja lastensuojeluvirkailijoiden tehtäväksi. Huoltotoimiston kynnys oli tuolloin monelle suomalaiselle korkea köyhäinavun häpeällisyyden takia. Muistitieto kertoo lapsilisän (1948) – ensimmäisen massamittaisen, yli miljoonalle lapselle maksetun etuuden – merkittävyydestä. Kun lapsilisä myönnettiin kaikille lapsille eikä vain vähävaraisille, sen myötä oli muutoinkin helpompi tulla asioimaan sosiaalivirastoon. Sosiaalitarkkaajien muistelmista käy ilmi, kuinka köyhäinhoidon ankaruuteen tottuneiden työntekijöiden oli vaikea sopeutua muutokseen. Vanhan polven tarkkaajat kokivat työnsä vaikeutuvan, kun uusien asiakkaiden lisääntyneet vaatimukset ja valmius oikeuksiensa peräämiseen sekoittivat työn perinteiset raamit. Uusista sosiaaliavustuksista huolimatta tarveharkintainen toimeentulotuki – joka tunnettiin vuoteen 1956 asti köyhäinapuna ja vuoteen 1982 asti huoltoapuna – säilyi edelleen osana monen ihmisen hyvinvointivaltiokokemusta.
Olennainen kysymys onkin se, kykeneekö vakiintunut palvelujärjestelmä ylläpitämään sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja luottamusta tulevaisuuteen.
Suhtautuminen Kansaneläkelaitokseen on muuttunut nopeasti. Kansaneläkelaitoksen piiriasiamiehet ovat muistelleet, kuinka pakolliset eläkemaksut herättivät 1930-luvun lopulla vastustusta ja eläkkeenhakua välteltiin, koska laitos linkittyi ihmisten mielissä köyhänhoitoon. Kelan merkkivuoden juhlistamiseksi vuonna 1997 kerätyissä kilpakirjoituksissa tuotiin puolestaan esiin, kuinka 1950-luvulla toteutetun kansaneläkeuudistuksen jälkeen eläkkeen maksupäivää odotettiin jo kiitollisuudella ja sen kunniaksi keitettiin juhlakahvit. 1900-luvun lopulla Kela hallinnoi jatkuvasti kasvavaa sosiaaliturvaetuuksien joukkoa, ja kokemukset byrokratiasta ja kestämättömistä tilanteista yleistyivät. Sosiaaliturvajärjestelmä alkoi tuottaa myös kokemusta hierarkioista, kun kaikille tarjotun perusturvan ja peruspalveluiden rinnalla palkkatyöläiset alkoivat saada ansiosidonnaisia etuuksia ja palveluita. Terveyspalvelujärjestelmän ja asiakkaan kohtaamisia tutkinut Anna Metteri (2012) on nimittänyt hyvinvointivaltion lupausten pettämiseksi tilannetta, jossa kohtuuttomuuden, eriarvoisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemukset alkoivat 2000-luvulla heikentää ihmisten luottamusta palveluihin ja tulevaisuuteen.
Kun eletyn hyvinvointivaltion käsite suuntaa huomion siihen, miten sosiaaliturva instituutioineen rakentuu ihmisten arkisissa kokemuksissa, esiin nousee myös hyvinvointivaltion sukupolvihistoria. Voidaan ajatella, että kokemuksellisia sukupolvia yhdistävät tietyt yhdessä eletyt, sosiaaliturvajärjestelmään liittyvät avainkokemukset sekä niihin kytkeytyvä tulkinta yksilö-yhteiskuntasuhteesta. On ilmeistä, että sosiaalisten oikeuksien laajeneminen ruokki optimistista tulevaisuushorisonttia sodanjälkeisessä Suomessa. Seuraavalle sukupolvelle sosiaaliset oikeudet olivat jo itsestään selviä institutionalisoituneen rakenteen osasia. Olennainen kysymys onkin se, kykeneekö vakiintunut palvelujärjestelmä ylläpitämään sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja luottamusta tulevaisuuteen. Hyvinvointivaltion kokemushistoriallisen tarkastelun kautta esiin nousevat palvelujärjestelmän arkisen legitimiteetin ehdot, joten tutkimus tarjoaa aineksia hyvinvointivaltion nykytilan ja tulevaisuuden arviointiin.
Kirjallisuus
Annola, Johanna & Kivimäki, Ville & Malinen, Antti (toim.) Eletty historia: Kokemus näkökulmana menneisyyteen. Tampere: Vastapaino, 9–38.
Berger, Peter L. & Luckmann Thomas (1984) The social construction of reality: A treatise in the sociology of knowledge. Harmondsworth: Penguin, 1984 (alkup. 1966).
Bude, Heinz (2003) Generation. Elemente einer Erfahrungsgeschichte des Wohlfartsstaates. Teoksessa Stephan Lessenich ym. (toim.) Wohlfahrtsstaatliche Grundbegriffe: Historische und aktuelle Diskurse. Frankfurt: Campus, 287–300.
Eletty hyvinvointivaltio (2018). HEX Suomen Akatemian Kokemuksen historian huippuyksikkö. https://research.uta.fi/hex-fi/eletty-hyvinvointivaltio/
Haapala, Pertti (1993) Suomalaisen hyvinvointivaltion rakennehistoria. Teoksessa Pertti Haapala (toim.) Hyvinvointivaltio ja historian oikut. Väki voimakas 6. Tampere: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 6–24.
Harjula, Minna (2015) Hoitoonpääsyn hierarkiat: Terveyskansalaisuus ja terveyspalvelut Suomessa 1900-luvulla. Tampere: TUP.
Hytönen, Kirsi-Maria ym. (2016) Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937–1983. Raportteja ja muistioita 2016:22. Helsinki: STM.
Häggman, Kai (1997) Suurten muutosten Suomessa. Kansaneläkelaitos 1937–1997. Kansaneläkelaitos, Helsinki.
Julkunen, Raija & Niemi, Riikka (2002) Mihin luotamme, kun luotamme hyvinvointivaltioon? Teoksessa: Petri Ruuskanen (toim.) Sosiaalinen pääoma ja hyvinvointi: Näkökulmia sosiaali- ja terveysaloille. Jyväskylä: PS-Kustannus, 161–180.
Kestinen, Kristiina (toim.) Kela elämän kiitoradalla. Kelan juhlavuoden kirjoituskilpailu. Helsinki: Kansaneläkelaitos, 1998
Kettunen, Pauli & Petersen, Klaus (2011) Introduction: rethinking welfare state models. Teoksessa Pauli Kettunen & Klaus Petersen (toim.) Beyond welfare state models: Transnational historical perspectives on social policy. Cheltenham: Edward Elgar, 1–15.
Koselleck, Reinhart (1985) Futures Past. On the Semantics of Historical Time. Cambridge: MIT Press, 267-288.
Malinen, Antti & Markkola, Pirjo & Hytönen, Kirsi-Maria (2019) Conducting Commissioned Research. The Finnish inquiry into the failures of child welfare, 1937– 1983. Scandinavian Journal of History, vol. 43.
Metteri, Anna (2012) Hyvinvointivaltion lupaukset, kohtuuttomat tapaukset ja sosiaalityö. Acta Universitatis Tamperensis 1778. Tampere: Tampereen yliopisto.
Saari, Juho (2013) Sosiaaliset oikeudet kapitalistisessa yhteiskunnassa: T.H. Marshallin kansalaisuusteoria. Teoksessa Juho Saari & Sakari Taipale & Sakari Kainulainen (toim.), Hyvinvointivaltion moderneja klassikkoja. Diakonia-ammattikorkeakoulun julkaisuja A Tutkimuksia 38. Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu, 283–304.
Van Oorschot, Wim & Opielka, Michael & Pfau-Effinger, Birgit (toim.) (2008) Culture and Welfare State. Cheltenham: Edward Elgar.
